PALKINTOVAIMO 7
Tervehdys!
Tällä kertaa Palkintovaimossa tapahtuu kaikenmoista – jopa niin paljon, että varsinaista seksikohtausta siinä ei ole. :-O Mutta jos pääsiäisen lomaan kaipaa vähän kaipausta ja romantiikkaa, niin sellaiseen tarina on hyvinkin kääntymässä. Vaikka kukapa meistä tietää, mitä Ilmari vielä Elsiltä odottaa!
Kirjoista sen verran, että juuri ennen pääsiäistä verkkokirjakauppoihin ja lukupalveluihin tuli Hymytyttö (linkki vie ensimmäiseen lukuun ja juonikuvaukseen pääsee esim. tästä Adlibrikseen johtavasta linkistä) Tarinaa tuntemattomille kerron sen verran, että siinä lestadiolaisuudesta irtautunut mutta yhä seksuaalisesti kokematon Maria ajautuu elämänsä ensimmäiseen seksisuhteeseen vanhan vihollisen kanssa. 🙂
Nyt vetäydyn taas hankkimaan lisä-ähkyä täällä äidin lihapatojen äärellä ja toivotan kaikille aurinkoista pääsiäisen aikaa. Kohta on kesä! Ensimmäinen pörriäinen on jo nähty.
t. Lilith
______________________________________
Miksi sulla on darra?
Nikke vei mut isken naisia.
No iskitkö sä?
Mä luin sen jutun. Ihmiskaupasta. Mulla on lukihäiriö, siinä meni koko ilta. Mutta se oli hyvä juttu.
Musta kans. Mä oon maalaamassa. Mä maalasin sulle tän. (Nopea luonnos työtasolla torkkuvasta poninhäntäisestä miehestä)
Muuten hyvä, mutta mä en nuku töissä. Mitä nää viestit on?
Mä en tiedä.
Onko tää jotain flirttailua?
Mä en tiedä.
Mitä sä tiedät?
Että mä en osaa lopettaa.
Seuraavana aamuna heräsin Tuuren vartaloon, joka painautui minuun takaapäin. Unenpöpperössä yritin tarrata jo kaikkoavaan uneen, jossa parveilin silakoiden joukossa ja vakoilin merenpohjassa taloa rakentavaa Ilmaria. Jäykistyin paikoilleni ja muutaman sekunnin teeskentelin nukkuvaa.
Tuure ei liikkumattomuudestani lannistunut. Miehen sormet sujahtivat reisieni väliin, ja vähän aikaa yritin toimia, kuten olin oppinut toimimaan. Tehdä tilaa ja antaa Tuuren ensin lämmitellä minua ja hetken kuluttua panna.
Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Ei ainaisen samanlaiset hipelöinnit eikä varsinkaan Tuuren vääränmuotoinen vartalo. Tönäisin miehen käden pois ja tokaisin:
-Ei nyt.
Tuuren ääni oli hämmästynyt.
-Mutta ainahan me aamulla…
-Ehkä just siksi, vastasin jo kovemmalla äänellä.
Olin jo pitemmän aikaa harrastanut aamuseksiä Tuuren kanssa enemmän velvollisuuden kuin minkään muun vuoksi, ja tuntui helpottavalta sanoa ei.
-Älä oo tommonen. Ota ees vähän suihin. Mulla on paha seisokki, Tuure leperteli imelällä äänellä, joka inhotti minua.
-Mä en haluu.
Sitten mieleeni juolahti, millä voisin mahdollisesti sekoittaa mieheni päätä siinä määrin, että hän unohtaisi aamupanonsa.
-Mä panin eilen Laria, tokaisin ja kurottauduin puhelintani kohti.
-Niinkö?
Tuuren ääni oli kiinnostunut ja hän tuntui kohottautuvan kyynärpäänsä varaan takanani. Mutisin myöntävästi.
-Mikset sä kertonu jo eilen? Oliko kivaa? Miten se tapahtui?
Rehellinen vastaus mieheni ensimmäiseen kysymykseen oli, että olin unohtanut Larin sillä sekunnilla, kun olin saanut viestin Ilmarilta. Tunsin takamustani vasten painautuvan kalun alkavan kovettua entisestään ja mieleni teki kirota.
-Sun työhuoneen divaanilla. Se oli ihan okei.
Kun mies hieroi itseään taas minua vasten, sanoin uudestaan:
-Mä en nyt jaksa.
Vetäydyin kauemmas Tuuresta, kalastin puhelimen yöpöydältä ja painoin sen rintaani vasten. Tuure murahti jotain ja kierähti kauemmas.
-Pistä sitten ittes hienoksi tänään. Meillä on ne kauppakamarin bileet illalla.
-Mitkä?
Ääneni oli lähes kauhistunut. Oli lauantai, ja olin kuvitellut saavani viettää koko päivän ateljeessani. Maalaten ja viestitellen. Enimmäkseen viestitellen.
Koko edellispäiväni oli kulunut viestejä laatiessa, jokaista sanaa harkitessa, kuumeisessa odotuksessa. Pasmani olivat olleet aivan sekaisin ja olin alentunut niin omituisiin edesottamuksiin, että olisin nauranut, jos joku ystäväni olisi kertonut tehneensä jotain sellaista.
Olin hermoillut kaikkea kirjoittamaani ja haukkunut itseni pystyyn, kun en ollut malttanut olla kysymyttä Ilmarin naisten iskemisistä. Kun vastausta ei ollut heti kuulunut, olin maannut lohduttomana sohvallani, kunnes parin tunnin päästä puhelimeni oli jälleen piipannut. Olin lukenut riemun ja raivon sekaisin tuntein, kun Ilmari oli ohittanut kysymykseni kokonaan ja kirjoittanut Hesarin jutusta. Jotten olisi vaikuttanut liian innokkaalta, olin laskenut minuutteja, ennen kuin olin lähettänyt Ilmarille uuden viestin. Ja hymyillyt sitten itsekseni kuin hourupää, kun olin saanut uuden viestin.
Ilmari oli krapulastaan huolimatta ollut ilmeisesti töissä, sillä häneltä viestejä tippui huomattavasti hitaammassa tahdissa kuin minulta. Niitä tippui silti, kunnes olin tehnyt viimeisen tunnustukseni. Sen jälkeen puhelin oli vaiennut.
Olin pelännyt sanoneeni liikaa. Tai liian vähän. Ja nytkö meillä oli jotkut bileet, jotka estivät minua viestittämästä? Tuuren ääni kuulosti ärtyneeltä, kun hän huokaisi ja selitti:
-Miten sä et voi muistaa, kun mä viimeksi vasta pari päivää sitten sanoin? Siellä on monta tuttua, jotka mä tunnen, ja joille sä voit…jakaa suosiota.
Muistin hämärästi Tuuren maininneen juhlista jotain, mutta hänen sanansa saivat minut uudelleen kapinamielialalle. Minua alkoi ärsyttää muukin kuin illan juhlat. Käännähdin Tuureen päin ja tykitin vihaisena:
-Kuinka isolle piirille sä oikein oot kertonu meistä? Tai musta? Oonko mä sun tuttavapiirin yleinen nainen, jota kuka vaan voi iskeä?
Mieheni kasvot kurtistuivat harmista, ja hän nousi istumaan.
-En mä oo kaikille kertonu. Mutta oon mä monelle kaverille kännipäissään sanonu, mistä mä sytyn. Kyllähän ne helposti arvaa, miten meidän liitto toimii, enkä mä aio kieltää, jos joku suoraan kysyy. Ja lapsenteosta mä en oo puhunu kuin Sebille, Henrikille ja parille muulle.
Muistin taas e-pillerini ja sen, että minun pitäisi ottaa ne puheeksi, mutta olin liian käärmeissäni vähän kaikesta tehdäkseni sen sillä nimenomaisella hetkellä.
-Tiedäksä mitä, kajautin jääkylmällä äänellä.
Tuuren silmät laajenivat, sillä en yleensä käyttänyt sellaista äänensävyä.
-Ei kannata ainakaan tänään kauheesti mainostaa mitään. Mua ei huvita. Ei sun kaverit eikä sun suku.
Tuuren kasvot vääntyilivät hallitsemattomasti, kunnes mies purskahti hohottamaan.
-Voi kulta, älä viitti. Justhan sulla oli niin kiire panemaan Laria, että hyvä ku ehdit ittes esitellä. Sä oot niin kyltymätön tyttö, että sä rikot sun lupauksen ennemmin kuin myöhemmin.
-Katotaan, sihahdin raivostuneena ja pomppasin sängystä ylös.
-Mihin sä nyt oot menossa?, Tuure kysyi vieläkin huvittuneella äänellä.
-Suihkuun. Ja mulla menee hetki. Sun rutiinit kusee tänä aamuna.
Kävelin kylpyhuoneeseen puhelin mukanani, mutta minulle ei ollut viestejä. Kun suljin kylpyhuoneen oven takanani, nojasin hetken pesutasoa vasten ja yritin rauhoittua.
Muistutin itseäni taas siitä, että olin itse valinnut avioliittoni ja yritin luetella siihen liittyviä hyviä puolia, mutta litania tuntui jo kuluneelta, kun jouduin hokemaan itselleni samaa joka päivä monta kertaa. Minusta tuntui kuin olisin ollut häkissä. Hyvinvarustellussa ja suuressa, mutta häkissä kuitenkin.
Nostin päätäni ja silmäilin tympääntyneenä harottavia hiuksiani. Saisin taas viettää lähes tunnin hiusten laittamisen parissakin. Sekin tuntui ahdistavalta. Ajatus jatkuvasta laittautumisesta oli tuntunut ylelliseltä ja hienolta ennen häitä, ja minun oli ollut helppo myöntyä sellaiseen pieneltä kuulostavaan ehtoon. En kuitenkaan ollut osannut kuvitella, että Tuure oli tarkoittanut kirjaimellisesti, mitä oli sanonut. Maallakin ollessamme hän oli useampaan kertaan ystävällisesti mutta lujasti vaatinut minua käyttämään vain uusia vaatteitani ja laittamaan tukkani joka päivä, vaikka olimme olleet kahden, ja mies itse oli pyörinyt vapaa-aikanaan t-paidoissa ja verkkareissa. Kaupungissa minun oli pitänyt kiillellä entistä ehompana. Kuten pokaali.
Astelin suihkun alle ja hidastelin siellä tahallani niin kauan kuin mahdollista. Rasvasin aina kuivan ihoni kaikessa rauhassa, lisäsin hiuksiin jätettävää hoitoainetta, levitin kosteusvoidetta kasvoilleni. Kun viimein avasin kylpyhuoneen oven, Tuuren huvittuneisuus oli kadonnut ärtymyksen alle.
-Just ton takia mä haluun päästä ekana suihkuun, mies tokaisi ja löi oven perässään kiinni.
Kun pääsin makuuhuoneen peilipöydän ääreen, jossa tapasin laittaa hiukseni, sain yhtäkkisen idean. Siitä oli vuosia, kun olin kokeillut jotain uutta hiusteni suhteen ja minusta alkoi tuntua, että nyt oli sen aika. Jos minun piti föönätä ja kähertää hiuksiani jatkuvasti, lyhyemmät hiukset olisivat paljon helpompi työmaa.
Soitin turhaan useampaankin kampaamoon, kunnes keksin tarjota sitä, mistä minulla ei enää ollut pulaa. Rahaa. Ruhtinaallista korvausta hiustenleikkuusta ja juurikasvun värjäyksestä. Ennen kuin Tuure ehti suihkusta, minulla oli aika alkuiltapäivälle. Aamupäivän pyhittäisin ateljeelle. Ja mahdollisille viesteille.
*****
Kävin tänään valokuvataiteen museossa. Kuvia valokuvauksen alkuajoilta. Upeita eteerisiä maisemakuvia.
Mä oon nähny sen. Mä kuvaan joskus. Valokuvia ja videota.
Mä en osaa. Se on ihan eri juttu kuin maalaaminen. Mitä sä kuvaat?
Eniten töihin liittyviä juttuja. Mulla on YouTube-kanava.
Siistiä. Mikä sun kanavan nimi on? Onko sulla monta seuraajaa?
Puuhapete. Hölmö nimi. Me keksittiin se parin kaverin kans aikaa sitten, mutta päivitäminen jäi aina mulle. N. 15 000 tilaajaa.
Vau. Mä katon heti kun pääsen kotiin. Mä laitan viestiä. 🙂
Mulla on illalla menoa. Mutta laita vaan.
Olin hiukan myöhässä aikataulustani, kun saavuin päivävaellukseltani Helsingissä. Olin maalannut pari tuntia puoliteholla, ja kun Ilmarista ei ollut kuulunut mitään, enkä ollut keksinyt tarpeeksi kiinnostavaa viestiä, olin päättänyt kampaajan jälkeen kokeilla museota, jossa en ollut vielä käynyt. Ilmarihan tunsi museot.
Kun ajatuksen olin saanut, olin kiirehtinyt toteuttamaan sitä. Se oli osoittautunut hyväksi ideaksi. Olin viihtynyt näyttelyssä pidempään kuin olin kuvitellut ja todella nauttinut usein usvaisista, ruskean ja valkoisen eri sävyjä täynnä olevista vanhoista valokuvista.
Olin laatinut viestini sydän hakaten ja toiveikkain mielin, ja kun puolen tunnin päästä olin saanut vastauksen, olin viettänyt tienristeyksessä hyvän tovin puhelin kädessäni. Loput viesteistä olivat tulleet nopeasti ja etenemiseni kohti kotia oli hidastunut entisestään. Nyt minulla oli vain kaksi päämäärää. Rauhallinen nurkkaus, jossa voisin katsoa Ilmarin kanavaa ja sen unohtaminen, että miehellä oli menoa.
Paitsi, että en saattanut unohtaa. Pelkäsin, että Ilmari oli menossa treffeille. Että ehkä hän jo pukeutui jotakuta varten, jonka hän oli iskenyt baarikierroksellaan. Että ehkä hän oli jo unohtanut lapselliset viestini.
Inhottavat ajatukset himmensivät viestien synnyttämää iloa ja yritin työntää niitä pois, kun avasin hissin veräjän vapisevin käsin. Työntäydyin sisään ja silmäilin peilistä tyytyväisenä uutta kampaustani. Olin leikkauttanut jo hauraiksi käyneet suortuvat lyhyeksi polkkatukaksi, joka oli helppo saada latvoista harjalla ja föönillä taipuisaksi kampaukseksi. Väriäkin olin hieman muuttanut ja nyt platinanvaalean seassa oli muitakin vaalean sävyjä: viljanvaaleaa, hunajaa, jopa hieman kuparisia sävyjä.
Astuin hissistä kärsimättömin liikkein, ja kun sain avaimet käteeni ja oven auki, kuulin puhelimeni piippaavan. Avaimet putosivat hervottomasta kädestäni, ja näkymättömät, tulikuumat sormet nipistelivät minua kaikkialta.
Olin niin pulassa, ettei sillä ollut mittaa eikä määrää. Niin pulassa, että se pelotti minua. Eikä minulla silti ollut aikomustakaan kuunnella järjen ääntä. Ei, koska siitä ei ollut mitään hyötyä.
Noukin avaimet takaisin laukkuun ja kiiruhdin sisään. Kuten olin arvellutkin, Tuure oli vielä töissä, joten suuntasin nopeasti olohuoneen sohvalle. Otin läppärini, etsin Ilmarin mainitseman kanavan ja aloin katsoa.
Viimeisin video oli vain parin päivän takaa, ja kun näin Ilmarin hahmon jonkinlaisessa askarteluhuoneessa, minua huimasi, kuin olisin ollut humalassa. Mies kertoi kuivan humoristiseen sävyyn ystävästään, joka oli tarkka sisustuksestaan mutta myös kissanomistaja, mikä oli kuulemma helvetin huono yhdistelmä. Ilmari oli omien sanojensa mukaan mennyt lupaamaan, että saisi aikaiseksi jotain, mikä peittäisi hänen ystävänsä rumana pitämän hiekkalaatikon näkyvistä, ja että sen hän oli nyt aikeissa rakentaa.
Mies oli häkellyttävän luonteva kameran edessä ja viiden minuutin seuraamisen perusteella olin sataprosenttisen varma, että osa hänen seuraajistaan koostui naisista, jotka olivat retkahtaneet varovaisen hymyn, kuivan huumorin ja seksikkään ulkomuodon vastustamattomaan yhdistelmään. Yritin kuitenkin keskittyä asiaan ja seurasin, kun Ilmari kasasi näennäisen vaivattomasti puusta tai jonkinlaisesta huonekalulevystä pientä mökkiä muistuttavan rakennelman, jonka sisälle kissan hiekkalaatikko saatettiin sijoittaa. Hän naulasi, asensi saranoita, maalasi pinnat toiveiden mukaan kermanvaalean ja vaalean kahvin sävyin ja esitteli lopulta mökin siellä, mihin se oli suunniteltu.
Kun video päättyi, huomasin olevani kiihottunut. Niin kiihottunut, että pöksyni tuntuivat kosteilta ja rintani pinkeiltä liivejä vasten. Vilkaisin kelloa, ja totesin, että ehtisin katsoa vielä yhden videon.
Valitsin videon vanhemmasta päästä – kuuden vuoden takaa – ja huomasin eron heti. Ilmari parin kaverinsa kanssa näyttivät poikamaisilta ja videossa oli paljon hohotusta ja hölmöä vitsailua, vaikka toki asiaakin. He kuvasivat ei-kantavan seinän purkamista ja uuden väliseinän rakentamista.
Katseeni kiinnittyi heti alusta asti Ilmarin hiuksiin. Ne olivat valtavan pitkät ja solmittu taakse letille, joka ulottui miltei miehen ristiselkään. En tiennyt, mikä hiusfetisisti minusta oli tullut, mutta olisin halunnut kurottaa ruudun läpi ja sivellä paksua lettiä sormenpäissäni. Kun video päättyi, valitsin uuden – taas uudemmasta päästä – enkä saanut silmiäni irti Ilmarista, joka rakensi sillä kertaa kehtoa vastasyntyneelle vauvalle.
Kehto oli kaunis lovileikkauksineen ja toivoin, että minullakin olisi sellainen joskus vauvalleni. Toivoin myös, että minulla olisi mies, joka osaisi tehdä sellaisen kehdon. Siinä haikeiden unelmien keskellä minulta jäi huomiotta kokonaan, että minulla oli jo mies.
Kun ulko-ovi kävi, oloni keikahti heti ärtyneeksi ja painoin nopeasti tietokoneen kannen kiinni. Tuure näytti tyytyväiseltä marssiessaan olohuoneeseen, mutta sitten hänen katseensa osui minuun ja hiuksiini. Miehen kasvot alkoivat punoittaa – eivätkä lainkaan niin seksikkäästi kuin Ilmarin.
-Mitä helvettiä sä oot tukalles tehny!
Työnsin huomaamattomasti läppärini kauemmas ja vastasin tyynesti:
-Mä halusin vaihtelua. Ja tätä on helpompi laittaa, kun mun kerran pitää näyttää edustavalta, vaikka mä olisin yksin keskellä Siperiaa.
-Mikä feministinen manifesti tää nyt on? Mä en haluu mitään riivinrautaa ja sä tiedät sen! Mä haluun seksikkään vaimon, ja mä maksan siitä aika saatanan suolaisesti!
Sieltähän se tuli. Tuure maksoi ja Tuure sai. Tuure käski ja Tuurea toteltiin. Minua vapisutti, sillä en ollut erityisen hyvä konfliktitilanteissa, mutta yritin pitää puoleni.
-Tiedäksä, tää kampaus on aika lähellä sitä, jota Marilyn Monroe käytti, eikä kukaan varmasti kutsunu Marilyniä riivinraudaksi. Jos mä näytän niin kauheelta, mä voin jäädä kotiin. Mua ei huvita muutenkaan lähteä johonki isojen poikien kerhoon patsasteleen.
Tuuren kasvot tummenivat pahaenteisesti, mutta hän näytti laskevan kymmeneen. Sitten hän asetteli kasvonsa epäaitoon hymyyn ja sanoi:
-Ehkä mä liioittelin. Mä vaan tykkään platinablondeista ja sellasista pitkistä kiharoista. Kyllä mä totun. Totun varmasti. Mees nyt pukeutuun. Siellä on paljon naisiaki.
Lähdin haluttomasti kohti vaatehuonetta ja nappasin puhelimen mukaan. Kuulin Tuuren alkavan puhua puhelimessa jonnekin ulkomaille englannin kielestä päätellen, mutta en vaivannut asialla päätäni sen enempää. Heti kun pääsin omaan rauhaani, aloin laatia viestiä.
Minulla oli niin paljon asiaa, että kun aikani naputtelin, minusta alkoi tuntua, että kirjoitin romaania. Yritin lyhyempää versiota ja kokeilin lausetta toisensa jälkeen. Sä oot tosi hyvä kameran edessä. Se kehto oli hurjan kaunis. Sä näytät uskomattoman seksikkäältä.
Ei. Ei tietenkään mitään läähättämistä.
Lopulta kokeilin yksinkertaista viestiä, joka olisi myös kannustava. Ehkä hiukan ihaileva.
Mä en yhtään ihmettele, että sulla on 15 000 tilaajaa.
Se oli mielestäni hyvä ja lähetin sen, ennen kuin ehtisin muuttaa mieleni. Aloin valita vaatteita illan rientoja varten, mutta ehdin hylätä vain pari mekkoa, kun puhelimeni piippasi. Sen sisältö oli yksinkertainen.
Kiitos.
Heti perässä tuli toinen.
Meidän pitää lopettaa tää.
Se sai kitkerän surun vihlomaan sisikunnassani. Tietenkin Ilmari oli oikeassa. Meidän – tarkemmin sanoen minun – pitäisi lopettaa.
Toivottomuus valahti lävitseni kuin märkä lakana, ja tunsin kyynelten puskevan kurkkuuni, kun tajusin miten itsekästä oli pommittaa viesteillä miestä, jonka koko elämä saattaisi romahtaa, jos Tuure suuntaisi häneen vihansa. Muistin, miten Ilmari oli puhunut rahasta ja velasta, pienestä yrityksestään. Olin osallinen jo hänen avoliittonsa päättymiseen. Pitikö minun vaarantaa vielä hänen uransakin?
Pyyhin silmiäni ja yritin keksiä tekosyitä, joilla voisin jatkaa, mutta jos olin aivan rehellinen, en löytänyt tarpeeksi hyviä. Vain oman, pakonomaisen tarpeeni pitää yhteyttä Ilmariin. Se ei ollut tekosyy, mutta mitä se oli?
Olin kuolettavan ihastunut, se oli varmaa, mutta mitä muuta? Käytinkö Ilmaria vain pakoreittinä yhä ahdistavammaksi käyvästä avioliitostani?
Olin alkanut tajuta, että minusta ei sittenkään tainnut olla palkintovaimoksi. Minulla oli harvinainen musta luottokortti ja oma ateljee, mutta vaikka olin ollut naimisissa vain pari kuukautta, olin alkanut pelätä kadottavani minuuteni, jos pakottaisin itseni Tuuren vaatimaan muottiin. Toisaalta ainainen rahapula ja väsymys väikkyivät kirkkaana muistissani. Eikö minun pitäisi yrittää kovemmin Tuuren kanssa, kun kerran hänet olin valinnut? Ehkä minä voisin yrittää luovia. Voisin yrittää tehdä liittoon tilaa itselleni, kieltäytyä typeristä pukeutumissäännöistä ja kieltäytyä tulemasta raskaaksi, ennen kuin liittoni olisi minusta tarpeeksi vakaalla pohjalla.
Olisin halunnut vastata Ilmarille kymmenillä eri tavoilla, mutta laskin puhelimeni vaatehuoneen pienellä pöydälle ja päätin vastata myöhemmin. Olihan minulla aikaa. Voisin laatia vielä yhden viestin. Toivottavasti tyylikkään sellaisen. Jottei Ilmari muistaisi minua pelkästään pahalla.
Aloin käydä läpi loputtomalta tuntuvaa vaatevalikoimaa. Seksiä en tänään harrastaisi, mutta kyllä kai minä jotain näyttävää voisin Tuuren iloksi päälle pukea. Löysin Versacen ultralyhyen minihameen, jossa oli merkille tyypillinen kullanhohtoinen kuviointi punaisella pohjalla ja hiukan turkoosinsinistä ja siihen sopivan pitkähihaisen, v-kauluksisen paidan. Kokonaisuus näytti siltä, mitä olikin. Kalliilta, ylelliseltä, hyvällä maulla suunnitellulta mutta ehdottomasti myös seksikkäältä.
Käväisin raskain jäsenin suihkussa, meikkasin ja valitsin ranteisiini pari paksua kultaketjua. Kun palasin kylpyhuoneesta takaisin, Tuure pyöri jo levottomana olohuoneessa, mutta pysähtyi minut nähdessään. Mies hymyili vaisusti ja totesi:
-Mun täytyy lähteä yökoneella Italiaan ja mä viivyn ainaki viikon. Mä oon aikeissa sijoittaa yhteen shoppailusovellukseen ja mä haluun nähdä sen porukan, ennen kuin mä satsaan yhtään euroa. En ihan aina luota italialaisten sanomisiin.
Suurenmoinen vapauden tunne säteili jäseniini kuin aamuaurinko. Ei aamupanoja, ei karjalanpiirakkaa, ei ahdistaviksi käyneitä pakkolaittautumisia ja yllyttävän seksikästä pukeutumista aamusta iltaan. Havahduin lähes unelmoivasta tilastani vaivalloisesti, kun Tuure lisäsi:
-Sä näytät hyvältä. Ja toi tukka tuo sun kaulan hienosti esiin.
Oloni heilahti taas huonoksi, sillä sanat eivät tuntuneet miltään. Tuure sentään yritti. Ja niin pitäisi minunkin.
Hymyilin konemaisesti, sanoin jotain ja lähdimme taksilla johonkin kalliiseen klubiin Eirassa, joka oli varattu tilaisuutta varten. Kun puhelimeni taas piippasi, ongin sen kaikista hyvistä päätöksistäni huolimatta salamannopeasti esiin.
Tällä kertaa se oli Anki. Ystäväni oli menossa baariin parin muun tutun kanssa ja kysyi meitä mukaan. Halusin mennä, ja olin helpottunut kun minun ei tarvinnut pohtia, halusinko Tuuren paikalle.
En ollut nähnyt erityisemmin vaivaa tutustuttaakseni Tuuren ystäviini, ja kihlauksen aikanakin olimme tavanneet heitä vain pari kertaa joidenkin näyttelyiden avajaisissa. Ystäväni pukeutuivat halvasti ja joissain tapauksissa omaperäisesti, jotkut joivat juhlissa reippaasti, ja aika moni vaali sellaisia vasemmistolaisia arvoja, että humalapäissään joku saattaisi jopa suututtaa Tuuren. Olin valinnut helpoimman reitin, ja pyörinyt Tuuren kanssa vain Tuuren piireissä.
Nyt, kun olin päässyt itsekriittisyyden ja itsensä ruoskimisen makuun, minua hävetti sekin itsessäni. Päätin, että ainakaan ystävistäni en halunnut luopua. Olin ehkä vähemmän tyypillinen taiteilija, mitä ulkonäkööni ja viimeaikaisiin arvoihini tuli, mutta pidin halvasta viinistä, jos se oli kylmää ja rakastin ihania, osin hyvinkin erikoisia ystäviäni.
-Mä haluan mennä Ankin ja parin kaverin kans yhteen karaokebaariin tän jälkeen, ilmoitin ääni väristen ja aloin naputtaa viestiä.
Tuure käänsi päänsä minuun kuin kärppä.
-Mutta jos me lähetään aiemmin, me ehittäis kutsua pari mun kaveria meille ja…
-Mähän sanoin. Mä en halua seksiä. En ainakaan tänään.
Mies aukaisi suunsa, mutta sulki sen lopulta ja kohautti olkapäitään.
-Älä juo ittees liian humalaan. Kun mä tapasin sen Kuisman ja Ankin siellä avajaisissa, ne oli ihan tillin tallin.
-Kuisma oli saanu ison tilauksen pitkästä aikaa! Ei ne mitään juoppoja oo. Niillä on pieni lapsikin, ärähtelin jo taas ärtyneenä.
Tuure tuhahti jotain, mutta ei tarpeeksi äänekkäästi, jotta olisin voinut erottaa sanoja. Onneksi saavuimme perille, sillä olisin saattanut alkaa kaivaa verta nenästäni. Taas.
En edes katsonut ympärilleni, kun laskeuduimme puolittain maanpinnan alapuolella olevaan laajaan tilaan, joka oli jo täynnä väkeä. Puheensorina täytti raskailla huonekaluilla ja kiiltävällä puulla täytetyn tyylikkään tilan, jonne valoa toivat himmeästi valaistut modernit kristallikruunut ja seinille asennetut lampetit. Toisella pitkällä seinällä oli baaritiski, ja vaikka otin tarjoilijan minulle ojentamalta tarjottimelta lasin samppanjaa, lähdin määrätietoisesti kohti tiskiä. Tuure tuli perässäni, ja kuulin hänen huikkaavan useammallekin eri ihmiselle tervehdyksiään.
Ehdin juuri saada käteeni karpalomehun terästettynä vodkalla, kun Tuure alkoi supattaa:
-Mennään nyt. Ohjelma alkaa kohta. Mä en ees ehtiny tsekkaan, mitä kaikkea täällä on paitsi Riikan esitys henkilöstöhallinnosta.
Näin isomahaisen, selvästi jo iloisessa laitamyötäisessä olevan miehen viuhtovan Tuurelle salin toiselta laidalta ja Tuure mutisi:
-Ilpo. Sitä sä et oo tavannukaan. Mun koulukavereita.
Lähdin mieheni edellä kohti nojatuoleja ja sohvaa, jotka olivat aivan esiintymistilaksi raivatun alueen vieressä, kättelin Ilpon, joka suuteli suureellisesti rystysiäni, ja istuuduin sitten yhteen nojatuolista.
Ilpo kuului olevan suuren metsäteollisuusyrityksen johtoryhmässä, ja hän kyseli lyhyesti häistämme ja kuulumisistamme, mutta kun istuuduimme alas, miehet syventyivät keskustelemaan keskenään. Se sopi minulle. Tuijotin jo valmiiksi tylsistyneenä edessäni vielä toistaiseksi pimeänä olevaa valkokangasta ja toivoin, että olisin ottanut toisenkin vodkakarpalon mukaani. Tilassa tosin kiersi tarjoilija, joten ehkä minä voisin…
Saliin laskeutui hiljaisuus, kun hienoon, tummansiniseen pukuun pukeutunut viiksekäs mies ilmestyi eteemme ja taputteli mikrofonia. Hörppäsin samppanjan loppuun ja asennoiduin kuuntelemaan jotain ökyrikkaiden ihmisten strategisia…Mitä lie ökyrikkaat sitten strategisesti tekivätkään.
-Terve kaikki! Hienoa nähdä teitä täällä näin paljon. Kesälomat on selvästi lusittu ja siitähän on merkkinä tää meidän johtajaklubin syksyn eka tapaaminenki.
Kuuntelin puolella korvalla ja laskin katseeni. Silitin hajamielisesti pikkuisen hameeni helmaan ommeltua turkoosinsinistä, pliseerattua silkkireunusta ja kurottauduin kohti vodkakarpaloani. Annoin puhujan äänen soljua korviini hieman epäselvänä ja mietin, kuinka nopeasti voisin karata tilaisuudesta.
-…ja koska me jatkuvasti kuullaan, että ihmiset ei viihdy avokonttoreissa, me päätettiin toteuttaa kauppakamarin keskustan tilojen remontti ihan uudenlainen toimistovisio mielessä. Jotain vuosi sitten mä jäin sit jutteleen yhessä jäsentapaamisessa miehen kans, jonka nimi ei sanonu mulle mitään. Ilmari Kariniemellä ei silloin ollu ees omaa firmaa, mutta tosi kovia lupauksia sillä oli ja rautaiset suositukset. Koska mä uskon kohtaloon ja yritteliäisyyteen, mä päätin uskoa myös Ilmariin. Ja hänhän teki mitä lupas. Mä annan miehen itsensä kertoa tästä projektista, josta teistä monikin voi saada uutta näkökulmaa toimitilojen rakentamiseen.
Kun Ilmarin nimi mainittiin, pääni ampaisi ylös, ja vartaloni täyttyi kaikkialla sirittävästä sähköstä. Mies harppoi valaistulle estradille kasvot vakavina, tuttu terävä viilto kulmiensa välissä. Hänellä oli yllään puku, jonka sininen takki näytti kiristävän leveistä hartioista. Vaaleansinisen paidan kaulus oli auki. Ei solmiota. Hiukset olivat auki ja hehkuivat vaalean eri sävyissä miehen kasvojen ympärillä.
Suuhuni erittyi kuolaa, kuin olisin nälkiintynyt ja saanut eteeni pöydän täynnä herkkuja. Ilmari hapuili käteensä puhelimen, ja kun silmäni laskeutuivat hänen käteensä, näin sen vapisevan hienoisesti. Häntä jännitti.
Vilkaisin vaivihkaa Tuurea, joka näytti hetken närkästyneeltä. Pian mieheni kuitenkin kääntyi ystäväänsä päin ja alkoi selittää jotain matalalla äänellä. Kun diat eivät heti ilmaantuneet valkokankaalle, jännitys siirtyi Ilmarista minuunkin. Työnsin juomani sivupöydälle, jotta sain käteni puristettua yhteen ja lennätin pienen rukouksen yläilmoihin. Esityksen välähtäessä näytölle puhalsin helpotuksen huokaukseni ilmaan mahdollisimman huomaamattomasti ja valmistauduin kuuntelemaan.
Ilmari puhui nykivästi ja sanoja hakien, mutta hetken kuluttua hän keskeytti ja veti henkeä. Hän tuijotti jonnekin tilan takaosiin ja aloitti uudestaan. Hänen puheensa alkoi kulkea paremmin ja päästessään vauhtiin hän näytti unohtavan jännityksensäkin.
Minäkin rentouduin siinä määrin kuin oli mahdollista, kun maailman seksikkäin ääni kierteli ihollani, imeytyi ihohuokosistani sisään ja hyväili erogeenisiä pisteitäni kuin silkki. En olisi koskaan kuvitellut kuuntelevani lumoutuneena jotain remonttiesitystä, mutta siinä minä olin, tähdet silmissäni ja sydän täynnä jotain suloisen lämmintä.
Ilmari esitteli arkkitehdin kanssa laadittua tilaratkaisua, uudentyyppisiä moduuleita, jotka oli valmistettu tilaustyönä asiaan erikoistuneessa yrityksessä, ja kuinka suureen avokonttoriin oli pystytetty useita äänieristettyjä työtiloja ja videokokouksia mahdollistavia tiloja.
Vanhat vessatilat oli purettu, tilalle oli rakennettu unisex-vessa ja yksi väliseinä oli poistettu. Avokonttorin työtilojen välille oli asennettu helposti siirreltäviä lasisia järjestelmäseiniä, jotka antoivat työntekijälle enemmän kuin vain illuusion omasta rauhasta. Sisustuksen oli valittu puuta, seinät oli väritetty merenvihreiksi. Ilmarin ääni tuntui katoavan välistä, kun hän vaihtoi diaa, ja kerran hän sekosi sanoissaan, mutta hän rypisti vielä tuimemmin kulmiaan ja jatkoi entistä päättäväisemmin.
En kuullut enää kaikkea ja mitä pidemmälle esitys eteni, sitä vähemmän kuulin. Täysin perusteeton ylpeys päätä huimaten annoin näköaistin ottaa hallinnan ja silmieni porata vuoron perään jokaiseen yksityiskohtaan – suoraan ryhtiin, korkeaan otsaan, suuriin, tummiin silmiin. Minulle tuntematon, kaiken alleen huuhtova tunne kieppui sisälläni jo kuin kokonainen galaksi ja salatakseni jostain selkäytimestä leviävän vapinan, ristin sääreni ja käsivarteni.
Mielessäni poltteli yksi ainoa kysymys. Miten pääsisin juttelemaan Ilmarin kanssa Tuuren huomaamatta? Vain juttelemaan. Voisin vaikka vain luvata, etten enää viestittelisi. Tai jotain.
Tai jotain kumahteli mielessäni, kun kuulin takaani naisen matalaa naurua ja sitten hieman hiprakkaisella äänellä:
-Kyllä mä ton ottaisin remontoimaan mitä vaan. Eikä sen tarttis lähteä ees yöksi kotiin.
Naisen ääneen sekoittui toisen naisen kikatusta. Kaikkien sekavien tunteiden sekaan ampaisi kiukku. Miten he kehtasivat? Aikoivatkohan hekin lähestyä Ilmaria? Tehdä muutakin kuin jutella? Mieleni teki rynnätä esiintymisalueelle, temmata Ilmaria kädestä ja kiikuttaa hänet heti paikalla pois muiden naisten ahneiden katseiden alta.
Vilkaisin taas lavalle, ja samalla hetkellä Ilmari lopetti puheensa. Hän sai kaikkialla kaikuvat aplodit ja suki hiuksiaan melkein kiusaantuneen näköisenä, mutta hymyili sitten YouTube-videoista tutulla varovaisella tavallaan yleisölle. Sydänparkani nyrjähti lopullisesti sijoiltaan, ja kun mies näytti siirtyvän baaritiskin suuntaan, nousin nopeasti ja sanoin Tuurelle:
-Mä haen juotavaa.
Mieheni silmäili minua outo ilme kasvoillaan ja nyökkäsi sivupöytää kohti.
-Sulla on toiki vielä juomatta.
Vilkaisin häkeltyneenä vodkakarpalooni ja änkytin epävarmasti:
-Mä en haluukaan sitä. Mä haen viiniä.
-Istu alas. Mä haen. Millaista viiniä sä haluat?, Tuure kysyi melkein terävästi ja pääni löi tyhjää.
Istuuduin haluttomasti alas ja henkäisin sitten ensimmäisen, mitä päähäni sain:
-Valkovenäläisen.
-Se ei oo viiniä, Tuure huomautti kalseasti, mutta lähti baaria kohti.
Tuijotin tyhjin silmin syliini ja minusta tuntui, että aiemmin kuvittelemani häkin kalterit liukuivat lähemmäs ja pakottivat minut niin pieneen tilaan, etten voinut liikkua. Vilkaisin taakseni ja näin Tuuren keskustelevan parin miehen kanssa. Ilmari oli kauempana seuranaan pari pariskuntaa.
Odotin paikoillani ainakin kaksikymmentä minuuttia, mutta kun Tuure edelleen vain viipyi yhä suuremmaksi kasvavassa seurueessa, nousin tuolistani ja kävelin hänen luokseen. Mies kailotti jo kuuluvasti tulevasta matkastaan Italiaan ja tajusin, että hän oli humalassa. Pujahdin mieheni kylkeen, vaikka silmäni vaelsivat tilassa ja etsivät Ilmarin pitkää hahmoa.
-Hei kulta, Tuure murahti tyytyväisenä ja veti minut kylkeensä.
Ympärillämme oli kolme miestä ja yksi pariskunta ja odotin mieheni jatkavan juttujaan Italiasta, mutta hän puristikin takamustani ja hörähti:
-Mun vaimo jää ihan yksin viikoksi. Oisko teistä jostakusta lohduttajaksi? Mitäs sanot, Elsi?
Vilkaisin Tuurea ällistyneenä ja nöyryytettynä. Hän oli ollut ennenkin huppelissa, mutta koskaan ennen hän ei ollut laukonut mitään niin tahditonta suuressa seurueessa. Näin pariskunnan ja yhden miehistä katselevan hämmentyneenä minusta Tuureen ja sanoin:
-Älä viitti höpöttää, Tuure.
-Mitä? Mä aattelin laajentaa valikoimaa, kun sua ei tunnu huvittavan enää mikään.
Parrakas, tummaan pukuun pukeutunut mies puuttui puheeseen ja tarttui samalla Tuurea olkapäästä.
-Mitä jos me mentäis vähän sivummalle? Mulla olis sulle asiaa.
Epäilemättä hän oli joku tarjokas, ajattelin vihamielisesti. Olin jo karkaamassa pois ringistä, kun hämmentynyt pariskunta lähti toisaalle ja tilalle astui Ilmari. Miehen katse pyyhkäisi minua ohimennen, mutta ihoani kihelmöi silti ja kiemurtelin mahdollisimman huomaamattomasti Tuuren kainalosta.
-Kato Kariniemi. Sä oot osannu luikerrella oikeaan paikkaan. Joko sulla on monta uutta diiliä? Ooksä osannu kirjottaa tarjouksen pyytäjien nimet oikein?
Astahdin kauhuissani kauemmas Tuuresta. En ollut koskaan joutunut häpeämään miestäni aiemmin, mutta nyt häpesin. Vatsaani suorastaan korvensi inhosta.
-Tuure, oo hiljaa. Sä oot juonu liikaa, kuiskasin miehelleni, mutta tämä tuntui vain yltyvän entisestään.
-Etkö sä sopivaa pukua löytäny näin tärkeeseen iltaan?, Tuure honotti ja sai muut seurueen miehet astumaan syrjemmälle.
Ilmari ei näyttänyt hätkähtävän ala-arvoisia huomioita ja kuittasi vain:
-Mä en oo paljon pukuja tarttenu, mutta mä lupaan ostaa uuden, kun sä maksat sun laskun. Mä tulin vaan tervehtiin, mutta mä taidan häiritä.
Hän astahti taaksepäin kuin lähteäkseen pois. Ehätin hädissäni puhumaan, ennen kuin Tuure nolaisi meitä vielä lisää.
-Se oli hieno esitys. Ja varmaan…varmaan tää oli sulle tärkeä yleisö, sanoin epävakaasti ja ojensin täysin huomaamattani kättäni kohti Ilmaria.
Sormeni hipaisivat sinistä takinhihaa ja näin Ilmarin katseen käväisevän kädessäni. Mies avasi suunsa, mutta Tuure ehti ensin. Hän mulkaisi minua merkitsevästi ja kailotti sitten:
-Mä en välttämättä voikaan antaa niitä refe…refrenssejä. Se navetta oli aika suurpiirteisesti tehty.
Kasvojani kirveli häpeästä ja toivoin jo voivani teleportata itseni toiselle puolelle maapalloa. Ilmarin ilme ei värähtänytkään. Hän nyökkäsi vain pohtivasti ja vastasi:
-Selvä. Mä haluun sit vaan tietää, mikä siinä on vialla. Mä hoidan sen tietenki kuntoon ilman veloitusta.
-Ne kattoikkunat on liian suuret, Tuure selitti ja huitaisi kädellään niin, että viskiä loiskahti hänen lasistaan.
-Okei. Mä kaivan esiin vahvistusviestin halutuista materiaaleista, Ilmari sanoi ja lisäsi vain aavistuksen ivallisesti:
-Mä löydän sen muuten varmaan mun puhelimestakin.
Tuure siristi silmiään. Epäilin, että hän näki Ilmarin kahtena kappaleena.
-No okei, ei niissä ehkä mitään vikaa oo. Mutta mä muistan kyllä, millasta peliä sä Marjaanan kans pelasit ja nyt sä varmaan kuvittelet, että Elsiki on vapaata riistaa…
Olin siinä pisteessä, että halusin pillahtaa itkuun. Ihmiset ympärillämme vilkuilivat Tuurea jo hiukan halveksuvasti ja minä…minä olin tullut puheeksi jo toisen kerran sellaisessa valossa, että en antaisi ikinä Tuurelle anteeksi.
-Sitä ikivanhaa juttuako sä vielä muistelet?, Ilmari kysyi pehmeästi ja puisti sitten pahoittelevasti päätään.
Mies astahti lähemmäs ja laski ääntään niin, ettei kukaan ympärillämme kuullut.
-Luuleksä tosiaan, että mua sun vaimo kiinnostaa? Mä aattelen Elsiä vaan silloin, kun mun soittolista luukuttaa Gold Diggeriä, mies kehräsi suuret, tummat silmät pirullisesti hohtaen.
Kurkkuni täytti jokin suuri ja piikikäs, jota en pystynyt nielemään. Vilkaisin Tuurea, joka räpytteli poissaolevasti silmiään ja näytti hiukan huojuvan. Ilmari korotti ääntään vähäsen ja sanoi painavasti:
-Mä en oo kiinnostunu.
Minulla ei ollut koskaan ollut niin paha olo. Tuijotin hetken maahan ja sitten, välittämättä enää kenenkään reaktioista mitään, pyörähdin ympäri ja säntäsin sokeasti kohti vessoja. Tunsin kyyneleet poskillani ja yritin pyyhkäistä niitä huomaamattomasti pois samalla, kun pujottelin lähes täydessä tilassa kohti päämäärääni.
Minun oli päästävä Ilmarista yli, päässäni jyskytti. Miten minä olin lukenut hänen viestejään niin väärin? Kuinka makeasti mies olikaan mahtanut nauraa? Varmasti hän oli nauranut kavereilleenkin, kuinka rahaa nainut bimbo kirjoitteli hänelle kaipaavia viestejä.
Saavuin jonkinlaiseen vessojen edessä olevaan aulamaiseen tilaan ja seisahduin suuren peilin eteen. Kaivoin laukustani vimmatusti nenäliinaa, ja kun löysin sellaisen, laskin pääni ja annoin kyynelten imeytyä paperiin samalla, kun nyyhkytin niin hiljaa kuin ikinä osasin.
Kuulin takanani askeleita ja kiitin luojaa siitä, että oltiin Suomessa. Ihmisten annettiin itkeä rauhassa, eikä kukaan tunkenut tarjoamaan lohdutusta. Varsinkin, kun mikään maailmassa ei juuri nyt lohduttaisi minua.
Sitten tajusin jonkun seisovan takanani ja odotin pari sekuntia jonkinlaista huolestunutta tiedustelua. Nenääni kieri tuoksu, joka ei ollut tilassa leyhyvä jäänne eleganteista parfyymeistä tai partavesistä vaan sekoitus saippuaa, yrttejä ja sahanpurua. Tiesin vain yhden ihmisen, joka tuoksui niin hyvältä.
Kyyneleitä pursusi silmieni raoista niin, että nenäliina ei enää riittänyt ja peitin kasvoni, kun pyysin epäselvästi:
-Mee pois.
Ilmari ei totellut. Hänen sormensa puristuivat olkapäihini ja sokeana kuin lepakko minut kieräytettiin ympäri ja painettiin taivaallisen miehekästä vartaloa vasten. Eikä vain painettu. Ilmarin käsivarret puristuivat ympärilleni, ja tajusin äkkiä päässeeni lähemmäs kuin kertaakaan aiemmin. Lähemmäs kuin silloin, kun olimme harrastaneet seksiä. Sopersin tukahtuneella äänellä sitä, mikä päässäni pyöri niin nöyryyttävänä ja viiltävän kipeänä:
-Anteeksi. Anteeksi niistä viesteistä. Anteeksi, että mä oon ahdistellu sua, kun sä et selvästikään…et selvästikään…
Käteni ryömivät pitkin miehen puvuntakkia ja ankkuroivat itsensä takinliepeisiin, tunsin Ilmarin sormien pujottautuvan hiuksiini ja samalla, kun pyörähdimme jonnekin, hänen nenänsä hieraisi nenääni.
Se tuntui niin ihanalta, että varpaani kipristyivät, mutta kun miehen suu painautui suutani vasten, olin valmis kipristymään päästä varpaisiin. Silmissäni leiskahteli kipinöitä, vaikka ne painuivat kiinni ja huulillani pisteli maailman tulisin mauste, vaikken ollut syönyt mitään. Ilmari puraisi hellästi alahuultani ja suuni avautui. Tietysti se avautui. Kuin käskystä. Silmänräpäyksen verran tunsin miehen kielen painautuvan kieltäni vasten, lipaisevan huulteni sisäpintaa, kokeilevan hampaitani. Sisälläni kiihdytti jokin suuri moottori, vartaloni puski tiukasti vasten pitkää vartaloa, ja kun Ilmarin suu katosi ulottuviltani, kuulin oman anovan ääneni kaikuvan tilan kaakeleista.
-Ei. Älä.
Ympärilläni välähtivät valot, ja tajusin päätyneeni invavessaan. Ilmari painoi minua ovea vasten ja mutisi huuliani vasten:
-Anteeksi, että mä puhuin niin vittumaisesti. Se oli vaan Tuurea varten. Epäilysten hälventämistä. Ei mun ollu tarkotus saada sua itkemään.
Miehen suu liikkui suupieltäni vasten, kun hän puhui ja käteni rentoutuivat ja lipuivat Ilmarin takin alle. Ilmari nosti päätään ja tuijotin silmät harittaen tummanvihreisiin silmiin.
-Mutta sä laitoit viestin, että meidän pitää lopettaa. Ne viestit, mumisin keho raskaana mielihyvästä mutta mieli yhä epävarmana.
Ilmari nyökkäsi ja sanoi melkein viileästi:
-Niiden pitääki loppua, mutta mä kirjoitin sen viestin, ennen kuin mä näin sut täällä. Mä kuulin, kun Tuure meuhkas, että se on lähössä Italiaan. Kauanko se siellä on?
-Viikon, henkäisin melkein ennen kuin Ilmari lopetti lauseensa.
Mies työnsi minua vähän kauemmas kulmat yhteen vetäytyneinä.
-Mä en harrasta tällaista ja mä haluisin sanoa, että sä et kiinnosta mua piirun vertaa. Mutta sehän ei pidä ihan paikkansa. Jos sä tarjoat lisää seksiä, mä otan tarjouksen vastaan. Koska mä en piru vieköön pysty unohtaan sitä yhtä kertaa. Ja kun Tuure tulee takas, tää loppuu. Ei puheluita, ei viestejä, ei uusintaa.
Viikko tuntui todella pitkältä ajalta, kun olin vastikään luullut, etten voisi toivoa edes päivää. En uhrannut ajatustakaan sille, että olin taas pettämässä aviomiehelleni antamani lupauksen, kun henkäisin epäröimättä:
-Okei.
Ilmari painoi nopean suudelman huulilleni, hänen kätensä lipui niskaltani selkää pitkin takamukselle ja samalla, kun hänen huulensa kulkivat pitkin kaulaani, hän kuiskasi:
-Laita sitten taas viesti ja kerro, miten me tavataan.
Ennen kuin tajusin mistään mitään, mies oli avannut vessanoven ja kadonnut. Vähän aikaa tuijotin eteeni vartalo himon teräviä sirpaleita täynnä, mutta sitten heräsin kuumeiseen toimintaan. Lukitsin oven, pesin kyynelten tuhrimat kasvoni ja aloin laatia viestiä. Viestiä, jolla saisin Ilmarin itselleni jo vielä samana päivänä.