Nyt täytyy sanoa, että vaikka olen raskaan sarjan fantasioija, minunkin on jo vaikeaa keskittyä seksiä tihkuviin kohtauksiin näissä VR:n koronajunissa.

Saavuimme reilu viikko sitten pohjoiseen tyttäreni kanssa junalla. Heti ensimmäiseksi totesin, että minun tuurillani paikoillemme oli parkkeerannut kaksi saastaisen likaista ja ihottumaista päivän selvää narkomaania. Pojat olivat täysin kuutamolla ja nojasivat päitään edessä oleviin istuimiin. Hyvä niin, sillä herroilla saattoi hyvin vipeltää ties mitä elukoita tukassaan ja ihollaan.

No, reippaana tyttönä kailotin kovaan ääneen, että paikat kuuluvat meille. Noin viiden minuutin epätoivoisen ähräämisen jälkeen jätkät siirtyivät toisille paikoille. Vähän ällötti siihen sitten persustaan laskea, mutta pakko oli, kun oli pitkä matka edessä.

Ihmettelimme hetken, miksei juna lähde liikkeelle ja sitten kävi ilmi, että vaunumme toisessa päässä oli toinen parivaljakko samalla tavalla tillin tallin. Heitä vartijat sitten kannustivat ja komensivat pois paikoilta, kun lippuja ei ollut. Pieni viivästys ja pääsimme matkaan.

Hetken kuluttua konduktööri tuli tarkistamaan lippuja. Meidän paikkamme veijarit eivät ensin osanneet kertoa, minne olivat matkalla. Lopulta toinen keksi mölistä jotain Kokkolasta. Toiselta löytyi pitkän mietinnön jälkeen lippu, joka oli Tampereelle. Kun konduktööri kysyi, aikoivatko he maksaa matkaa Kokkolaan, hän sai osakseen vain väsähtäneen pään pudistuksen. Kaverit poistettiin sitten Seinäjoella junasta samaan tyyliin kuin aiemmat sankarit.

Ehdin siinä vaiheessa jo ajatella, että nyt varmaan homma taantuu tavalliseksi matkustamiseksi. Se oli ennen kuin muutaman penkkirivin päässä joku nainen alkoi kiljua konduktööriä, vaikka tämä oli mennyt jo aika päivää sitten tiehensä. Tyttärenikin alkoi jo nauraa sitä mölyä kuunnellessa. En tiedä, mikä lannisti huutajan, mutta vähän ajan kuluttua hän ilmeisesti väsähti ja luovutti.

Jonkin aikaa matkustimme taas niin kuin normaalissa junassa, mutta Kokkolassa konduktööri kuulutti vakavaan sävyyn:

”Jaana. Jaana. Miehenne odottaa konduktöörivaunussa. Ole hyvä ja tule konduktöörivaunuun. Jaana. Miehenne odottaa konduktöörivaunussa.”

Aloimme hirnua jo epätoivon vimmalla, kun mietimme, miten voi olla mahdollista kadottaa vaimonsa junaan. Mihin Jaana-vaimo oli lähtenyt? Miksi mies oli ottanut yhteyttä konduktööriin? Eikö Jaanalla ollut puhelinta?

Kaiken sen jälkeen pari humalaista ei tuntunut enää oikein missään.

Kun nyt sitten tänään hyppäsimme istumapaikoille yöjunaan paluumatkaa tekemään, arvelin että aivan yhtä villiä ei meininki voi olla.

No. Saapa nähdä. Kun tulimme paikoillemme, sen ja toisenkin puolen paikat oli varannut kahden hengen leiri, jolla oli jättimäinen koira ja varmasti tuhat erilaista haalistunutta putkikassia. Tämä seurue oli ehtinyt reilun tunnin matkalla (enempää eivät voineet olla junassa) roskata paikat, tunkea maskeja sinne sun tänne, läjätä kamojaan laukkutelineille ylhäälle kuten myös kaikille tuoleille, joita heidän likaiset verkkaripyllynsä eivät peittäneet. Tietenkään paikkamme eivät myöskään ole lemmikkipaikkoja.

Kun kuulin, että näillä vaeltajilla oli oma makuuhyttinsä, en voinut käsittää, miksi hemmetissä he olivat rahdanneet kaiken sen rojun vaunuun. Siinä sitten kesti varmaan viisitoista minuuttia, että he saivat itsensä ylös ja hittoon meidän penkeiltämme.

Autuas rauha laskeutui vajaaksi tunniksi. Luulin jo, että tilanne todella normalisoituisi, mutta äläs ollakaan. Oulusta käytävän puoleiselle paikalle rynnisti riemunkirjavaan verkka-asuun pukeutunut kuusikymppinen mies, joka alkoi armottoman ähkimisen vieressämme. Se ääntely kuulosti niin epäilyttävästi runkkaamiselta, etten uskaltanut katsoa suoraan. Mutta ei. Mies ei runkkaillut, vaan kääntelehti, vääntelehti ja kaivoi eväspussiaan esille.

Hän kulautteli ja maiskutteli, mässytti ja röyhtäili, ja koko ajan kaiken keskellä kiersi raskas huohotus ja hönkiminen. Aloin nauraa aivan hervottomasti ja näin sivusilmällä miehen tarkkailevan meitä. Oli pakko vetää maski naamalle ja laittaa parille kaverille viestiä, kun junamatka alkoi jälleen vaikuttaa jonkinlaiselta Korona Express Elämysjunalta.

Nyt en osaa sanoa, mitä vielä on tulossa, sillä lähdimme vasta Oulusta ja matka jatkuu Hämeenlinnaan asti. Kartano-nimellä kulkeva tarinakin piti keskeyttää tässä välissä. On aika vaikeaa keskittyä vatsanpohjaa kuumottavaan kohtaamiseen, kun joku maiskuttaa ja korahtelee makkara suussa viereisessä penkissä.

Mutta hei, ehkä minä pääsen taas vauhtiin. Tätä vähemmän eroottista tarinaa kertoessani toinen puoli käytävää näyttää hiljenneen. Jostain syystä olen tosin varma, että tämä on vain tulitauko. Onhan tässä vielä satoja kilometrejä matkaa ja asemia, joilta voi nousta pääsiäisämmiä ja trullejakin kummallisempia ihmeotuksia kyytiin.

Ihanaa pääsiäistä!

t. Lilith

www.eroottisiatarinoita.fi

Hei kaikki!

Hyvää pääsiäisviikkoa kaikille tasapuolisesti. Sain Valentinan tarinan valmiiksi näin juhlan kunniaksi, ja jos kuumat käänteet Berliinissä kiinnostavat, tarinan voi ostaa nyt myös kirjana. Toki tarinan viimeiset luvutkin ovat tarjolla.

Jos synkän menneisyyden piinaaman ja kaiken kokeneen Valentinan ja hänen mittapuillaan viattoman Fransin tarina ei ole tuttu, siihen voi tutustua alla olevasta linkistä. Ensimmäisen luvun lopusta löytyvät myös linkit lukuihin.

VALENTINA JA VARASTETUT TAULUT **

Kirjaostoksille ja juonikuvaukseen löytää taas täältä:

VALENTINA JA VARASTETUT TAULUT – KIRJA

Ja sainhan sitten ihanan Pergamon-museonkin pieneen rooliin. En muista olenko jo täällä kertonut (varmaan olen senkin jo lätissyt), mutta oleskelin puolisen vuotta aikoinaan Potsdamissa, joka on puolen tunnin matkan päässä Berliinistä. Koska olin asunut aiemmin Etelä-Saksassa, oli mielenkiintoista tutustua maan pohjoisempiin osiin ja todeta esimerkiksi se, että niin olutmaa kuin Saksa onkin, jokainen alue myy lähinnä omia oluitaan. Weissbieriä sai Berliinistä ihan hakea.

Ihastuin Berliinin museoihin siinä missä Müncheninkin ja erityisesti Pergamon teki minuun suuren vaikutuksen. Siksipä minun oli tietysti saatava ängettyä se tähän tarinaan mukaan vaikkakin vain pieneksi hetkeksi.

Kun korona tästä joskus hellittää suosittelen jokaiselle Berliinin kävijälle myös käyntiä Berghainissa. Jos ei tiedä paikasta mitään, sitä voi kutsua yökerhoksi. Vain sitä se ei kuitenkaan ole. Vaikka et olisi ikinä kuunnellut teknoa (kuten minä) tai välittänyt yökerhoista, paikka on mielestäni näkemisen arvoinen. Valtavan vanhan voimalaitoksen suojissa sykkii monta tanssilattiaa, tarjolla oli ainakin minun käydessäni myös videotaidetta ja jo pelkkä jylhä ja vähän synkkä ympäristö luo aivan omanlaisensa tunnelman. Vähän sellaisen berliinimäisen tunnelman.:)

Seksiklubejakin Berliinistä tietysti löytyy, mutta sellaiseen minulla ei ole ollut iloa tutustua.

Budapestissä sen sijaan vietin erään illan useammassa striptease-klubissa kiertäen. Se ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta vastaavanlaisissa paikoissa, mutta sillä kierroksella tulin keskustelleeksi pitkään yhden tanssijan kanssa. Hän oli kaunis, nuori nainen, joka kertoi opiskelevansa päivisin ja tienaavansa tanssimalla suurimman osan omasta ja mummonsa elannosta. Tästä kohtaamisesta syntyi paljon myöhemmin Velka-tarinan lähtökohta ja sen sankaritar Linnea, joka tanssii myös striptease-klubilla ansaitakseen rahaa. Linnean rahaongelmat vain ovat tavallista mahtavammat.

Huvittavaa sen illan tapahtumissa oli se, että seurassani olevat miehet kutsuivat tytön pöytään, mutta minä olin se, joka hänet pöydässä piti. Tosin asiaan vaikutti varmaankin se, että niin innokkaita kuin pöytäseurueeni herrat olivatkin, he eivät puhuneet unkaria. Ja tyttö taas ei puhunut englantia tai saksaa.

Nyt kun olen taas pitänyt taukoa Velasta, luulen että se lähtee edistymään taas vauhdikkaammin. Ja sitten mielessäni pyörii tietysti jo uusi tarina ja veikkaan vahvasti, että saattaa olla kolmen tähden kertomus edessä.

Mutta nyt hyvää yötä. Toivottavasti Valentina viihdyttää.

t. Lilith