VALENTINA JA VARASTETUT TAULUT 6-7 kaupassa – ja taidehaaveita
Hei kaikki!
Valentinan ja Fransin tarina on edennyt yli puoliväliin ja kuviot sen kun kiihtyvät. Normaaliarkeen tottumaton Valentina haluaa tehdä jotain tavallista, ja päättää kokata. Frans puolestaan päätyy tekemään jotain epätavallista, ennen kuin ruoka on valmista. Mitä tapahtuu, kun maalauksia etsitään Valentinan kotona? Ja mitä kaikkea Valentina on valmis tekemään saadakseen Fransin itselleen – edes vähäksi aikaa?
Tällaisiin kysymyksiin löytyy vastaus näistä luvuista. Toivottavasti ne viihdyttävät. Ostoksille pääsee linkistä ja sen takaa löytyy myös tarinan juonikuvaus niille, jotka eivät siihen vielä ole tutustuneet.
VALENTINA JA VARASTETUT TAULUT 6-7
Ensimmäinen luku on sekä täällä Lilyssä ja kotisivuillani.
VALENTINA JA VARASTETUT TAULUT **
Sivuillani on myös valikoima uudempia ja vanhempia tarinoita, ja niihin pääsee tutustumaan lopun linkistä. En muista, olenko tämän jo kertonut, mutta koska tätä on kyselty, kerron sen vielä uudestaan: kaikki vanhat blogissa julkaistut tarinat ilmestyvät nekin kyllä kauppaan. Haluan vain oikolukea ne sillä silmällä, että kehtaan panna ne myyntiin ja kuten aiemmin kirjoitin, Velka yllätti minut housut kintuissa ja pani minut kirjoittamaan kertomusta pahan kerran uusiksi. Siksi tässä nyt on hiukan kestänyt.:)
Nyt kun olen kirjoittanut taiteesta, kaipuu taidemuseoihin on käynyt miltei ylivoimaiseksi. Kun niihin nyt ei pääse, olen sitten lueskellut taiteilijoista ja heidän tuotannostaan – tietysti varsinkin Klimtistä ja Malevitšista, mutta myös muista venäläisistä avantgardisteista ja Blaue Reiter -ryhmästä.
En ole koskaan opiskellut taidetta tai taidehistoriaa, mutta ei taidemuseossa käyntiin sitä tarvitakaan. Olen aina viihtynyt rauhallisissa, seesteisissä museoissa samalla tavalla kuin kirjastoissa, ja isoissa taidemuseoissa valitsen vain ne teokset, jotka todella kiinnittävät huomiotani. Helmen löytäessäni saatan istua sen äärellä todella pitkään.
Yksi tällainen on Ateneumissa oleva Schjerfbeckin Perhekoru. Ainakin se muistaakseni on sen niminen. Häkellyttävän kauniissa, ei kovin suuressa maalauksessa on tumma, lyhyttukkainen ja vaalea, pitkätukkainen tyttö, joiden ajattelen olevan sisaruksia ja toisella on koru. Maalauksessa on jotain niin hellää ja herkkää, että se saa kyyneleet silmiini. Sitten voin siirtyä tilasta toiseen ja havahtua Hugo Simbergin ihanan synkeisiin teoksiin – hän taitaa olla suosikkini kaikista suomalaisista maalareista.
Ulkomaalaisista taiteilijoista yksi ikisuosikkini on Valentinan tarinassakin esiintyvä Kazimir Malevitš. Hänellä oli monenlaisia kausia kuten monilla taiteilijoilla on, ja hänen suprematistisen kauden filosofiansa on mielenkiintoinen ja kuvastaa omaa aikaansa teollistumisen ja kaupungistumisen kiihtyessä. Vierailin kerran hänen laajassa näyttelyssään, ja kun luin hänen ajatuksiaan, silmäilin maalauksia ja näin hänen kuviaan, jouduin vallan suunnattoman kaukorakkauden yllättämäksi.
Ajattelin, että tuon miehen lakanoissa olisin voinut pyörähtää useammin kuin kerran. Meitä erotti vain aika, piru vieköön.:) Voi olla, että osittain tästä syystä Malevitš esiintyy myös Valentinan tarinassa.
Maalaan aika ajoin itsekin tyttäreni kanssa kotona, kuten taisin maalausarvuutuksessa kertoa. Silloin sotkemme paikat perusteellisesti ja päädyn esimerkiksi hinkkaamaan mattoa akryyliväreistä, mikä on tietenkin tuhoontuomittu yritys. Kerran joudun levittämään lautalattialle kloriittia, kun nuoremman sukupolven taiteilut olivat muuttuneet erityisen avantgardistisiksi ja siirtyneet myös lattiapinnoille. Onneksi väri lähti ja lattia säilyi, joten neiti ei saanut rangaistukseksi kuin kolme lattianpesukertaa keittiössä.
Jos auto ei leviä, pesukone hajoa ja korona joskus helpottaa, suuntaamme tyttäreni kanssa entiseen opiskelukaupunkiini Müncheniin (tosi paljon tulikin opskeltua, hah). Tyttäreni on ikäisekseen matkustanut paljon, mutta häpeäkseni en ole vielä vienyt häntä itselleni merkitykselliseen Saksaan. Münchenissä on monta maailman luokan taidemuseota, joissa voimme viettää tunteja. Ei. Päiviä. Pelkästään Franz von Stuckin villa – tai miksi sitä nyt pitäisi kutsua – on henkeäsalpaavan upea puhumattakaan Pinakothekeistä ja muista lukuisista paikoista.
Taideterveisin,
Lilith