MEKAANIKKO 6
–
-Mä koputin, mutta sä et vastannu, Kristian sanoi samalla, kun käveli minua kohti.
-Mä sanoin että ulos, nyyhkäisin vartalo jännittyneenä, vanha ultraäänikuva käteen puristuneena.
Kristian ei ollut kuulevinaankaan, vaan asteli vuoteeni luokse ja istui sen reunalle. Hän tarttui nilkkaani ja kysyi rauhoittavalla, pehmeällä äänellä:
-Mikä sulla on? Kaduttaako sua se, mitä tapahtui? Olinko mä liian…etkö sä tykänny, kun mä käskin sua ottaan suihin? Sä olisit voinu…
Suustani pääsi surkea, hiukan hysteerinen kikatus, kun muistin miten olin nauttinut suihinotosta. Minähän nautin mistä vain, mitä Kristian kanssani teki. Kuten nyt siitä, kun hänen kätensä painautui nilkkani ympärille.
Kun tein sen virheen, etten vastannut mitään, Kristian nousi ja kierähti viereeni vuoteeseen. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni, siveli kylkeäni ja kehotti:
-Kerro mulle. Sä olit ihan ok vielä illalla, enkä mä keksi mitään muuta syytä kuin…
-Mä halusin sitä. Mä nautin siitä. Ainahan mä nautin. Mitä ikinä sä keksit multa haluta, puuskahdin katkeralla äänellä, ärtyneenä itseeni ja Kristianiin.
-Mutta miksi sitten…onko sulla jotain huolia? Jos kyse on rahasta, mä voin auttaa, mies kysyi hämmentyneellä äänellä ja puristi minua tiukemmin kylkeensä.
Mielihyvä pirskahteli sisälläni, ja oloni alkoi tuntua ihanan turvalliselta, vaikka tiesin että se oli harhaa. Mitä voisin keksiä Kristianille? Voisin tuskin selittää, että olin juuri tajunnut, että rakastin häntä edelleen, enkä tainnut kyetä lopettamaan. Siinä miettiessäni hieroin silmiäni ja kädessäni oleva ultraäänikuva kiinnitti Kristianin huomion.
-Mikä toi on?, hän kysyi ja tarttui käteeni.
Lamaannuin hetkeksi, puristin kuvaa ensin tiukemmin nyrkissäni, mutta sitten avasin käteni. Mitä väliä sillä enää oli? Jos voisin jollekulle kertoa, niin Kristianille. Ehkä siitä olisi jopa hyötyä. Hän voisi perääntyä surkean naisraunion luota. Ja ehkä jopa miettiä tarkemmin, ketä nai ja millaisin varokeinoin.
Kristian poimi kuvan kädestäni, avasi sen ja tunsin, kuinka hän jäykistyi vartaloani vasten.
-Ootko sä raskaana?
Miehen ääni oli järkyttynyt henkäys, ja ennen kuin ehdin vastata mitään:
-Kenelle se on? Tätäkö sä itket?
Nielaisin raskaasti ja kuiskasin:
-Olin. Mennyt aikamuoto. Mä olin raskaana.
Kristian tuijotti kuvaa, rutisti minua lujempaa ja kysyi vaimeasti:
-Saitko sä keskenmenon? Voi Pirita, mä oon pahoillani, mutta se on tosi yleistä ja…
-Mulle tehtiin abortti. Kuustoista vuotta sitten.
Ääneni oli kalsea ja väritön ja näin, kuinka Kristianin kuvaa pitelevä käsi valahti alas. Hänen vartalonsa tuntui nytkähtävän ja hänen käsivartensa puristi minua miltei kipeästi. Sitten kuulin yhden ainoan sanan.
-Ei.
Itku punki uudelleen kurkustani, kyyneleet täyttivät silmäni ja työnsin kipeät, niin kauan odottaneet sanat ulos suustani.
-Siksi mä yritin saada sua kiinni. Mä vaan…en mä oottanu, että sä haluisit olla mun kans, mutta että jos sä olisit halunnu tuntea lapsen…
Nyyhkytin hetken avuttomasti ja lisäsin sitten:
-Mutta mä en pystyny yksin…se oli kaikki ollu salaista ja mä pelkäsin että sä kieltäisit kaiken, kun sä et halunnu…et halunnu…
-Voi helvetti, Kristian kuiskasi ja onnistui jotenkin pyöräyttämään minut syliinsä.
Laskeuduin hänen reisiensä väliin poikittain niin, että sääreni lepäsivät hänen reidellään, ja hän puristi molemmat käsivartensa ympärilleni. Nojasin otsaani tummaa kangasta vasten ja annoin itkun tulla samalla, kun Kristian mutisi hiuksiani vasten:
-Vittu, mikä ala-arvonen paska mä olin. Ylimielinen…lapsellinen…itsekäs kusipää…kunpa…kunpa…
Mies vaikeni ja silitti hiuksiani, kunnes jatkoi karhealla äänellä, joka oli täynnä…surua?
-Mä en vastannu, koska mä olin niin koukussa siihen meidän juttuun, että mä pelkäsin…mä pelkäsin, että mä palaisin tänne aina uudestaan, jos mä puhuisin sun kans. Ja mun piti päästä pois. Mä olin ääliö ja pelkuri, mutta mun oli pakko. Pakko päästä pois.
Suustani pääsi katkera korahdus.
-Älä viitti valehdella turhaan. Mä olin täälläki pelkkä sivusäätö, ja sulla oli uus tyttö Helsingissä varmasti jo parissa päivässä. Eksä muista, että yks vastas sun puhelimeenki.
Kristian huokaisi ja mutisi hellällä äänellä:
-Mulla oli silloin aina tyttöjä. Koko ajan. Ei se mun sanoista silti valhetta tee.
-Se tyttö siinä puhelimessa. Se oli…se oli kauhee. Siinä vaiheessa mä yritin kertoa jopa sille, mutta se löi luurin korvaan, sanoin katkonaisesti.
Kristian ei puhunut vähään aikaan mitään, mutta hän painoi kätensä pääni päälle ja kuiskasi:
-Anteeksi. Mä tiedän, että tää on ihan liian vähän ja tulee ihan liian myöhään, mutta anteeksi. Mä en osaa edes kuvitella, millasta se on ollu. Kuka tästä tietää? Ihan siltä varalta, että Paavo tulee vetään mua turpaan.
Nopea, pieni kikatus karkasi kurkustani, kun kuvittelin ison, hyväluontoisen veljeni käyttämässä nyrkkejään ja yhtäkkiä oloni oli paitsi turvallinen myös lohdullinen. Oli outoa, että sama ihminen, joka oli aiheuttanut minulle niin paljon kärsimystä, sai oloni niin paljon paremmaksi pelkästään pitelemällä kiinni. Hieroin nenääni hiukan kyynelistäni kosteaa t-paitaa vasten ja myönsin:
-Ei kukaan. Kukaan ei tiedä.
Kristianin kädet siirsivät minua niin, että hän pystyi katsomaan minua suoraan silmiin. Räpyttelin silmiäni hämilläni ja kun kohtasin turkoosinvihreät silmät, silmäni laajenivat hämmästyksestä. Kristianin silmissä kiilsi kyyneleitä ja yksi oli vierinyt hänen poskeaan pitkin miltei leualle.
Nostin vaistomaisesti sormeni ja pyyhkäisin kyyneleen pois, kun mies rypisti kulmiaan ja toisti:
-Ei kukaan? Eikö ees sun äiti? Voi rakas, miksi sä oot pitäny sellasta sisälläs koko tän ajan? Ei sun ainakaan mun takia olis tarvinnu.
Hellittelysana sujahti sydämeeni suloisen sädehtivänä ja lämpimänä, ja kiedoin käsivarteni Kristianin ympärille.
-Mä häpesin. Mä häpesin niin monia asioita ja kyllä mä sitten puhuin, kun mä menin psykiatrille, vastasin hiukan hengästyneenä.
-Psykiatrille, Kristian sanoi latteasti.
-Mä…mä en osannu puhua kellekään ja sit äiti…se oli huolissaan musta ja mä menin lääkäriin, kun se ei tunkenu mukaan. Mulla oli keskivaikea depressio ja ahdistusta ja no,…mulla meni aika huonosti.
Kristian oli aivan hiljaa ja tunsin vain, kuinka hänen rintansa kohoili poskeni alla. Hänen kätensäkään ei enää silittänyt hiuksiani, lepäsi vain pääni päällä ja hänen käsivartensa ote ympärilläni oli veltostunut.
-Mä ymmärrän, mies yhtäkkiä sanoi kireällä äänellä.
-Mitä? Mitä sä ymmärrät?, kysyin yllättyneenä.
-Mä lähen. Sä halusit mut helvettiin heti paikalla, kun sä kuulit vuokrasopimuksesta, ja nyt mä ymmärrän, miksi. Nyt mä ymmärrän senki, miksi sä olit niin vihainen. Mä…mä meen takas mun vanhemmille. Mä tietysti maksan ens kuun vuokran ja…
Samalla kun Kristian puhui, hän työnsi minua hellävaroen kauemmas ja tajusin, että mies oli aikeissa nousta sängystä. Minuun iski äkillinen paniikki. Tiesin ajatelleeni vain vähän aikaa sitten, että halusin hänet ulos talosta, mutta nyt en enää halunnut. En missään tapauksessa. En sen jälkeen, miten hän oli pidellyt minua, lohduttanut minua, pyytänyt anteeksi. Miten hän kutsunut minua. Rakas.
Se oli heikkoutta, mutta johan minä olin tänään sen jo itselleni myöntänyt. Kristian oli minulle näköjään ainut mies, ja jos tiesin hänen olevan Hämeenlinnassa, minä etsisin hänet käsiini ennemmin tai myöhemmin yrittäisinpä taistella vastaan miten paljon tahansa. Voisin yhtä hyvin alistua siihen, että pitäisin miehestä kiinni niin kauan kuin sitä kestäisi ja miettisin vasta sitten, kun hän olisi taas mennyt.
Olkoon naimisissa. Olkoon uskoton. Olkoon mitä tahansa.
-Ei, sanoin painokkaalla äänellä ja katsoin miestä silmiin.
-Ei, toistin ja tartuin hänen käteensä.
Kristian katsoi kättäni kädessään ja sitten taas silmiini, varovaisesti.
-Sä itse sanoit, että sä et oo enää sama ihminen. Se oli vahinko ja mä…mä toivoisin, että asiat olis menny toisin, mutta…ne ei menny.
Kristian päästi haukahtavan, itseinhoa täynnä olevan naurahduksen.
-Ei tosiaan menny.
-Nuku mun kans, kuiskasin äkkiä omituisen varmana itsestäni.
Näin turkoosinvihreissä silmissä häpeää, surua, katumusta – kaikkia tunteita, joiden kanssa olin itse painiskellut vuosia sitten ja pyyhkäisin miehen kosteaa silmäkulmaa.
-Ootko sä varma?, Kristian kysyi.
-Oon. Sitä paitsi tää sänky on tosi mukava. Mukavampi kuin vuodesohva.
-Musta tuntuu just nyt siltä, että mä ansaitsisin maata tuolla pihalla enkä sun sängyssä.
-Mutta musta tuntuu että mä ansaitsisin vähän lohtua. Sä saat sovittaa sun syntejä.
Oli outoa kuulla itseni puhuvan niin kevyesti aiheesta, joka ei ollut ollut minulle koskaan muuta kuin tuskallinen salaisuus. Mutta oloni oli kevyempi. Helpottunut. Ja jos olin ollut rakastunut Kristianiin vastentahtoisesti jo aiemmin, nyt olin lopullisesti mennyttä naista. Juuri kuten Paula oli sanonut.
-Voi taivas, Kristian totesi lakonisesti.
Hän nosti yhteen liittyneet kätemme kasvojensa eteen ja suuteli sitten kämmenselkääni silmät tiukasti omissani. Kyllä. Täysin mennyttä naista.
-Ehkä se tosiaan on mulle oikein. Sillä sun kans nukkuminen voi olla vaikeinta, mitä mä oon tehny Afganistanin jälkeen, Kristian mumisi ja katsoi hihatonta, vaaleanpunaista toppiani ja lyhyitä yösortsejani.
Nousin polvilleni ja nykäisin värisevästi hymyillen Kristiania kädestä. Hän liukui makuuasentoon sängyn keskelle, ja sammutin yölampun. Kierähdin hänen viereensä, vedin peiton päälle ja tunsin heti, kuinka ympärilleni liukui pitkä käsivarsi. Miehen sääri kietoutui lantioni ja säärieni ympärille tavalla, joka tuntui hyvin…omistavalta.
Ja niin oikealta. Hän oli aina tuntunut niin oikealta. Kiehnäsin aivan kiinni Kristianin rintaan, kiersin oman käsivarteni hänen käsivartensa ympärille ja työnsin takapuoleni hänen syliään vasten. Mies puristi minut vielä lähemmäs ja tunsin selvästi, kuinka hän alkoi kiihottua.
-Unohdetaan se Afganistan. Tää on vaikeinta, mitä mä oon koskaan tehny, hän voihkaisi pimeyteen niin, että minulta pääsi nauru.
Onnellinen, hengästynyt nauru, joka kupli rinnassani lämpimänä ja toivottoman rakastuneena.Tunsin Kristianin painavan leukansa päälakeani vasten ja hänen kätensä livahtavan toppini alle. Aloin olla itsekin kiihottunut, mutta minusta tuntui, että minun pitäisi selvitä äskeisestä tunnemyrskystä ennen mitään muuta. Jäykistyin paikoilleni, mutta sitten Kristian kuiskasi:
-Älä pelkää. En mä mikään idiootti oo. Enää ainakaan. Sulla on vaan niin pehmeä ja lämmin iho.
-Siksikö sun sormet on mun tisseillä?, kysyin huokaisten.
-Siksi. Nää on mulle nyt vähän kuin pehmolelu.
-Mä tässä mielestäni pehmolelua tarttisin, mutisin ja Kristian suuteli päälakeani.
-Se oon mä. Sä saat tehdä mulle vapaasti mitä haluut.
_________________________________
Heräsin siihen, että minua ravistettiin hellästi olkapäästä ja nenäni aisti sekä Kristianin että jotain…ruokaa.
-Pirita. Herää. Aamiaista.
Jeesus. Eikö tuo mies ajatellut mitään muuta kuin ruokaa? Seksin lisäksi. Eipä sillä, että minulla olisi ollut valittamista. Olin selittämättömän hyvällä tuulella ottaen huomioon sen, missä tunnelmissa olin nukahtanut, joten raotin silmiäni ja kysyin:
-Tuliko sulle mieleen, että mulla ei ehkä oo nälkä?
-Testataan, Kristian houkutteli ja lisäsi:
-Tattimunakasta ja Croque Monsieuriä. Ja kahvia ja appelsiinimehua.
Ponkaisin istumaan ja kysyin:
-Tatteja? Käytitkö sä niitä pakasteesta?
-Mä tiedän, että se on vastoin sääntöjä, mutta…
-En mä sitä herranjestas. Sä oot syöttäny mua koko viikon omilla rahoilla. Mutta mä rakastan sieniä, ja äiti tuo niitä aina mulle, mutta aina ne jää pakastimeen, kun mä oon niin onneton kokki.
Vilkaisin Kristianiin, jonka silmissä tanssi huvittuneisuus, ja joka työnsi minulle omelettilautasta. Hänellä oli edelleen yöasunsa päällään, joten hänkään tuskin oli ollut kauaa hereillä. Lautasellani oli täydellisen puolikuun muotoinen munakas, ja hän laittoi yöpöydälleni paahdetun kinkku-juustoleivän ja pilkottuja hedelmiä. Huokaisin, kun vesi herahti kielelleni, mutta protestoin:
-Mä en aio mässyttää kaikkea tätä, jos sä et osallistu. Mä näin kerran dokkarin jostain pervoista feeder-kinkyilijöistä, jotka lihottaa naisensa semmoisiin mittoihin, et ne ei mahdu huoneesta ulos. Ootko sä sitä porukkaa? Koska mä alan vahvasti epäileen.
Kristianilta pääsi hervoton hekotus ja muistin yhtäkkiä, että hän oli nauranut kanssani silloin nuorempanakin – ennen ja jälkeen seksin. Kummallisille pienille huomioilleni. Vastauksilleni hänen usein kyynisiin kommentteihin. Väitteilleni siitä, että Sinkkuelämää-sarja oli monella tapaa yleissivistävä kulttuuriohjelma. Hänen naurunsa oli yhtä koukuttava kuin koko mies, ajattelin nieleskellen, enkä ollut enää varma johtuiko vesi kielelläni ruoasta vai Kristianista.
-Mulla on oma lautanen keittiössä. Ja miten mä voin olla mikään feeder, kun sä et oo mun nainen? Vai onks multa menny jotain ohi?, mies sanoi silmät pahankurisesti kimaltaen.
-Painu sitten hakeen se, komensin tomerasti kommentoimatta miehen jäljempiä, hieman hämmentäviä huomioita ja työnsin ensimmäisen satsin munakasta suuhuni.
Oloni oli kuin päihtynyt. En aivan ymmärtänyt, miten olin päätynyt sellaiseen olotilaan, mutta epäilin että Kristianilla oli jotain tekemistä sen kanssa. Hänen sanoillaan. Ja hänen lämpimällä vartalollaan, joka oli painautunut minua vasten nukahtaessani. Yritin haluttomasti varoitella itseäni innostumasta liikaa, mutta hetken kuluttua nakkasin pinnistetyt varoitukset mieleni romukoppaan.
Kristian palasi keittiöstä lautasellaan samanlainen munakas ja kulho hedelmiä, mutta ilman leipää.
-Sun aamupala ei oo samanlainen, totesin tiukasti.
Mies kiipesi sänkyyn, paimensi minua eteenpäin sängyssä ja asettui sitten taakseni niin, että selkäni lepäsi hänen rintaansa vasten ja hänen pitkät säärensä olivat molemmin puolin alavartaloani. Ihokarvani nousivat pystyyn ja mielessäni välähteli jonnekin mieleni pohjalle piilottamiani unia ja unelmia, joita olin pitänyt mahdottomina. Yksi niistä oli juuri tällainen aamu.
-Mä oon emämulkvisti, joka on jostain kumman syystä saanu tilaisuuden yrittää hyvittää, mitä hyvitettävissä on, joten mä yritän tehdä sen vaikka ruoan keinoin. Toi on oikeesti hyvä leipä. Maista vaikka.
-Feeder, kommentoin tylysti, mutta haukkasin leipää ja suljin nautinnollisesti silmäni.
-Sano toi vielä kerran ja sä myönnät, että sä oot mun nainen, Kristian kehräsi korvaani.
-Enkä myönnä. En mä tiedä siitä kuviosta tarpeeksi. Voihan ne saada kiksejä kenen tahansa syöttämisestä.
-Ai ne niinku marssii vaikka töihin rekkalastillinen ruokaa mukanaan ja pakottaa työkaverit ja pomon vetään hampurilaisöverit joka päivä? Uskotko sä tosiaan noihin sun juttuihin?
Pala leipää ampaisi suustani, kun räjähdin nauramaan.
-Porsas, Kristian kommentoi takaani ja tunki leivänpalan takaisin suuhuni.
-Sun syytä.
-Mä myönnän. Mä oon moneen syypää.
Mies siirsi hiuksiani ja kysyi niskaani vasten:
-Saanko mä?
En vastannut mitään, mutta kiedoin käsivarteni Kristianin niskaan. Hän painoi avoimen suunsa niskalleni ja puraisi kevyesti. Koko vartaloni vavahti himosta, joka lähti tanssimaan suonissani, mutta en ollut vielä aivan valmis antautumaan. Vaikka tiesin, että tekisin sen. Tekisin sen, enkä katsoisi taakseni, ennen kuin olisi pakko.
-Mulla on hyvä ajatus, huokaisin ja haukkasin lisää leipää.
-Ahaa. Sisältääkö se Continentalin korjaamista? Koska sitä sä et tänään tee.
-Ei. Mä joudun tilaan varaosat, ennen kuin mä pystyn tekeen paljon mitään. Mun suunnitelmat koskee sun Maybachia. Sehän on neliveto?
________________________________
-Sä et oo tosissas.
Kristian istui vänkärin puolella, kun minä poljin kaasua dramaattisen vaikutelman luomiseksi, ja piteli jo valmiiksi kiinni katon tuntumassa olevasta kahvasta. Olin ajanut Kristianin älyttömällä möhkäleellä alueelle, jolla olin joskus harrastanut autosuunnistusta, ja jolla tiesin edelleen ajettavan kisoja. En ollut itse koskaan edennyt koviin luokkiin, mutta sorakuopalla ja metsäteillä oli silti ollut hauskaa rällätä. Tosin minun ajokkini oli ollut vanha Opel eikä ökykatumaasturi.
-Mä ajattelin samaa, kun mä näin tän auton, heitin Kristianille.
-Tää on papan perintöä. Kukaan muu ei tarttenu autoa.
-Sun pappas tais tykätä bling blingistä. Joko sä oot juonu samppanjaa tuolla takaosassa?
-En. Ja jos sä meinaat ajaa meidät tohon soramonttuun, mä luulen, etten mä ikinä saa tilaisuutta.
-Höpö höpö, meillä on lääkäri kyydissä, ilmoitin kylmän viileästi ja vaihdoin automaattivaihteen ajovaihteelle niin, että auto lennähti eteenpäin.
Auto kiihtyi mahdotonta vauhtia ja pujottelin sydän innosta hakaten tuskin näkyvillä urilla. Ohjasin tahallani niin, että Maybach liukui alas kylki edellä ja Kristian älähti:
-Vittu tää kaatuu ihan just!
-Etkö sä ollu Afganistanissa? Kyllä kai siellä joutui vähän pomppuisilla teillä matkustaan?, kiljaisin innoissani, käänsin rattia näyttävästi niin että hiekka pöllysi ja suuntasin yhä alaspäin.
-Me käytettiin teitä! Eikä ajettu vaikeimman…voi vittu!
Olin oikaissut auton ja syöksyimme alas suoraa tietä.
-Vellihousu!, nauroin ja käänsin taas ohjauspyörää niin, että pääsimme montun pohjalle nätisti.
Pörräsin hiekkakuopan pohjalla muutaman kierroksen ja lähdin sitten toista puolta ylös, jolla oli varsinainen ajoväylä. En kuitenkaan ollut läheskään valmis. Ajoin meidät metsätielle, joka haarautui entistä möykkyisemmiksi poluiksi ja lopulta miltei huomaamattomiksi uriksi. Auto hyppelehti ja pomppi, kun kaasutin aina kun se oli turvallista ja hekotin ääneen, kun Kristian ähki ja kiroili silmät eteensä tapittaen. Kun vihdoin pysähdyin keskelle metsää, mies lysähti penkkiään vasten ja käänsi sitten tiukan katseensa minuun.
-Sä oot hullu.
-Ja sä oot nössö, vastasin virnistäen ja hyppäsin autosta ulos.
Olimme kauniilla metsäaukealla ja aurinko paistoi puiden lehdettömien runkojen läpi yllättävän lämpimästi. Taiteilin tummanruskeilla saappaillani epätasaisessa maastossa, jotka eivät olleet aivan käytännöllisimmät tällaiseen ajeluun, mutta en ollut malttanut olla pukematta niitä mekkoni kanssa, joka oli vielä vähemmän käytännöllinen, jos ajateltiin soramonttuja ja metsäteitä. Mekko oli punaisen ja ruskean kirjava trikoomekko eikä mitenkään ylihieno, mutta se myötäili kurvejani tiukasti ja siinä oli juuri sopivan avonainen kaula-aukko, jotta…
Hengitykseni kiihtyi ja tiesin, että oli aika. En ollut ehkä tehnyt sitä tietoisesti, mutta olin pukeutunut tällä tavalla aivan tiettyä tarkoitusta varten. Kristiankin oli astunut ulos autosta ja riisui nahkatakkinsa konepellille.
-Täällähän on suorastaan lämmintä. Mikä paikka tää on?, mies kysyi ja kääntyi tulemaan minua kohti.
Sydämeni hakkasi kuin mieletön, ja nojasin auton maskia vasten. Suuni tuntui kuivalta kuin Sahara, kun katsoin lähestyvää miestä, mutta sain sanottua hiukan vapisevalla äänellä:
-Tää on se paikka, jossa mä pyydän. Kauniisti.
Kristian oli enää vain metrin päässä minusta. Hänen kasvonsa kivettyivät, hän jähmettyi paikoilleen ja työnsi kätensä tummansinisten farkkujensa taskuun. Sitten hän laski katseensa varvikkoon, eikä vastannut heti mitään. Aloin huolestua. Eikö hän halunnutkaan enää? Olinko lukenut merkkejä niin väärin? En kai?
-Mä en tiedä, onko se järkevää aivan heti eilisen jälkeen. Mutta sun pitää tajuta, että mussa ei oo tarpeeks ritaria kieltäytyyn, jos sä sanot noin, kuulin sitten hiljaisella, kireällä äänellä.
-Sussa ei oo koskaan ollu paljon ritaria, vastasin käheästi.
Kristian nosti kasvonsa ja käveli melkein kiinni minuun. Hänen turkoosinvihreissä silmissään paloi jotain kesytöntä ja paheellista, kun ne liukuivat kasvoiltani rinnoilleni ja alemmas ja palasivat takaisin silmiini. Mies pujotti sormensa hiusteni alle niskalleni ja sanoi kulmikkaalla, karhealla äänellä:
-Eipä kai. Mitä sä halusitkaan pyytää?
Huokaisin, kun kuumat väreet syöksähtelivät pitkin vartaloani, reiteni puristuivat yhteen ja rintani painautuivat kutsuvasti Kristianin rintaa vasten.
-Ole kiltti ja pane mua. Kunnolla. Monta kertaa, sanoin tummalla mutta selvällä äänellä.
Kristian hymyili, mutta hänen kulmansa kurtistuivat.
-Mä en ehkä pysty oleen hellä, koska sä veit mut just kuoleman rajamaille, hän ilmoitti teennäisen ankarasti ja nykäisi mekkoni kankaan olkapäältäni.
-Miten sä selvisit siellä Afganistanissa?, tölväisin tahallani.
-Tuurilla, mies mutisi, ja hänen suunsa painautui kaulalleni ja kätensä liukui pitkin vyötäröäni.
Hän nykäisi hameen helmani ylös ja murisi matalasti, kun hänen sormensa löysivät paljasta ihoa stay-upien yläpuolella.
-Sä suunnittelit tän, rasva-apina, hän henkäisi ja vei kätensä kermanväristen, läpinäkyvien stringieni päälle.
Puskin lantiotani tiukemmin miehen kättä vasten ja huokaisin:
-En. Tai ehkä…mutta en mä ajatellu niin…mä vaan…
Kristian siirsi stringien kangasta syrjään ja antoi sormensa kulkea kevyesti pitkin jalkoväliäni. Ähkäisin himosta, joka oli tykyttänyt minussa koko päivän ja pyöräytin pilluani miehen sormia vasten.
-Avaa reisiä, kulta ja selitä sitten, mies vastasi jo aidon ankarasti.
Hän oli perääntynyt hiukan ja katseli silmät keskittyneesti kimaltaen, kun levitin reisiäni ja selitin katkonaisesti:
-Mä vaan…mä tykkään pukeutua. Ylipäänsä. Ja etenkin…sulle.
Kristian kohotti toista kättään ja kiskoi kangasta olkapäältäni niin, että sai toisen rintaliivin peittämän rintani paljastettua. Nojasin autoon raskaasti, avasin reisiäni lisää ja tunsin vartaloni jäykistyvän odotuksesta, kun taitavat sormet kiusasivat kevyesti pilluani ja miehen toinen käsi avasi määrätietoisesti rintaliivien hakasia.
Kun hän sai kätensä rinnalleni, valitin hiljaa silmät kiinni. Sormet nipistelivät hetken paisunutta, kovaa nänniäni ja sitten Kristianin suuri, vahva käsi painautui kumpuani vasten ja alkoi tehdä pyörivää, leipovaa liikettä niin, että rintani leiskautti iskuja pitkin vartaloani. Samaan aikaan mies livautti yhden sormensa liukumaan jo liukkaana ja turvonneena odottavalle klitorikselleni.
-Ei jumalauta, Kristian sähähti, kun pyöritin kärsimättömästi lanteitani ja ynähtelin hengästyneesti samalla, kun nykäisin miehen pähkinänruskeita hiuksia sormenpäihini – lujaa.
-Onko sulla…ehkäisyä? Koska en mä tänne skutsiin mitään saakelin kortsuja osannu ottaa, Kristian kysyi ja painoi suunsa suutani vasten.
-On, huokaisin hänen suuhunsa.
Sitten kaikki hallinta, jota minulla mahdollisesti vielä oli ollut, otettiin Kristianin vähemmän hellään huomaan. Mies tempoi mekon päältäni ja heitti sen varvikkoon, nyki rintaliivit päältäni ja kiskaisi stringit reisilleni. Hänen ilmiselvä epätoivonsa kiihotti minua entisestään. Huhtikuun aurinko ja viileä ilma iskivät iholleni, mutta minun ei ollut kylmä. Päinvastoin, sisälleni tuntui asettuneen sata-asteinen sauna. En ehtinyt sanoa tai tehdä mitään, kun kovat kädet käänsivät minut vatsa ja rinta vasten auton maskia ja konepeltiä.
-Mä oon joutunu kattoon tätä ihanaa persettä nyt niin kauan, että mun pallit räjähtää pelkästä ajatuksesta.
Kristianin ääni oli paksu, ehdoton ja vaativa. Haukoin henkeäni, kun tunsin auton lämpimän metallin painautuvan alastonta vatsaani ja rintaani vasten ja Kristianin paljaan ylävartalon liukuvan selkääni vasten. Mies tarttui reisiini, kiskoi alushousuni tiehensä ja nosti minua. Minä räpistelin korkeammalle niin, että pituuseromme tasoittui ja kenkäni irtosivat maasta.
Hänen ylävartalonsa naulitsi minut autoa vasten, hänen kätensä puristui toisen rintani ympärille ja hänen toinen kätensä läpsi reisiäni. Minun ei tarvinnut kysyä, mitä hän halusi. Hivutin reisiäni auki, työnsin takamustani taaksepäin niin, että se puski tiukasti vasten Kristianin lantiota ja liimasin käteni lujasti autoa vasten. Poskeni lepäsi punaista konepeltiä vasten, ja tuijotin mitään näkemättömin silmin pimeään sisimpääni. Suoraan vaativaa, epätoivoista rakkauttani silmiin. Tunteita, joita ei osannut herättää kukaan muu kuin Kristian.
-Vittu sä näytät hyvältä, Kristian sihisi miltei tuntemattomalla äänellä.
Hän ohjasi kullinsa tarjolla olevaa koloani vasten, runnoi kätensä tiukemmin rintani ympärille ja sitten hän aurasi sisään. Takamukseni nytkähti entistä pystympään, vartaloni taipui kaarelle silkasta nautinnosta ja minulta pääsi pitkä, helpottunut valitus, joka kaikui metsässä. Kyllä. Ei kukaan muu. Kenenkään kulli ei levittänyt minua niin täydellisesti ja tunkeutunut niin armottomasti pilluni ahneita seinämiä vasten.
Kristian jäykistyi paikoilleen, eikä liikahtanut senttiäkään. Hänen hengityksensä rahisi hiuksiini, hänen kouransa oli laskeutunut puristamaan toista reittäni ja hänen vartalonsa lihakset tuntuivat jähmettyneen kuin ne olisi veistetty kivestä. Tunsin, kuinka hänen kalunsa nytkähteli sisälläni.
-Jeesus mikä tiukka, litimärkä pillu. Mä muistin, että tää on hyvä, mutta…Mä en jumalauta kestä kauaa.
Miehen miltei vihaiset sanat kiihottivat minua yhtä paljon kuin sisälleni tunkeutunut elin ja päälleni painautunut vartalo, ja hieroin pakaroitani kutsuvasti hänen lantiotaan vasten.
-Nussi mua Kristian. Mä haluun kuulla, kun sä huudat.
Ääneni oli tuskin kuiskausta äänekkäämpi, mutta Kristian veti terävästi henkeä ja tunsin hänen kalunsa nykivän sisälläni lisää.
-Naama umpeen tai multa tulee saman tien.
Sanoinkuvaamaton, pyörryttävä nautinto levisi jäseniini, kun tajusin hämärästi, että Kristian oli aivan yhtä avuton himonsa edessä kuin minäkin. Mies vetäytyi varovasti. Pilluni alkoi supistella ja nytkähdellä villisti heti, kun tunsin liikkeen sisälläni, ja kun Kristian porasi sisääni uudestaan, nopeasti ja kärsimättömästi, koko vartaloni tuntui halkeavan kahtia. Parkaisin ja nyyhkäisin avuttomassa asennossani:
-Kristian kiltti…mä tarvin…mä tarvin niin kovasti…
-Ihana…kiimainen…narttu…
Kristian puhui kuin huumattuna ja alkoi viimein naida kunnolla, vihaisella voimalla. Purin huultani niin, että maistoin veren suussani, ja käteni läimäytti konepeltiä kihisevän kipeästi. Olin aina pystynyt saamaan melko helposti orgasmeja, mutta vain Kristianin käyrä, paksu kulli onnistui hieromaan minua niin, etten tarvinnut klitorisärsykettä lainkaan.
Silmissäni alkoi sumeta, vartaloni yritti vastata miehen liikkeisiin ja pilluni puristui yhä tiukemmin minua takovan kullin ympärille. Painoin otsani konepeltiä vasten, ja Kristianin käsi irtosi rinnaltani ja tarttui toiseen reiteeni. Tunsin olevani kuin levälleen lävistetty perhonen, eikä mikään ollut tuntunut koskaan niin hyvältä.
Auton maski sattui polviini, kun se hankautui niitä vasten. Se tuntui sietämättömän hyvältä. Miehen syvältä kurkusta lähtevät urahdukset upposivat selkärankaani ja levisivät sieltä hermoratoihini kuin huume. Vartaloni roihusi jo kuin rovio, silmieni takana välkkyi vain väkivaltainen valkea ja Kristianin vartalon liike minua vasten oli kuin kitka, joka poltti minua joka työnnöllä syvemmältä ja tuhoisammin.
Pilluni tuntui yrittävän kiertyä Kristianin ympärille kuin periksiantamaton liaani ja g-pisteeni poltti minua niin, että aloin huutaa. Ensin pieniä, avuttomia huudahduksia. Sitten nopeita, haukahtavia ulvaisuja. Ja lopulta korkeaa, särisevää valitusta, joka purkautui keuhkoistani niin pakonomaisena, että pystyin tuskin hengittämään.
Kristian sihahti jotain, mitä en kuullut, hänen hampaansa haukkasivat olkapäätäni ja hänen kullinsa iski sisääni niin, että tulimeri sisälläni räjähti hallitsemattomaksi. Pilluni kouristui valtavalla voimalla. Kerran, kaksi, lukemattomia kertoja. Huusin konepeltiä vasten, tunsin orgasmin iskujen leviävän jalkovälistäni vatsalleni ja rinnoilleni, kaikkialle. Ja sitten katosin maan päältä, eikä minusta jäänyt jäljelle muuta kuin tuhkaa.
Leijuin keskellä metsää aineettomana kuin aave ja kaikki mitä tunsin, oli käsittämätön, sanoinkuvaamaton mielihyvä. Sellainen, jota en ollut kokenut koskaan. En edes kuusitoista vuotta sitten.
Sitten kuulin sen. Tunsin tuskin lainkaan, kun Kristian rysähti minua vasten viimeisen kerran, mutta kuulin hänen äänensä. Raivokas karjaisu kuin leijonan – ja sitten antautuva, kiihkeä huuto, joka levisi metsään kuin paineaalto. Se tuntui leviävän sisällenikin ja läpitunkeva, puhdas onni saavutti jokaisen soluni.
Kun tietoisuus alkoi hiljalleen palata aivoihini, tunsin Kristianin vartalon painautuneena selkääni vasten, hänen kätensä, jotka puristivat yhä reisiäni, hänen hiljalleen rauhoittuvan hengityksensa poskeani vasten. Hänen kalunsa oli yhä sisälläni, ja hän hieroi nenäänsä ohimoani vasten. Kun hän puhui, hänen äänensä vavahteli.
-Mä halusin sua kuin hullu, mutta eihän tää ratkaissu mitään, Pirita. Mä…nautin niin, että multa tais lähteä hetkeksi taju. Ja nyt mä haluun sua vaan entistä enemmän.
Suljin silmäni ja hymyilin, kun ojensin käteni silittämään miehen niskahiuksia.
-Sittenhän meillä on yhteinen ongelma, mumisin käheästi.
Kristian vetäytyi päältäni ja pyöräytti minut istumaan Maybachin konepellille. Hän painautui minua vasten, siveli selkääni ja kysyi vihreät silmät raukeasta huvittuneisuudesta kimaltaen:
-Ai sä haluut ittees? Aika outoa. Ja itsekeskeistä.
Pyöräytin silmiäni ja virnistin.
-Sun on parasta pysyä lääketieteen parissa. Tommosilla puujalkavitseillä sä et ittees ainakaan koomikkona elätä.
-Miksi sä sitten naurat, jos sä et oo huvittunu?
Kallistin päätäni muka miettivästi.
-Ehkä siksi, että on lauantai. Sähän kehuskelit sun mielikuvituksellas. Nyt sulla olis tilaisuus käyttää sitä. Koko päivän. Ja jos sä jaksat, niin huomennakin.
Kristian nosti minut maahan ja kumartui poimimaan mekkoni ja paitansa maasta. Hän pujotti mekon ylleni ja ilmoitti:
-Puoltoista päivää? Sä loukkaat mua. Luuletko sä todella, että 36 tuntia riittää mun mielikuvitukselle?