PALKINTOVAIMO 11 ja BookBeat-ohje
Hei!
No johan tässä kesti, mutta nyt se on kirjoitettu. Elämä on viime aikoina ollut täynnä vähän kaikkea ikävää, ja siten kirjoittaminenkin on jäänyt vähemmälle. Nyt kuitenkin näyttää taas siltä, että risukasan alle pilkistää valoa ja sain Palkintovaimonkin loppuun. Tämän on vähän sellainen tarina, että rytmittäisin sitä vähän toisin, jos miettisin sitä kirjaksi – pari mehevää ja paheellista seksikohtausta jäi pöydälle ja mietinkin, josko kannattaisi kehittää pääparin suhdetta pitemmän aikaa aivan vain platonisella tasolla samalla, kun Elsi sählää liitossaan.:D
Mutta nyt se on tässä tällaisenaan – toivottavasti viihdyttää silti.
Jumalatar tuli myyntiin toukokuun lopulla ja sen taitavat tuntea ne, joille blogini on ollut tuttu jo kauan. Siihen pääsee kuitenkin tutustumaan TÄSTÄ, jos olet uudempi lukija ja Adlibriksen juonikuvaukseen löytää TÄÄLTÄ. Jos kirja kiinnostaa, huomautan taas, että jätän hintavertailut lukijan harteille, joten en osaa suositella kauppaa, josta tarina edullisimmin irtoaa.
Myös Bookbeatin filtteristä on tullut kyselyä, joten postaan tähän alle selkeinä kuvina, miten erotiikan saa näkyville. Se onnistuu menemällä omaan profiiliin ja valitsemalla Rajaa kirjoja.
Jos kuitenkin haluat päästä lukemaan Palkintovaimon 11. luvun, skrollaahan vähän alemmas – sieltä se löytyy!
Kesäisiä päiviä toivotellen
Lilith
11
En käyttänyt luottokorttiani mihinkään muuhun kuin kotimatkaan. Minusta ei ollut lukemaan aikatauluja, kävelemään asemalle tai istumaan junassa ja niin valitsin taksin, jonka takapenkin syleilyssä saatoin itkeä tuhertaa kaikessa rauhassa.
Makasin sunnuntaihin asti peseytymättä vuoteessa. Osin siksi, etten jaksanut peseytyä, osin siksi että olin aistivinani ihollani vielä aavistuksen Ilmarin tuoksusta. Vuoteessa maatessani yritin pohtia objektiivisesti, saattoiko Ilmari olla oikeassa. Jatkaisinko minä tavalliseen tapaan pienen murehtimisen jälkeen?
En ollut aiemmin ollut siinä kunnossa kenenkään miehen vuoksi, ja pelkkä ajatus toipumisesta tuntui mahdottomalta, mutta toisaalta – enhän minä tiennyt rakastumisesta paljon mitään. Jokin syvällä sisimmässäni tuntui kuitenkin muurautuneen ja juurtuneen paikoilleen toisin kuin koskaan aiemmin ja kaiken lohduttomuuden keskellä lohduttomuuttani lisäsi se, että minulla oli tunteistani paha aavistus. Se, ettei sisälleni asettunutta peruuttamattomuuden tunnetta saanut pyyhittyä pois kovinkaan helposti.
En ollut ollut rakastuvaa tyyppiä, mutta kun nyt olin rakastunut, tunteesta eroon pääseminen saattaisi osoittautua yhtä vaikeaksi kuin rakastuminen ylipäänsä.
Yritin kuitenkin ajatella järjellä sen verran, että pakotin itseni jäämään Tuuren asuntoon. Olisi hölmö veto jättää aviomies vain siksi, että olin saanut viettää muutaman satumaisen päivän Ilmarin kanssa. Vakuutin itselleni, että tunsin Tuuren paremmin kuin Ilmarin. Muistutin itseäni siitä, että mieheni ei odottanut minulta rakkautta. Olin melkein varma, että hän myöntyisi pieneen miettimistaukoonkin, mitä lapsentekoon tuli.
Oli kuitenkin vaikeaa pysyä rationaalisena, kun pelkät ajatukset Tuuresta, seksistä muiden kanssa ja raskaaksi tulemisesta kuvottivat kuin ruokamyrkytys. Sunnuntaina otin silti itseäni niskasta kiinni ja siivosin makuuhuoneessa yhä vallitsevan Tuuren vaatesotkun ja menin suihkuun, kun mieheni lennon oli määrä lähestyä Suomea. Jos Ilmari olisi ollut koneessa, olisin ollut jo kentällä vastassa, ajattelin kaihoisasti. Ja vihaisesti, koska mies oli niin epäröimättä luokitellut minut epävakaaksi ja epäluotettavaksi ihmiseksi.
Meikkasin ja kiharsin hiukseni haluttomasti ja muistin, kuinka Ilmari vain pari päivää aiemmin oli kuiskannut korvaani pörröpää, kun olin mennyt häntä ovelle vastaan tukka sekaisin harottuna ja yhdessä suortuvassa sinistä maalia. Kuinka hän oli pessyt minua suihkun alla ja väittänyt, että voisi tehdä sitä kokonaisen viikonlopun. Kuinka hän ei ollut näyttänyt välittävän vähääkään, mitä minulla oli päälläni, kunhan se oli riisuttavissa.
Leukani alkoi väpättää, kyyneleet kerääntyivät silmiini ja toivoin, että Tuure tulisi jo. Pukeuduin yksinkertaiseen, muotojani imartelevaan siniseen kietaisumekkoon ja asetuin olohuoneeseen odottamaan. Yritin selailla uutisia tietokoneeltani, mutta vain parin minuutin kamppailun jälkeen löysin itseni Ilmarin YouTube-kanavan ääreltä.
Hän oli postannut kenkätelinevideon viikonlopun aikana. Tuijotin miehen hymyä ja silmiä, jotka vilahtivat välistä kamerasta sinne, missä minä olin pelleillyt, purskahdin nyyhkyttämään niin onnettomana, etten tajunnut enää mistään mitään, ja kun Tuure sitten saapui kotiin, en kuullut edes oven käyvän.
-Sä oot sitten palannu sun retkeltä.
Mieheni ääni tuli vain parin metrin päästä ja nykäisin pääni ylös samalla, kun painoin läppärin kiinni. Pyyhin nopeasti silmiäni ja vilkaisin Tuurea. Hänellä oli päällään farkut ja ohuen neuleen alla vihreä pikeepaita. Minä vihasin pikeepaitoja. Ja farkut taas eivät sopineet Tuurelle lainkaan.
Hautasin petolliset ajatukseni nopeasti ja selitin haparoivasti:
-Mä katoin yhtä nyyhkyleffaa.
-Sijoittuuko se Myyrmäkeen?, Tuure kysyi venytellen ja kallisti päätään.
Olin niin epätasapainossa, etten edes osannut vastata – tuijotin vain Tuuren tympääntynyttä ilmettä.
-Mitä?, kysyin sitten ääni särähtäen.
-Mä kävin tänään läpi sun luottokorttilaskua. Se kun tulee mulle. Saitko sä nyt sen Kariniemen systeemistäs vai pitääkö sun vollottaa vielä montaki päivää? Käytitkö sä kumia?
Luottokorttilasku. Miten tyhmä minä olin? Tuure ei ollut pihi, mutta epäilemättä hän selasi korttilaskut läpi. Ehkä vielä todennäköisemmin, kun häivyin hänen matkoilla ollessaan epämääräiselle retkelle.
Kiinnijääminen ei kuitenkaan tuntunut oikein miltään. Sydämessäni jomottava suru tuntui liian terävältä ja kaiken alleen hukuttavalta. En edes tiennyt, että olin aikeissa puhua, kun kuulin sanovani lattealla äänellä:
-En. Mä en saanu sitä systeemistä mihinkään, eikä me käytetty kumia.
Tuuren kasvot tummenivat suuttumuksesta.
-Mähän sanoin…
-Mulla on pillerit. Mä aloitin ne uudestaan heti, kun me tultiin tänne.
Mies vaikeni, perääntyi askeleen ja risti kätensä rinnalleen, ennen kuin sanoi kylmästi:
-Sä väitit, että sä olit harkinnu kaikkea kunnolla.
Tuuren sanat saivat minut kyyristymään, mutta vastasin vaisusti:
-Mä luulin niin. Mutta mä en halua lasta sillä tavalla.
-Miten sä sitten sen haluut?, mieheni ärähti.
Hätkähdin, mutta vaikka ääneni oli tukkoinen, se oli myös vakaa.
-En mitenkään. Mä oon…mä oon pahoillani.
Tuure tarkkaili minua hetken kulmat kurtussa ja sanoi sitten hitaasti:
-Elsi. Ajattele vähän. Sun pikku rakkausjuttu ei selvästikään päättyny onnellisesti ja sun viimeinen korttilasku oli sen verran suuri, että suna mä miettisin sun päätöksiä vähän tarkemmin.
Nielaisin raskaasti. Tuure kuulosti siltä, että hän saattaisi antaa viikkoni Ilmarin kanssa anteeksi. Olisikohan helpompaa olla ajan myötä rikas mutta onneton? Sitten tajusin, että Tuure odottaisi minulta aina palkintovaimon nöyryyttä ja näyttävyyttä ja mikä tärkeintä, hän odottaisi seksielämää. Todennäköisesti vilkaista sellaista. Yritin kuvitella itseni Tuuren kanssa, ehkä jonkun muunkin, ja vastenmielisyys hulvahti ylitseni kuin hyökyaalto.
Olin ollut niin lamaantunut viimeiset pari päivää, etten ollut juuri harkinnut, mitä tulevaisuudelta halusin, mutta vastaukseni tuli sydämestä – toisin kuin silloin, kun olin päättänyt mennä naimisiin.
-Mä en pysty. Mä toivoisin, että pystyisin, mutta musta ei oo siihen. Ei enää.
*****
Toisin kuin Tuure ja Ilmari molemmat olivat kuvitelleet, en edes huomannut, kun ylellisyys ympäriltäni katosi. Minulla oli rahaa myydyistä teoksistani, mutta päätin säästää ne pahan päivän varalle ja vietettyäni pari viikkoa Ankin sohvalla, löysin huoneen vuosaarelaisesta soluasunnosta, jota asutti pari tuttua. Niilo oli graafinen suunnittelija ja Maaret kuvanveistäjä, ja molemmat toivottivat minut tervetulleeksi, kun heidän edellinen kämppiksensä oli lähtenyt vuodeksi Espanjaan.
Asunto oli siis määräaikainen, mutta en jaksanut vaivata silläkään päätäni. Minulla ei ollut huonekaluja tai paljon muutakaan kiinteää omaisuutta lukuunottamatta vaatevarastoa, josta osan myin kirpputorilla. Muuttaminen toiseen asuntoon kävi siis sekin helposti. Olin ostanut vain vuoteen ja vanhan nojatuolin huoneeseeni, enkä työvälineiden lisäksi paljon muuta tarvinnutkaan.
Tuureen en ollut ollut yhteydessä muuten kuin käytännön asioissa sen jälkeen, kun olin poistunut hänen asunnostaan. Mies oli ollut vihainen, mutta mitään uhkauksia hän ei ollut minulle ladellut toisin kuin olin ehkä odottanut. Hän ei myöskään ollut yrittänyt puhua minua ympäri ja kun kerran olin käynyt hakemassa vaatteita, hän oli kommentoinut vain kuivasti:
-Ehkä mä sain mitä ansaitsin, kun mä ryntäsin sun kans vihille niin nopeasti. Kati jo multa kysyi, onko mun viidenkympin villitys nyt taputeltu.
Se oli melkein kaikki merkityksellinen, mitä välillämme oli sanottu. Sen lisäksi Tuure oli vihdoin myös pahoitellut kielenkäyttöään kauppakamarin tapahtumassa ja kysynyt, oliko sillä ollut vaikutusta päätökseeni. Olin vastannut totuudenmukaisesti. Etten ollut pitänyt hänen puheistaan, mutta että mitään ratkaisevaa vaikutusta niillä ei ollut ollut.
Päällisin puolin kaikki sujui siis yllättävänkin mutkattomasti. Mutta sitten oli se, mikä ei näkynyt päälle päin.
Itkuiset illat, loputon Ilmarin kyttääminen netissä, liika halpa viini ja liian vähäinen unimäärä. Kun Ilmarista ei ollut kuulunut viikkoihin mitään, kävin treffeillä miehen kanssa, jonka tapasin eräissä avajaisissa. Veikko oli hyvännäköinen, hauskaa seuraa ja ilmiselvästi hän olisi ollut kiinnostunut, vaikka jouduin taistelemaan saadakseni suustani kokonaisia lauseita. Minä, joka olin aina viihtynyt seurassa, juhlissa ja etenkin treffeillä.
Lähdin pois, kun menin esittelemään Instagramiin lataamiani kuvia töistäni, ja Veikko kiinnitti huomiota mustasukkaisuutta kuvaavaan teokseen, joka oli jäänyt Ilmarille.
Se tuntui niin nöyryyttävältä. Että voin niin pahoin niin lyhyen ja onnettomasti päättyneen suhteen vuoksi. Etten osannut nauttia muiden miesten minulle suomasta huomiosta. Etten osannut kysyä Ilmarilta, voisiko hän palauttaa osan hänen luokseen jääneistä töistä, koska pelkäsin, että se olisi lopullinen piste välisellemme yhteydelle.
Pahinta kaikessa kuitenkin oli se, että luovuutenikin tuntui kuolleen. Jos olisin edes pystynyt maalaamaan, olisin voinut purkaa tunteitani toimintaan ja ilmaista itseäni, mutta sekin oli liikaa vaadittu. Kyhäilin joka päivä luonnoksia, mutta se oli kaikki, mitä sain aikaiseksi. Sydänsuru tai tuska eivät selvästikään jalostuneet minussa miksikään muuksi kuin lamaannukseksi. Lamaannukseksi, jonka kestäessä pohdin, miten olisin voinut välttää lyhyen ja harkitsemattoman avioliittoni ja silti tavata Ilmarin.
Lopulta Anki pakotti minut edes ammatillisesti aktiivisemmaksi. Syksy oli tullut ja mennyt miltei huomaamatta, ja kun valittelin, että joutuisin pian koskemaan säästöihini, ellen löytäisi täysiaikaista työtä osa-aikaisen tarjoilijan työn sijaan, ystäväni miltei kiristi minut jonkinlaiseen joulutapahtumaan, jossa nuoret taiteilijat esittelivät teoksiaan.
-Mielellään sellasia töitä, joihin tavallisillakin ihmisillä on varaa, Anki tarkensi ja lisäsi sitten:
-Mä alan jakaa sun puhelinnumeroa kaikille sinkkumiehille, jos sä et tuu mukaan. Ainaki sä joudut ajatteleen jotain muuta kuin Ilmaria, kun sä keksit jokaiselle erikseen syyn olla tapaamatta sitä.
Uskoin sen olevan vain osittain pilaa, sillä Anki tunsi valtavasti ihmisiä, eikä epäröinyt toimia amorina silloin, kun katsoi sen sopivaksi. Osa rakastajistani avioliiton ajalta oli vieläkin yhteydessä minuun, enkä tarvinnut yhtään lisähuomiota sillä saralla. Emil oli pari kertaa kysellyt kuulumisiani, eikä Henrik näyttänyt uskovan, etten halunnut enää salaisia hetkiä hänen kanssaan.
Lupautuminen taidetapahtumaan tarkoitti ikävä kyllä sitä, että minun oli haalittava jostain kasaan jotain mitä esitellä. Olin tuonut Tuuren maatalolla maalaamani työt asunnon yhteydessä olevaan ullakkokomeroon ja minulla oli pari lähes valmista maalausta, jotka saisin kohtuullisen helposti valmiiksi, mutta tarvitsin ainakin pari kolme työtä lisää.
Muutaman päivän yritin saada aikaiseksi jälkeä, jonkalaista ammattimaiselta taiteilijalta saattoi odottaa, mutta sitten minun oli luovutettava. En tiennyt, kuinka kauan luovuuteni aikoi olla syväjäädyksissä, eikä minulla ollut loputtomasti aikaa, sillä tapahtuma oli vain kolmen viikon päässä.
Tajusin, että minun oli otettava yhteyttä Ilmariin. Miehen luona minulla oli useita valmiita maalauksia ja joitain huoliteltuja piirroksia Ilmarista itsestään, jotka sopisivat tapahtumaan loistavasti. Jos nyt raaskisin myydä niitä.
Ajatus sai minut niin hajalle, että unohdin sopivaa viestiä sommitellessani, että minulla oli työpäivä. Myöhästyin töistä, mutta kun pääsin sinne, jatkoin aina tilaisuuden tullen sommitteluani. Kirjoitin, että olin nähnyt Ilmarin kaikki YouTube-videot, mutta en sitä, että mielestäni mies näytti kanavallaan aivan liian hyvinvoivalta ja humoristiselta omaan surkeaan tilaani verrattuna. Kysyin, oliko Ilmari löytänyt pakastimen salaisuuden. Toivoin, että hänellä olisi kaikki hyvin. Ne olivat lapsellisia, innokkaita lauseita, joita Ilmari ei taatusti minulta enää tässä vaiheessa kaivannut – jos nyt oli koskaan kaivannutkaan.
Kun en saanut viestiäni valmiiksi, kävelin töistä kotiin ja vedin peiton minun ja maailman väliin. Kunnes aloitin aamuyöllä uudestaan. Lopulta olin niin väsynyt ja vihainen itselleni, että lähetin vain kaksi pientä lausetta.
Voisinko mä saada mun työt? Tuun hakemaan, kun vain sovitaan ajasta.
Kello oli neljä aamulla, joten tietenkään en saanut vastausta heti ja sitä odotellessani ehdin torkahtaa. Kun heräsin seitsemän aikoihin, Ilmari oli vastannut.
Mä voin tuoda. Tuun huomenna Helsinkiin. Sopiiko klo 17?
Jonkinlainen kauhun ja riemun sekamelska puristi sydäntäni. Enimmäkseen kauhun, sillä en tiennyt yhtään, pystyisinkö esittämään rentoa ja kohteliasta Ilmarin tavatessani. Kuittasin ajan olevan ok ja annoin miehelle osoitteeni, mutta muutoin en muistanut päivästä juuri mitään. Tavanomaisia rituaaleja, työvuoro, puhelu äidin kanssa, nukkumaan.
Seuraavana päivänä minulla ei ollut töitä, joten yritin täyttää päiväni kaikella muulla paitsi tapaamisen miettimisellä. Siivosin huoneeni ja asunnon olohuoneen, kävin pitkällä kahvihetkellä Helenan kanssa, yritin maalata. Olin luvannut itselleni, etten ryhtyisi laittautumaan niin lyhyttä kohtaamista varten, mutta puoli viiden aikaan ryntäsin joka tapauksessa suihkuun ja valitsin päälleni kauniin, luonnonvalkoisen neuleen ja tiukat, vaaleansiniset farkut.
Sen jälkeen en pystynyt pysähtymään. Vaelsin hermostuneena huoneesta toiseen, purin kynsiäni ja katselin kellon viisarien hirvittävän hidasta etenemistä kohti tasan viittä. Seitsemää vaille viisi vedin toppatakin päälleni ja kävelin alakertaan odottamaan.
Näin Ilmarin auton melkein heti. Mies heilautti auton hämärästä minulle kättään, ajoi hieman ohitseni vapaaseen parkkiruutuun, ja minä syöksähdin oikeaan suuntaan. Vasta, kun saavutin auton, tajusin, ettei Ilmari ollut yksin. Hänen vieressään istui tumma, kaunis nainen, joka katsoi minua autonikkunan lävitse kulmat rypyssä.
Olin odottanut niin vähän. Vain että saisin tavata Ilmarin kahden parin minuutin ajan. Ja nyt…raivostuttava itku kuristi kurkkuani ja häpesin itseäni. Tunteita, joita en pystynyt hillitsemään, rakkautta, joka ei saanut vastakaikua, typeriä odotuksiani.
Jäin seisomaan paikoilleni ja painoin katseeni maahan, kun yritin hillitä itseäni. Ehkä minä olin sittenkin odottanut jotain enemmän. Jonkinlaista tilaisuutta tai keskustelua. Ja nyt Ilmari oli päättänyt tulla hieromaan uutta naistaan naamaani, jotta varmasti tajuaisin, että hän oli siirtynyt eteenpäin. Toisin kuin minä.
Kuulin kuskin puoleisen oven läimähtävän kiinni ja sitten askeleita, jotka kiersivät kadunvarteen luokseni. En muuta. Ilmari ei sanonut mitään.
-Ne taulut. Missä ne on?, sain puserrettua huuliltani ja toivoin ärhäkän viiman peittävän vapisevan ääneni.
Ilmarin hahmo ilmestyi näköpiiriini ja näin pitkäsormisen suuren käden onkivan käteni puristukseensa. Mielihyvä lähti pisaroimaan pitkin käsivarttani koko vartaloon ja sydämeni jysähti. Miten minä saatoin olla niin harhainen, kun toinen ei tuntenut mitään?
-Onko sulla täällä ateljee?, Ilmari kysyi yläpuoleltani oudon kireällä äänellä.
-Mä asun täällä, vastasin hiljaa ja pyyhkäisin toisella kädelläni poskeani, jonka räntäsade oli kastellut märäksi.
Tai jokin muu.
Ilmari ei vastannut mitään, mutta hän nykäisi minua lähemmäs. Ja sitten kuulin yhden ainoan sanan. Terävänä ja epätoivoisena.
-Helvetti.
Sävähdin horteisesta kurjuudestani hereille ja nostin katseeni tummanvihreisiin silmiin, jotka paloivat yhtä aikaa vihaisina ja lempeinä. Paljon muuta en ehtinytkään. Ilmari painoi päätään ja hipaisi huuliani huulillaan. Minä kadotin kaiken ympäriltäni, tarrasin paksun, tumman takin rinnuksiin ja sopersin miehen nimen.
Ilmari murahti matalasti poskeani vasten, työnsi minut autonsa kylkeä vasten ja ruhjoi huulensa huuliani vasten niin, että hampaamme kolahtivat yhteen. Haukoin avuttomasti henkeäni, mutta irti en päästänyt. Rutistin nyrkkini miehen poninhäntään, vedin häntä takinkauluksesta lähemmäs ja yritin kaikin tavoin kertoa hänelle sanoitta, miten hirveästi olin häntä kaivannut.
Kieltä, joka sai minut pudottelemaan pieniä voihkauksia, lujia sormia, jotka painautuivat niskalleni ja hiipivät avoimen takkini alle kuin olisivat omistaneet minut, suurta vartaloa, joka sai minut palamaan soihtuna viimasta ja räntäsateesta huolimatta. Suudelmia satoi kaulalleni, poskilleni ja taas huulilleni, Ilmarin sormenpäät liukuivat paitani alla pitkin selkärankaani, ja minä tärisin päästä jalkoihin onnen ja epäuskon vilistäessä suonissani kilpaa intohimon synnyttämien säkeneiden kanssa.
-Ilmari!
Se ei tullut minusta eikä Ilmarista, ja pääni kääntyi kohti ääntä, vaikken nähnyt mitään moneen pitkään sekuntiin. Ja silloin vasta muistin. Naisen autossa.
Paitsi että hän ei ollut enää autossa. Hän seisoi pitkänä ja hoikkana katukivetyksellä ja näytti sekä vihaiselta että onnettomalta. Ilmarin suu vaelsi hetken kuin kapinallisesti pitkin leukapieltäni, mutta sitten mies kohotti päätään silmät sumeina ja suu herkullisesti hiukan turvoksissa. Mitenköhän kauan me olimme suudelleet siinä, ajattelin hajanaisesti ja puristin sormiani järjenvastaisesti entistä lujemmin miehen hiuksiin ja takkiin.
-Meillä on kiire, nainen sanoi viileästi, kun hän viimein sai Ilmarin huomion kiinnitettyä itseensä.
-Niin, Ilmari vastasi poissaolevasti ja siveli kämmenellään hiuksiani.
Siinä, naisen nähden. Ja vasta sitten hän sävähti hereille ja näin hänen punastuvan toisin kuin koskaan aiemmin.
-Anteeksi, Ilmari sanoi, enkä tiennyt kummalle sanat oli suunnattu.
Ehkä meille molemmille.
Sitten hän käänsi katseensa takaisin minuun ja mutisi:
-Myisitkö sä mulle jonku taulun tai piirustuksen? Vaikka…vaikka muistoksi.
Paha mieli tuntui sellaisen intohimon jälkeen selkäsaunalta, mutta yritin esittää sivistynyttä aikuista.
-Minkä sä haluisit? Mä voin antaa jonku piirustuksen ilmaiseksikin, mutta mä tarvin niitä maalauksia myyntiin…kun…mä en pysty maalaan.
Sanat horjuivat suustani viiltävällä surulla kuorrutettuina ja käänsin pääni pois naisesta ja Ilmarin katseesta.
-Mitä jos me jutellaan siitä kohta? Mä nakkaan Soilen satamaan, kun sen laiva lähtee ja tuun sit takaisin. Ja mä maksan. Tietysti.
Soile? Oliko Ilmari tuonut Soilensa puskuriksi minun ja itsensä välille? Muuta selitystä en keksinyt. Miksi muuten hän olisi tullut tuomaan maalauksia Soile kyydissään, kun olisi yhtä hyvin voinut viedä Soilen satamaan ja tulla sitten yksin.
-Mä en tiedä, onko se järkevää, niiskaisin lyötynä ja irrotin mahdollisimman huomaamattomasti otteeni Ilmarista.
Ilmari painoi kätensä autonsa kylkeen molemmin puolin olkapäitäni, nojautui minua kohti ja kuiskasi korvaani:
-Eihän se koskaan oo.
Vatsanpohjassani sukelsi, jalkoväliäni poltti ja puistin päätäni.
-1956A, tavasin käheästi ja lisäsin:
-Ovikoodi.
-Mä tuun kohta.
*****
Se puoli tuntia oli elämäni pisin ja lyhin yhtä aikaa. Olin raivoissani, koska Ilmari oli tullut Soilen kanssa ja kehdannut sitten suudella minua. Noin vain. Ja silti olin kiihkeän onnellinen – varsinkin miehen viimeisistä sanoista. Eihän se koskaan oo. Ne sanat olivat luvanneet jotain. Eivätkö olleetkin?
Yritin ripittää itseäni siitä, että puin päälleni laventelinvärisen, silkkisenä kiiltelevän yöpaidan, joka oli niin pikkuinen, ettei se peittänyt mitään. Yritin moittia itseäni ja Ilmaria ja ajatella Soilea ja mitä edesottamuksemme hänelle tarkoitti. Yritin kerätä voimia lähettääkseni Ilmarille viestin, ettei hän ollut tervetullut.
Yrittämisistäni ei ollut mitään hyötyä.
Kiitin onneani siitä, että kämppäkaverini olivat lähteneet joihinkin kotibileisiin, ja asunto oli yksin minun. Säntäilin ympäriinsä ja samalla, kun yritin löytää sisältäni vastuuntuntoista ja järkevää aikuista, toivoin, että Ilmari tullessaan suutelisi minua uudestaan. Jäisi yhdeksi yöksi. Kertoisi, että edes pieni osa hänestä ei ollut unohtanut minua.
Kun ovikello lopulta soi, pääni oli surisi kuin mehiläispesä ja kävelin polvet notkuen ovelle. Ilmari seisoi porraskäytävässä selkä suorana ja kasvot ankarana naamiona. Hän oli työntänyt kätensä tumman parkatakkinsa taskuihin ja hänen kulmansa olivat tutulla tavalla tuimassa rypyssä, mutta hänen katseensa…se valahti välittömästi ohuen satiinin peittämälle vartalolleni, kunnes nousi vaivalloisesti takaisin silmiini.
Tuijotimme toisiamme sanomatta sanaakaan ja minusta tuntui kuin koko asunto olisi huohottanut ja hikoillut. Ilma rätisi ja sihisi, se laskeutui painavana yllemme, ja kun Ilmari ei sanonut mitään, sipaisin sormet vapisten yöpukuni toisen olkaimen alas.
Se oli kuin olisin painanut liipasimesta. Ilmari astahti eteenpäin, läimäytti oven takanaan kiinni ja ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä olin tapahtumaisillaan, hän kumartui hiukan ja keinautti minut syliinsä. Pääsin niin lähelle vihreitä silmiä, että hukuin niiden syövereihin ja kiersin käsivarteni miehen niskaan, talvenkosteaa takkia vasten.
Ilmari käveli keskelle olohuonetta pysähtymättä sekunniksikaan ja melkein nakkasi minut sohvalle. Hän kumartui ylleni täysissä pukeissa, nykäisi yöpaitani miehustaa ja antoi peukalonsa liukua kaulaltani toiselle rinnalleni, kunnes pyöräytti sitä nänninnipukallani. Hengitys sihisi hampaideni välistä ja kaarsin selkääni, ja kun mies nuolaisi peukaloaan vaarallinen, pieni hymy kasvoillaan ja hieroi kosteaa sormeaan kivikovaksi puristunutta rinnankärkeäni vasten, salamat alkoivat sähistä pitkin hermonpäitäni kaikkialla vartalossani.
Se tuntui niin ihanalta. Niin ihanalta, että minua pyörrytti, eikä se siltikään riittänyt mihinkään. Kuten ei suudelmakaan ollut riittänyt. Tai minkäänlainen keskustelu, vaikka olin niin itselleni uskotellut. Ilmarin tapauksessa halusin aina kaiken. Ahneesti ja aina uudestaan.
Ilmarin toinen käsi livahti yöpuvun helman alle, ja hän murahti miltei vihaisesti, kun hän löysi yhteen puristuneet reiteni ja nestettä tiukkuvan paljaan pilluni. Hän ujutti sormensa häpyhuulieni väliin, hieroi hellästi klitoristani ja nipisteli samalla nänniäni. En pystynyt enää pysymään paikoillani. Vartaloni kiemursi kosketuksia vasten, reiteni avautuivat ja sisälläni hakkaava kiima ampui kaiken epäröinnin taivaan tuuliin.
-Älä kiusaa mua, Ilmari. Ota mut. Ota heti, huohotin heikosti ja hipaisin miehen kasvoja.
Ilmari ei kohottanut katsettaan. Hänen ilmeensä oli keskittynyt ja hänen silmänsä seurasivat kehoni piinaa, kun hän kiihotti sitä pienin liikkein.
-Mä oon päättäny…päättäny…
Tuskin kuulin vaimeaa lausetta, joka kellui hetken ilmassa ja hävisi sitten täydentämättömänä pois. Ilmari laski toisen polvensa sohvalle, vei sääreni lantionsa ympärille ja nosti viimein katseensa silmiini. Hänen kasvoillaan risteili niin paljon tunteita, että kiihotuin entisestään. Suuttumusta, himoa, antautumista, hellyyttä.
Kohotin käsivarsiani ja mies painautui päälleni raskaana, kylmät vaatteet kuumaa ihoani vasten hiertäen. Tunsin, kuinka hänen huulensa painautuivat kaulalleni, kuinka hän nykäisi sepaluksensa auki, kuinka hänen kivikova kullinsa puski koloani vasten. Läähätin kärsimättömyydestä ja rutistin Ilmaria käsivarsillani niin lujasti itseäni vasten kuin pystyin. Niin lujasti, että hän ei saisi enää itseään irti minusta.
Kun luja, leveä suu lopulta painautui huuliani vasten, jokin sisälläni tuntui loksahtelevan paikoilleen kuin palapeli ja kyyneleet kihosivat silmiini. Aivan kuin olisin lauennut, vaikka fyysinen orgasmi oli vielä tulossa. Tosin sekin oli lähellä.
Ilmarin kurkusta nousi matala valitus ja sitten hänen pitkä kullinsa porasi sisääni nopeasti ja ehdottomasti. Hän puristi kouransa pakaraani, iski uudestaan ja puraisi olkapäätäni. Uudestaan ja uudestaan. Puraisuja, pitkiä, armottomia työntöjä, valtavana muurina lähemmäs vyöryvä kliimaksi. Korvissani kaikui kirkaisuja ja ärinää, Ilmarin villi kärsimättömyys sai pilluni pureutumaan pienemmäksi kuin koskaan ja silmissäni pulppusi punaista kuin verta, kun mies nussi minua kuin aikoisi hajottaa minut.
Hän hajottikin. Orgasmi räjähti sisälleni kuin muurinmurtaja, tunsin säleiden ja silpun lentelevän sisälläni ja kun Ilmari karjaisi ja puski sisääni viimeisen kerran, minusta oli jäljellä vain haltioituneena kieppuvaa, auringon kultaamaa pölyä.
Kun viimein aloin hahmottaa ympäristöäni, tajusin olevani päästä varpaisiin Ilmarin alla, hänen tuoksunsa sieraimissani, hänen hengityksensä hiuksissani. Yritin olla liikkumatta milliäkään, mutta melkein heti mies mutisi:
-Asutko sä jonku miehen kans?
Äänessä oli selvää varovaisuutta.
-En. Miten niin?, kysyin raukeasti ja yritin silmäillä ympärilleni saadakseni selville syyn kysymykseen.
-Kenen farkut tossa nojatuolilla sitten on?
-Niilon. Se on mun kämppis. Ei muuta.
-Etkö sä oo enää Tuuren kans?
-En.
-Mistä lähtien?
-Siitä kun mä palasin sun luota.
-Miksi?
Ilmarin sanat tulivat käheinä ja töksähdellen, ja yhtäkkiä muistin Soilen. Naisen, jonka nimi oli tullut enemmän kuin tarpeeksi monta kertaa esille keskusteluissamme, ja jonka Ilmari oli tuonut kotiovelleni. En vastannut Ilmarin hölmöön kysymykseen mitään, vaan aloitin vastaiskun.
-Ootko sä yhessä Soilen kans?
Ääneni oli myrkyllinen ja terävä, ja pelko hivutti kohmeiset sormensa puristamaan sydäntäni.
Kun Ilmari ei vastannut mitään, kalseus levisi koko vartalooni ja tönäisin miestä hartiaan.
-Irti musta. Mun liitto sentään oli avoin. Tuot sen tänne ja sitten suutelet mua! Ja viet sen ja tuut takas ja panet mua ja…ja…
Muistin Ilmarin minulle kesällä nakkaaman syytöksen ja kivahdin mustasukkaisuudesta järjiltäni:
-Kukahan tässä on kieroutunu ja huomionkipeä!
Ilmari pyörähti istumaan ja veti pyristelevän vartaloni hajareisin päälleen.
-Mä aattelin vaan, että se on järkevää!, hän ärähti.
Painoin käteni talvitakin yhä peittämille harteille ja yritin irrottautua. Tuijotin Ilmarin takin välistä vilahtavaa tummanvihreää neuletta välttääkseni samanväriset silmät ja purin hampaani yhteen.
-Päästä, sihahdin itku kurkussa.
Jalkovälini hipaisi Ilmarin kalua, jota mies ei ollut ehtinyt työntää housuihinsa ja vaikka olin vihainen, vartaloni reagoi silti. Varsinkin, kun tunsin, että elin nytkähteli ja kasvoi kokoa uudestaan.
-Me ei oo palattu yhteen. Me…me keskusteltiin siitä ja päätettiin miettiä asioita, mutta enhän mä…mä yritin ajatella järjellä. Jumaliste nainen, pysy paikallas!
Samalla, kun Ilmari puhui, hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja sormensa hiuksiini, ja pyristelyni muuttui haluttomammiksi. Mies veti pääni puoleensa ja supatti korvaani nopeasti, kuin vähän häpeissään:
-Miltä susta näyttää, miten hyvin mun järkeilyt onnistuu? Kun sulta tulee yksi pieni viesti, mä ryntään heti paikalla sun luo, vaikka mä olin päättäny, että se ei oo terveellistä. Ja heti kun mä nään sut, mä en muista yhtäkään hyvää syytä, miksi mun ei pitäis koskea suhun. En, vaikka mä raahasin Soilenki tänne kuin mikäki pelkuri.
Valahdin sitä veltommaksi mitä pidemmälle Ilmari eteni ja lopulta pääni nyykähti leveälle hartialle.
-Mutta sä et oo soittanu etkä laittanu viestiä…, aloitin syyttävästi.
Ilmari huokaisi niin raskaasti, että vartaloni liikahti.
-Mä oon siinä pisteessä, että mä oon kattonu sen meidän pornovideon ainaki sata kertaa. Eilen viimeksi. Mä yritän ajatella rationaalisesti, mutta sun kohdalla se on vaan sellasta…
Mies piti tauon ja lisäsi:
-Ylimielistä yrittämistä. Mä oon aika vanhanaikanen, enkä voinu sietää ajatusta susta ja muista miehistä ja…no, kaikesta sun avioliittoon liittyvästä. Mä oon ollu soittamaisillani joka päivä. Ja jos sä et olis ehtiny ensin, joku päivä mä olisin tehny niin.
-Minkä pornovideon?, huokaisin heikosti ja livautin käteni miehen takin alle, heikko nainen kun olin.
-Sen, joka me kuvattiin Tuuren kameralla. Mä vein sen muistikortin.
-Miksi sä sitten oot keskustellu Soilen kans?, tivasin kitkerästi.
-Mä oon vanhanaikainen ja itsepäinen. Soile haukku mut just autossa siaksi, kun mä yritän lämmitellä sitä, enkä silti pysty pitään näppejä erossa susta. Mä taisin ansaita sen.
Syntyi tauko ja Ilmarin toinen käsi vaelsi satiinikankaan alle paljaalle takamukselleni. Suuttumukseni alkoi kuolla kokonaan ja hieroin itseäni miehen kalua vasten vartalo kehräten.
-Kun mä ajoin tänne takasin, mä aattelin, että mä jatkan vaikka sun salarakkaana, jos mulle ei muuta paikkaa löydy, Ilmari mutisi olkapäätäni vasten ja nuolaisi sitä.
Nauroin tukahtuneesti, mutta samaan aikaan minua itketti.
-Mähän oonki niin hyvä pitään sut salassa, totesin ja lisäsin:
-Mä jäin kiinni Tuurelle jo ennen kuin mä ehdin tunnustaa. Ja mä pakkasin mun kamat samana päivänä, kun se tuli Suomeen.
Ilmari käänsi päätään niin, että sai painettua huulensa huulilleni. Suudelmaa kesti niin kauan, että ehdin jo unohtaa keskustelumme, mutta sitten mies vetäytyi kauemmas ja kysyi ääni karheana:
-Kokeillaanko? Mä en lupaa, että musta tulis kauheen vapaamielinen tai että mä pystyisin jakaan sua miten vaan, mutta…
-Mä en halua muita, henkäisin nopeasti ja varmasti, sillä minulle jakaminen tarkoitti sitä, että myös Ilmari saisi harrastaa seksiä toisten kanssa.
Sellaista vapautta en hänelle pystynyt lupaamaan. En vain pystynyt ja epäilin, etten pystyisi ikinä.
-Mutta sä ehkä kaipaat sellasta, mies tokaisi synkeän kuuloisesti.
Nostin päätäni ja pudistin sitä, kun näin Ilmarin epäilevän ilmeen.
-Mä en oo kaivannu sellasta sinällään koskaan. Okei, mun seksielämä oli huoletonta ja helppoa, mutta se johtui siitä, että mä en koskaan rakastanu ketään. Sä oot mun ensimmäinen ja ainut vakava suhde, selitin hitaasti ja selvästi kuin pienelle lapselle.
Ilmari nojasi niskaansa sohvaan ja katseli minua ripsiensä välistä.
-Tiedäksä, mä juon harvoin paljon, mutta viikko sitten mä vedin Niken kans kauheet lärvit, enkä mä muista siitä illasta juuri mitään. Mutta Nikke muistaa. Mä olin hokenu sille aika monta kertaa, että mä rakastan sua. Se oli tietty ihan äimänkäkenä, kun eihän se meistä mitään tiennyt ja mua hävettää vieläki, mutta tarkottaakohan se että viina on viisasten juoma sitä, että se viisaus tuleeki esille vasta kun muisti on mennyttä?
Sydämeni tuntui yrittävän murtautua rintalastani läpi ja silitin Ilmarin poskea.
-Mä en tiedä. Mutta tarkottaako se…
-Mitä muuta se tarkottais? Ja miksi mä pyytäisin sua yrittään mun kans?
Vedin henkeä ja pyöräytin petollisesti jalkoväliäni Ilmarin kullia vasten.
-Sano se sitten, vaadin vapisevasti ja avasin miehen poninhännän.
-Mä taidan rakastaa sua. Mutta…
Mies ähkäisi, kun liu’utin itseäni häntä vasten ja tarttui lanteisiini.
-Edetään hitaasti. Tapaillaan ensin. Käydään treffeillä. Nähdään silloin kun sopii, hän ehdotti käheästi.
Leikkini oli alkanut kostautua ja olin jo niin kiihottunut, että olisin myöntynyt melkein mihin vain.
-Mmm. Joo. Ihan miten vaan, lupasin Ilmarille.
-Kunhan sä teet mulle lisää ruokaa pakasteeseen, mies ilmoitti.
Hän työntyi varoittamatta sisälleni. Huudahdin mielihyvästä, mutta yritin pitää pääni pinnalla vielä pari sekuntia.
-Miten mä voin ruokaa…jos me vaan….tapaillaan?
-Helposti. Jos meidän treffit kestää esim hmm….48 tuntia.
Suljin silmäni, keinutin lanteitani niin, että Ilmari voihkaisi ja kehräsin:
-Sellaisia treffejä tulee sit kai aika usein.
Mies hengitti raskaasti, ohjasi minua parempaan kulmaan ja murahti:
-Totta kai tulee. Ainaki kerran viikossa.
Putosin niin syvälle mielihyvän ja onnen syövereihin, että en pystynyt enää vastaamaan. Tiesin vain sen, että käyttäisin kaikki naiselliset keinoni ja kokintaitoni, jotta olisin kutoutunut puolen vuoden sisään Ilmarin elämään niin kiinni, ettei hän erottaisi enää elämäänsä minusta tai minua elämästään.
Ja kun sen olisin tehnyt, ottaisin jossain vaiheessa puheeksi sen kauniin kehdon, jonka olin miehen nähnyt rakentavan.
Vaikka saattoi olla, että Ilmari halusi mennä ensin naimisiin…ehkä hän halusi pitkän kihlajaisajan…ja hän varmasti halusi itse kosia…
Laskelmointi ei yksinkertaisesti tahtonut sujua, kun Ilmari oli kyseessä. Samapa se, ajattelin haaveellisesti ja tuijotin tummiin silmiin. Oli jo valtava asia tietää, että Ilmarin sylissä olin oikeassa paikassa. Siinä mihin kuuluin. Kaikki muu tulisi omalla painollaan.