Eihän tällaista tapahtunut kuin huonoissa saippuasarjoissa, ajattelin paniikissa samalla, kun lähdin kirjaston puolelle. En tajunnut mistään muusta mitään, kuin että minun oli saatava Aleksis kiinni.

-Isla!, Lasse huusi perääni.

En reagoinut mitenkään, ennen kuin hän yritti tarttua käsivarteeni takaapäin.

-Näppis vittu irti ja heti!, karjaisin niin kovaa, että koko kirjasto kaikui.

Lasse pudotti kätensä, ja vasta silloin huomasin, että olimme saapuneet jo julkiselle puolelle. Susanna lehahti paikalle ja sanoi matalalla äänellä:

-Mä yritin viivyttää Aleksista, kun mä näin Lassen tulevan ensin paikalle. Mutta eihän sitä viivytetä, kun se jotain on päättäny.

-Isla rakas…, Lasse yritti taas.

Heitin miehelle olkani yli:

-Painu nyt jo helvettiin. Nuku vaikka bussikatoksen alla. Mua ei kiinnosta.

Sitten sanoin Susannalle jääkylmällä äänellä:

-Saata Lasse ulos.

Vetämättä takkia ylleni ryntäsin ulos kirjastosta ja tähyilin ympärilleni. En nähnyt Aleksista tai hänen Volvoaan missään, mutta se ei nyt ollut kovin suuri yllätys. Hämärä oli alkanut laskeutua tihkun joukkoon ja näkyvyys oli surkea, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin suuntaan Aleksis oli lähtenyt. Säntäilin hetken rakennuksen edessä ja sitten pyrähdin takaisin sisälle.

Pakkasin laukkuni, otin takkini ja keräsin ruusut syliini. Ne olivat ihania – pitkävartisia, valtavan suuria ja niitä oli ainakin tusina. Susanna tuli ovelleni juuri, kun olin lähdössä ja mutisin itku kurkussa:

-Mun on pakko mennä. Mä laitan sulle viestiä.

Huomasin, että Lassen maalausta ei huoneessa enää ollut. Herra oli ilmeisesti ymmärtänyt kantaa sen turvaan, ennen kuin tuikkaisin sen tuleen. Ystäväni tarttui minua harteista ja kuiskasi:

-Kyllä kaikki selviää. Mä näin sen taulun ja jos Aleksis siitä hermostu niin kyllä se siitä lauhtuu. Pidä huomenna vaikka vapaata, jos tarttee.

Nyökkäilin pienesti ja yritin puristaa hymyä huulilleni. Sitten lähdin liikkeelle. Ajoin yhtä robottimaisesti töihin kuin aamulla, nyt vain entistä raskaampi, rautainen paino sisuskalujani puristaen.

Näin heti kotiin saavuttuani, että Aleksiksen autoa ei ollut kadunvarressa. Asettelin ruusut nopeasti suureen maljakkoon olohuoneen pöydällä ja aloitin soitto-operaation. Kun Aleksis ei vastannut, jätin ääniviestejä ja tekstiviestejä – kerta kerralta epätoivoisempia.

Soita mulle ole kiltti.

Mä en tiedä mitä sä kuulit tai näit, mutta mulla ei oo mitään Lassen kans. 

Mä toin ne ruusut kotiin. Ne on ihania. Tuu kotiin ja jutellaan. 

Mä rakastan sua. Mä en halua mitään kenenkään muun kans. Ole kiltti ja tuu kotiin. 

Viimeinen viestini oli itkuinen ja epäselvä ja kuten häänikin, elämäni ensimmäinen aito rakkaudentunnustukseni tapahtui kaikkea muuta kuin tavalla, josta olin unelmoinut. Kun olin yrittänyt kolme tuntia enemmän tai vähemmän tauotta, luovutin hetkeksi. Olin melkein varma, mistä Aleksiksen löytäisin.

Mies tuskin harrasti sellaisia dramaattisia eleitä kuin pakenemista hotelliin tai Koskisen tilalle. Ei. Mies oli töissä ja saattoi hyvin istua palaverissa, vaikka olikin kokenut järkytyksen.

Mietin hetken, jäisinkö odottamaan kotiin vai menisinkö tehtaalle. Istuuduin sohvalle, painoin pääni käsiini ja pohdin. Mitä jos mies ei tulisi kotiin yöksi? Mitä jos hän työntäisi minut lopullisesti luotaan kuuntelematta? Jotain oli tapahtunut jo ennen tämänpäiväistä ja se oli jotain, mikä ei toiminut mitenkään hyväkseni. Ainoa valopilkku päivässä – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli se, että tiesin nyt varmasti, että Aleksis välitti enemmän kuin oli aiemmin halunnut myöntääkään.

Hän ei olisi näyttänyt niin lyödyltä, ellei se olisi totta. Hän ei olisi paennut paikalta sillä tavalla. Jos hän olisi ollut vain hiukan pettynyt siihen, että pidin rakastajaa hänen selkänsä takana vastoin sopimiamme sääntöjä, hän olisi selvittänyt asiat viileän tehokkaaseen tapaansa paikan päällä.

Siinä samassa puhelimeni kilahti soimaan, ja käteni singahti kiinni laitteeseen, ennen kuin aivoni ehtivät edes rekisteröidä, että liikuin. Pettymys hulvahti sisälleni, kun näin että soittaja oli isäni. Isäni. Mitä ihmettä hänkin nyt halusi? Isä ei soitellut minulle usein kuukausiin – äiti piti hänet ajan tasalla kuulumisistani.

Olin ihmeissäni, mitkä planeettojen asemat aiheuttivat minulle tällaisen karman tänä päivänä. En millään jaksaisi nyt jankuttaa jostain asiasta, jonka isä oli saanut päähänsä, mutta tiesin myös, että hän rimputtaisi loputtomiin ja tukkisi mahdollisesti linjan Aleksikselta, ellen vastaisi.

-Hei, vastasin vaimeasti ja yritin niiskaista mahdollisimman hiljaa.

-Hei. Mä juttelin tässä Aleksiksen kans. Se halus pyytää anteeksi ja vähän muutakin.

Isän ääni ei ollut lupaava, ja kylmät väreet juoksivat pitkin selkäpiitäni.

-Se kertoi teidän pienestä juonesta. Tai oikeastaan aika suuresta.

Korvissani humisi, silmissäni sumeni ja vatsaani väänsi.

Sitten aloitin surkean pienellä äänellä:

-Se oli mun idea. Ihan varmasti oli…mutta mun pitää kertoa, että…

Isä räjähti sellaisella intohimolla, etten muistanut sellaista tapahtuneen koskaan.

-Kyllä kai mä sen nyt heti älysin, että se oli sun idea! Aleksis ei ikinä keksis mitään noin…kieroa ja älytöntä! Ei! Se on mun huuhaatytär, joka leuhottaa ympäri gallerioita ja tapailee tyhjäntoimittajia työkseen!

Oloni ei ollut ollut koko päivänä kaksinen, eikä isän hyökkäys ainakaan parantanut oloani.

-Mä tarkoitin hyvää ja…mähän sanoin sulle monta kertaa, että Isto ei…

-Sulla oli tilaisuus tulla tehtaaseen töihin ja ottaa siellä vastuuta, mutta ei! Sä halusit pysyä sieltä poissa. Sulla ei oo siellä mitään tekemistä, mutta kun tulee mun seuraajasta kyse, sä katot tarpeelliseksi hoitaa sinne toimitusjohtajan kepulikonstein!

-Mä tarkotin hyvää!

-Aivan sama mitä sä tarkotit! Ainoa hyvä asia tässä oli se, että sä sait Aleksiksen pysymään talossa. Isto on myöhemmin sanonu, että se on tyytyväinen siihen, mitä se nyt tekee ja ehkä mä tosiaan olin väärässä, mutta se ei ollu sun asia. Ei yhtään! Aleksis tarjoutu lähteen.

Tuntui siltä kuin olisin saanut iskun palleaan ja auoin hetken suutani äänettömästi luuriin.

-Et kai – sä – sä anna sen lähteä? Isä älä…

Ääneni oli katkonainen ja kimeä kuin vihellyspilli.

-Mä olin niin raivoissani, kun mä lähdin toimistolta, että mä en sanonu siihen juuta enkä jaata. Nyt kun mä oon miettiny pari tuntia ja jutellu sun äitis kans, mä olisin taipuvainen pitään sen. Mutta se ei taida olla enää mun käsissä.

Puristin puhelinta käsi täristen.

-Mitä sä tarkoitat? Jos mä voin vain auttaa, niin mä teen mitä vaan, sanoin isälle epäröivään sävyyn.

Isä oli hiljaa pitkän tovin. Sitten hän laukoi murhaavalla äänellä:

-Aleksis selitti mulle jotain, että se on käsittäny, että sä rakastat jotain taiteilijaa, joka on tullu takas sun elämään. Että on liikaa pyytää sua pysymään sopimusliitossa sellaisissa olosuhteissa!

-Isä. Se ei oo totta…

-PARASTA ONKI ETTEI OO!

Isän ääni tunkeutui korvaani niin kovana, että vaikutti siltä kuin hän olisi raivoissaan aikeissa ryömiä luurista ulos.

-Mä oon tuntenu Aleksiksen kakstoista vuotta ja mä nään, milloin se poika ei oo kunnossa. Se on parasta mitä sulle ikinä voi tapahtua, ja jos sä nyt hylkäät sen jonku saatanan taiteilijanketkun takia, mä en ikinä anna anteeksi, puhu sulle tai tapaa sua kasvotusten!

Isä kuulosti siltä kuin Aleksis olisi ollut hänen jälkikasvuaan enkä suinkaan minä, mutta sillä hetkellä se oli huolistani pienin.

-Eihän siitä oo kyse!, kirkaisin viimein kun isä veti henkeä.

Taustalta kuului mutinaa ja sitten isän ääni kauempaa:

-Ei Senja. Mä oon aivan tosissani…mä tosiaan toivon…

-Mitä?, isä haukahti taas puhelimeen.

-Mä rakastan Aleksista. En ketään muuta! Se alkoi ehkä tyhmänä juonena, mutta tuskin mä olisin vieny sitä ees läpi, jos mä en olis rakastunu siihen! Aleksishan tässä on vaikea ollu! Mulla on ollu kauhee työ saada se ees jutteleen mun kans häiden jälkeen ja luottaan…

-Miten suhun voi luottaa, jos sä puukotat sun isääs selkään ennen kuin te edes tutustutte! Mä pystyn ymmärtään Aleksiksen motiiveja varsinki, kun sä se puhut kenet tahansa pyörryksiin. Se tiesi, että se pystyy hoitaan toimitusjohtajan hommat ja se halusi ne. Se ei ollu sukua, eikä se oo meille mitään velkaa. Se on kunnianhimoinen ja häikäilemätön tarpeen tullen. Mutta mikä  sun motiivi oli? Luuletko sä että mä oon joku seniili dementikko? Luulitko sä, etten mä huomais, jos Isto ei pärjäis? Etten mä tekis mitään, jos se ei pärjäis?

Isä veti henkeä ja sitten hän ärähti:

-Sä hoidat tän sotkun nyt kuntoon, kun sen kerran aloititki!

-Ei Aleksiskaan kyllä ihan viaton oo, se oli kyllä mukana…, aloitin jo hiukan närkästyneenä.

-Ei oo, mutta pelkästään sinä aikana, kun te ootte ollu kihloissa ja naimisissa, se on taas vääntäny tuotannon kans prosesseja pikkuisen paremmiksi, saanu ulkomaan myyntiin vauhtia ja puskenu markkinoille kaks uutta erikoisolutta, jotka myy hyvin. Siinä on aika monta syytä antaa anteeksi. Mitä syitä mä sulle keksin?

Minusta tuntui, että paisuin ylpeydestä kuin ilmapallo, vaikka mieleni teki huomauttaa isälle, että jos kyse oli niistä erikoisoluista, joista hän ja Aleksis olivat keväällä keskustelleet, isä oli silloin ollut hyvin epäileväinen.

-Mitä mun pitäis tehdä? Mä oon yrittäny soittaa ja viestitellä Aleksikselle kohta kolme tuntia, eikä se vastaa. Se voi olla sun unelmien vävypoika, mutta ei sen päätä käännetä, jos se ei halua! Tiesitkö sä, että se haluu hiljasen ja vaatimattoman kotivaimon, eikä mun kaltasta…hempukkaa!

Kiljaisin viimeisen sanan falsetissa, ja isältäni pääsi äkkiä kaakattava nauru.

-Sanoko se sulle niin? Jeesus, se mies tekee sulle hyvää.

-Kiva kun sulla on hauskaa! Eikä Aleksis ole koskaan sanonu mulle, että se on rakastunu muhun…

-Se on. Sen nyt näkee sokeakin, isäni ilmoitti järkähtämättömästi ja lisäsi lyhyesti:

-Hoida asia.

Sitten hän löi luurin kiinni.

________________________________

Isän puhelun jälkeen yritin soittaa Aleksikselle vielä jonkin aikaa, mutta lopulta hänen puhelimensa meni suoraan vastaajaan. Joko armoton rimputukseni oli kuluttanut hänen akkunsa tai hän oli sulkenut puhelimen.

Aloin sisuuntua. Laskeskelin, että yllätysmomenttia käyttämällä minulla olisi paremmat mahdollisuudet päästä keskusteluyhteyteen Aleksiksen kanssa. Se tarkoittaisi, että menisin tehtaalle.

Menisin tehtaalle, liimautuisin hänen kannoilleen, jankuttaisin, vaatisin, ärsyttäisin ja vaikka suututtaisin hänet perusteellisesti. Aivan kuin huippu-urheilija tsemppasin itseäni. Se mies olisi tänä iltana vielä minun. Hän selittäisi oudon käytöksensä, pahoittelisi aamuista käytöstään kuten oli aikonut, minä kertoisin tunteistani, selittäisin Lassen käynnin kirjastossa ja sitten…sitten hän kertoisi sen, mitä minä hänen silmissään olin uskonut näkevinäni. Sen, mitä isänikin väitti näkevänsä.

Olin jo ryntäämässä asunnosta ulos, kun seisahduin keskelle olohuonetta. Tarvitsin nyt kaiken mahdollisen, millä kiinnittää Aleksiksen huomio ja jos jotakin tiesin niin sen, että hän rakasti vartaloani. Sen hän oli sanonut ääneenkin.

Käännähdin kannoillani ja astelin vaatekaapille. Tarvitsin taisteluasun. Sellaisen, joka pudottaisi Aleksiksen silmät päästä. Ja jos se ei toimisi, niin ainakin uppoaisin hyvännäköisenä. Sen näköisenä, että voisin tehdä miehen hulluksi pelkällä perseen pyöräytyksellä.

Aloin heitellä vaatteita vuoteelle, mutta mikään ei tuntunut tarpeeksi räväkältä siihen tilanteeseen. Pitäisikö minun lähteä liikenteeseen kuten hömppäelokuvissa tehtiin, pelkästään alusvaatteisiin sonnustautuneena? Olisin ollut valmis siihenkin, mutta jos Aleksis antaisi pakit, ja törmäisin sitten vielä siinä tilanteessa johonkin ympäri vuorokauden pyörivän tuotannon työntekijään – takki päällä tai ei – olisi oloni turvattomampaakin turvattomampi.

Kun käteni sattui lyhyeen mustaan, pari vuotta vanhaan bilemekkoon, jota olin käyttänyt kerran uudenvuoden juhlissa, tiesin löytäneeni oikean vaatteen. Puin himmeän silkkisenä hohtavan puvun päälleni, lisäsin asuun ihonväriset stay up-sukat ja korkeakorkoiset mustat avokkaat ja katsoin sitten vaikutelmaa.

Se oli röyhkeän seksikäs. Mekko oli hihaton, sen kangas jousti hieman ja kaula-aukko ulottui vyötärölle saakka. Lantiolta rintojen alle kankaan päällä risteili satiininauhoja, mutta siitä huolimatta vatsani vaaleaa ihoa oli runsaasti esillä. Selästä mekko oli vielä anteliaampi ja alaselästä samalla tavalla nyöritetty. Kun lyhyttä helmaa pystyi vielä säätelemään sitäkin satiininauhoilla ja solmimaan ne sitten ruseteiksi reisien molemmin puolin, näytti miltei siltä että olin pukeutunut pelkkiin nauhoihin. Alle puin toiveikkaasti vain pikkuruiset mustat pitsistringit.

Meikkasin nopeasti silmäni tummiksi ja salaperäisiksi, mutta välttelin liiallista pakkelointia. Aleksis oli sanonut sanan maalipytty melkoisen halveksivasti. Kaulaani kiersin yksinkertaisen mustan samettipannan ja korviini ripustin suuret hopeiset renkaat. Pukeuduin pitkään, mustaan villakangastakkiin jo pelkästään lokakuun kylmän sään vuoksi, mutta myös siksi, ettei kukaan muu näkisi asuani. Sitten harpoin autolleni.

Mitä lähemmäs tehdasta tulin, sitä hermostuneemmaksi itseni tunsin. Yritin miettiä, mitä sanoisin, miten sen sanoisin tai mitä tekisin, mutta pääni tuntui kumisevan tyhjyyttään. Jos olisin tiennyt edessä olevan riidan tai väittelyn, olisin voinut vielä valmistautua, mutta kirjastollakin Aleksis oli toivuttuaan ensijärkytyksestä turvautunut ensimmäisenä kohteliaaseen, viileään torjuntaan.

Kävellessäni hallintosiipeen huomasin sen olevan tyhjä, mutta suuren tilan nurkassa olevan toimitusjohtajan huoneessa oli valot ja ovi oli auki. Näin jo kaukaa, että huone oli tyhjä.

Astelin sisään, kiersin pöydän ja istuuduin työtuoliin odottamaan. Sain odottaa jonkin aikaa sydän levottomuudesta jyskyttäen, mutta varttitunnin kuluttua kuulin askeleita. Ja lähestyvää puheensorinaa.

Katselin hiukan hätääntyneenä ympärilleni. Kuka helvetti oli tulossa Aleksiksen kanssa hänen huoneeseensa tähän aikaan?

Tajusin, että olipa se kuka hyvänsä, en ehtisi tehdä mitään. Vilkaisin kaipaavasti takkiani naulakossa ja yritin parin sekunnin ajan pakottaa itseeni samanlaista mielentyyneyttä kuin jota Aleksiksella tuntui olevan muille jakaa. Samassa mies käveli huoneeseen perässään yksi nainen ja kaksi miestä, jotka olivat pukeutuneet tuotannon työasuihin.

-Se on paskapuhetta. Se vika oli laitteistossa eikä meidän tekemisissä. Mä näin, kun se purettiin…, Aleksis lausahti pehmeästi pää käännettynä takana tulevaan joukkoon, jonka silmät singahtivat välittömästi minun hyvin vähän puettuun hahmooni tuolissa.

-Aleksis…, nainen aloitti silmät pyöreinä.

-Mä tiedän, että Ossi vois tehdä tän teidän kans huomenna, mutta mulla on nyt aikaa ja mä oon tehny niin monta reklamaatiota valmistajille, että…

Aleksiksen seuralaisten katseet ohjasivat Aleksiksenkin kääntämään katseensa. Mies seisahtui paikoilleen niin, että perässätulijat miltei törmäsivät häneen. Silmäni ahnehtivat Aleksiksen ulkomuotoa hetken, ennen kuin keksin mitään sanottavaa. Mies oli vaihtanut vaatteita ja hänellä oli kuparinpunainen poolopaita, jonka minä olin tilannut ja joka myötäili hänen vartaloaan niin, että sain nieleskellä kuolaa suustani ja jalassaan hänellä oli tuotantopuolella käytetyt mustat työhousut. Hän oli arvatankin ollut pullottamon tai varaston puolella ja jättänyt takin ja lakin hallintosiiven ja tuotannon välissä olevaan pukuhuoneeseen.

-Mä oon pahoillani, mutta Aleksis on unohtanu, että meillä oli tapaaminen, kuulin sanovani kuuluvalla, kirkkaalla äänellä.

Mies oli sanonut, että menin vaiston varassa. Ne olivat tainneet nyt ottaa vallan.

Aleksis rypisti kulmiaan ja hän työnsi kätensä käsittämättömän seksikkäiltä näyttävien työhousujensa taskuihin.

-Sä oot käsittäny väärin. Mulla on töitä, mies ilmoitti päällisin puolin ystävällisesti, mutta näin kyllä, kuinka hänen silmissään leimahti.

Ja senkin, että hänen katseensa painui vartalolleni kuin väkipakosta.

–Sä oot varmaan käsittäny väärin. Montaki asiaa, hyrisin samettisella äänellä.

Aleksiksen ilme muuttui tuimemmaksi, mutta en laskenut katsettani. Sen sijaan nousin seisomaan ja silitin näyttävästi lyhyttäkin lyhyempää helmaani yleisöstämme huolimatta. Sitten kävelin selkä suorassa ja vartalo keinuen Aleksiksen luo. Hän tuijotti minua kulmat yhteen vetäytyneinä kuin olisi tahdonvoimalla yrittänyt pitää minut poissa, mutta saavuin vääjäämättä hänen luokseen.

-Me lähetään tästä…se Ossi voi tehdä…, aloitti toinen miehistä ja katsoi minusta Aleksiksen kivettyneeseen profiiliin.

-Ei sille ole mitään tarvetta, Aleksis keskeytti tiukasti.

Minä painauduin näyttävästi Aleksista vasten, suukotin hänen huuliaan ja kiedoin käsivarteni antautuvasti hänen kaulaansa kuin olisin esittänyt sankarittaren pääroolia Hollywoodin kultakauden elokuvassa.

-Sä lupasit palata asiaan, mutisin käheästi ja mutristin huuliani.

Kun Aleksis ei vastannut mitään, mulkoili minua vain pahaenteisesti, lisäsin hunajaisesti:

-Ja jos on pakko, niin kyllä mä voin odottaa. Ja vaikka auttaa reklamaation tekemisessä. Mä oon tosi hyvä kirjottaan…

Aleksis näytti härältä, joka kuopi maata, ja jonka sieraimet puhalsivat ilmaa täydellä voimalla. Vanhempi miehistä heitti uteliaan katseen meihin kumpaakin, ja veti ilmeisesti omat ja oikeat johtopäätöksensä tilanteesta. Hän ilmoitti:

-Soita, kun vapaudut. Tai hoidetaan tää huomenna. Kello on jo paljon, ja sulla on selvästi…kotiasioita hoidettavana.

Olisin tirskahtanut, jos minua ei olisi jännittänyt ja pelottanut niin paljon viettelevän esitykseni alla. Olikohan isällä ollut puolialaston kotiasia toimistossaan koskaan hoidettavana?

Silitin Aleksiksen paksuja, kurittomia hiuksia ja tuijotin hänen suuttumuksesta siristyneisiin silmiinsä. Kolmikko perääntyi ovelta, ja heti kun mies kuuli ylimääräisen yleisön siirtyvän takavasemmalle, hänen kätensä puristuivat lantiooni ja työnsivät minut kovin käsin pois. Tiesin kyllä miksi. Olin tuntenut sen vatsaani vasten ja se antoi minulle uskon vahvistusta epävarmuuden hetkellä.

-On sulla pokkaa, Aleksis sihahti ja käveli työpöytänsä taakse istumaan.

-Mikä esitys tää on olevinaan? Jos sä haluut vakuuttaa mut avioliiton jatkamisesta niin se on turhaa. Mä kerroin Toivolle.

Minä kävelin miehen perässä. Asettauduin häntä vastapäätä ja nojasin takapuoltani hänen pöytänsä reunaan. Pieni kaistale stay upieni reunoja nousi esiin. Hipaisin helmaani niin, että Aleksiksen silmät osuivat oikeaan kohtaan. Puhuipa hän mitä tahansa, hän näytti olevan kykenemätön kääntämän katsettaan minusta.

-Mä tiedän, vastasin yksinkertaisesti.

Sitten lisäsin:

-Sä oot mulle vieläkin sen anteeksipyynnön velkaa.

Aleksis päästi korahtavan naurun.

-Sen perustella mitä mä tänään näin, sä ansaitsit mitä aamulla sait. Mä kuvittelin, että me sovittiin, että me ollaan rehellisiä ja lopetetaan meidän seksisuhde, jos joku muu tulee kuvioihin.

Miehen kasvoilla vilahti ilme, joka näytti siltä kuin hän olisi maistanut jotain pahanmakuista, mädäntynyttä ruoka-ainetta.

-Ketään muuta ei oo tullu. Eikä tuu, vastasin hitaasti ja selkeästi.

Aleksis nosti katseensa hameenhelmaltani silmiini ja kysyi:

-Sanoitko sä Lasselle, että sä rakastat sitä?

Sydämeni jysähti, jokainen lihas kehossani tuntui jännittyvän ja päässäni vilisi kysymyksiä. Mistä Aleksis sen saattoi tietää? Vai oliko se puhdas arvaus? Minusta alkoi tuntua, että olin suuremmassa pulassa kuin olin arvannutkaan.

-Mitä sä tarkoitat?, kysyin yrittäen voittaa aikaa.

-Sä ymmärsit kyllä.

Vedin henkeä ja päätin tunnustaa. Aleksis oli aivan selvästi onkinut jostain tietoonsa onnettoman arvostelukyvyttömyyteni, mitä Lassen tapaukseen tuli.

-Mä sanoin niin. Silloin kun me seurusteltiin. Mutta me erottiin alkuvuodesta ja mä…

-Mä kysyn uudestaan. Mitä sä täällä teet?, Aleksis kysyi raivostuttavan tasaisella, kiihkottomalla äänellä, vaikka hän olikin kalvennut silminnähden.

Yritin pitää ääneni yhtä vakaana kuin Aleksis.

-Koska sun pitää ymmärtää, mitä sä päivällä näit. Ja että mä rakastan sua, en Lassea.

Miehen suu vääntyi ja teennäinen rauhallisuus katosi hänen äänestään. Hän laukoi niin myrkyllisesti, että se olisi syövyttänyt terästä:

-Se mitä mä päivällä näin oli aika selvää. Ja siellä oli esillä taulu, josta pystyi munki olemattomalla taiteen tuntemuksella sanoon, kuinka tyytyväinen sä oot Lassen sängyssä ollu.

-Jos sä olisit kattonu tarkemmin, sä olisit huomannu, että mä en ollu mukana siinä suudelmassa, vastasin vapisevalla äänellä ja jatkoin:

-Se oli soittanu mulle monta kertaa, enkä mä ollu vastannu, mutta tänään mä vastasin, kun mä aattelin, että saan vähäksi aikaa muuta ajateltavaa kuin sen kammottavan aamun ja samalla Lassen niskastani. Lasse manku, että sen pitää saada nähdä mut ja sen asia oli, että mun pitää majoittaa se tai hankkia sille joku luukku. Ja se taulu…mä en sitä halunnu tai toivonu. Se oli tehny sen vanhoista luonnoksista. Se yritti vaan pehmittää mua, ja kun se suuteli mua, mä vaan seisoin siinä ja mietin ihmeissäni, mitä mä olin joskus nähny siinä ja ollu tuntevinani sen kans.

-Eli viimeistään puolen vuoden päästä sä  ihmettelet samaa mun kohdalla, Aleksis totesi ivallisella äänellä.

-En, vastasin painokkaalla, uhmakkaalla äänellä ja yritin selittää:

-Mä tein virheen Lassen suhteen. Mä luulin että mä rakastin sitä, mutta ei se ollu oikeaa rakkautta. Se oli ihastumista ja toiveita ja…

Vaikenin, kun Aleksiksen huulille levisi epämiellyttävä hymy.

-Tiedätkö sä, että sun veli ja sen kamu harrastaa vedonlyöntiä sun suhteiden kestosta? Se Jonihan on kans myynnissä ja joku Toivon kaverin poika. Mä kuulin ne yks päivä, kun juttelin labran Nellin kanssa lähellä taukotilaa, siinä nurkan takana. Kun Nelli lähti siitä, mä jäin kuunteleen. Istolla oli hauskaa, kun se oli päihittäny Jonin ja sanoi jotain, että kyllä mä sua pitempään lieassa pidän kuin useimmat sun säädöistä. Sitten se säälitteli mua, ettei se olis ikinä uskonu, että mä meen samaan halpaan kuin sun entiset heilat ja vielä naimisiin sun kanssas. Se hirnui, kuinka sä vielä viime vuonna olit ollu varma, että sä rakastat Lassea ja että te meette pian kihloihin.

Polttavan kuuma häpeän ja inhon tunne poltteli suonissani. En hävennyt suhteitani – ne olivat elettyä elämää -, mutta sitä häpesin, että olin arvioinut tunteeni Lassea kohtaan niin täydellisen väärin. Ja inhosin Iston käytöstä. Miten hän kehtasi? En edes muistanut, milloin olin sanonut hänelle jotain Lassesta, mutta ehkä jossain juhlissa parin samppanjalasin jälkeen.

Aleksis katseli minua päästä jalkoihin ja jatkoi kovaan sävyyn:

-Mä kutsuin myöhemmin Iston huoneeseen ja sanoin, että jos mä kerran vielä kuulen sen halventavan mun vaimoa, mä hoidan sen kilometritehtaalle tavalla tai toisella, eikä sitä auta Koskisen nimi tai isäpappa paskan vertaa. Ja samana päivänä mä nään sun puhelimen hälyttävän Lassen nimeä. Mä odotin, että sä kertoisit, mitä on meneillään, mutta sä et puhunu mitään. Mä olin kuvitellu susta vähän enemmän. Edes sen verran, että sä kerrot, jos sä virität jotain toisen kans.

Mielihyvä vilisti suonissani, kun Aleksis oli ottanut asiakseen puolustaa minua sillä tavalla, ja heti perään petyin karvaasti, kun hän oli heti valmis uskomaan minusta pahinta.

-Mähän sanoin! Mä en virittäny sen kans mitään! Mä en ees vastannu!, ärähdin väliin.

-Mistä mä sen tiedän? Ainoa mitä mä tiedän on se, että sä sanoit Lassen nimen, kun sä heräsit mun vierestä vain muutama kuukausi sitten. Tai se, mitä mä tänään näin ja sun vähintäänki häilyvät tunteet. Sä laitat mulle viestiä, että sä rakastat mua…

Suuttumus löi lävitseni niin, että kaikki häpeä unohtui sen sileän tien.

-Sä luit ja kuuntelit ne viestit, etkä viittiny vastata? Etkä viitti ees yrittää uskoa mua? Mitä ihmettä mä täällä tekisin ruinaamassa, jos mä haluisin jonku Lassen?

Nojauduin Aleksista kohti ja latelin epävakaalla äänellä, joka oli pahan mielen maustama:

-Mun pitää ihan onnitella sua, kun sä oot niin stabiili ja tervejärkinen, että sä et koskaan tee virheitä ees sun tunne-elämässä. Mä tein. Lasse oli iso virhe. Se on lapsellinen ja itsekäs, mutta se osaa olla myös hauskaa seuraa, ja vähän aikaa mä kuvittelin rakastavani sitä. Se johtui siitä, että mä olin hullaantunu sen päähänpistoihin ja puheisiin ja osin siitä, että mä olin vähän peloissani kun mä oon pian kolmekymppinen, enkä ollu löytäny sitä oikeaa. Mä halusin miehen ja lapsia, ja kaikki se sai mut varmaan kuvitteleen enemmän kuin olis pitäny.

Aleksiksen silmät liukuivat kasvoiltani kaula-aukolleni. Tajusin, että nojautuessani miestä kohti rintani olivat työntyneet ohutta kangasta ja avaraa kaula-aukkoa vasten niin, että ne puskivat innokkaasti ulos mitättömän kangaskaistaleen suojista. Mies henkäisi nopeasti ja hänen silmänsä välähtivät. Himo ampaisi lävitseni kesken palopuheeni, mutta sillä kertaa olin liian kuohuksissa antaakseni sen ottaa vallan.

Pakenin Aleksista pöydän toiselle puolelle ja ristin käteni rinnalleni. Mies tuijotti minua oudon arvioiva katse silmissään, kun jatkoin puhettani, jolle annoin nyt kaikkeni.

-Mä oon aina halunnu sua. Me ei vaan koskaan juuri nähty tai ees oo oltu kahestaan samassa huoneessa. Tosi pian, kun me alettiin viettää aikaa yhdessä, mä aloin viihtyä sun kans. Itse asiassa aivan alusta asti. Häiden jälkeen sä et ees juuri puhunu mulle ennen sitä viikonloppua maatilalla, ja silti mä olin jo aivan valmista kauraa. Ilman yhtään kohteliaisuutta tai hellittelyä. Mä katoin vaan sivusta, miten sä juttelit ja nauroit muiden kanssa ja rakastuin joka päivä enemmän. Ja sun sanoin: mä en oo koskaan viihtyny kenenkään sängyssä niin hyvin kuin sun. Musta tuntuu, että mä en oo seksistä mitään tiennykään ennen sua. Mä en oo koskaan kokenu mitään sellaista, mitä mä tunnen sua kohtaan. Sä et ehkä halua mua, mutta…mutta uskallapas vähätellä mun tunteita!

Viimeiset sanat tulivat ilmoille kuristuneena pihinänä, sillä minua sekä itketti että suututti. Aleksiksen ilme ei ollut muuttunut koko aikana ja nielaisin onnettomana. Tämän enempään en pystynyt. Olin tehnyt kaikkeni ja mitä ilmeisimmin epäonnistunut mahtavasti. Räpyttelin silmiäni ja yritin saada ääneni kuulostamaan urhealta.

-Isä sanoi, että se haluis sun jäävän. Älä lähde mun takia. Mä pysyn poissa sun tieltä. Kaikista juhlistakin…

-Mä oon jo tehny virheen mun tunne-elämässä. Oikean emämunauksen, Aleksis keskeytti äkkiä kireällä äänellä.

Hän nousi tuolistaan ja asteli verkkaisesti luokseni. En osannut tulkita hänen äänensävyään ja seisoin varovaisena paikoillani, kun hän käveli aivan kiinni minuun. Kullanruskeat silmät olivat pidättyväiset, mutta jotain lämmintä hehkui niiden syvyyksissä.

-Mä olin tänään tulossa pyytään anteeksi sitä aamuista. Ja kysymään siitä Lassesta. Mä aattelin, että mä oon vähintäänki epäreilu, kun mä oon vihainen ja epäilen sua, ennen kuin sä saat itse mahdollisuuden kertoa oman version. Mulla oli aamulla jo helvetin huono omatunto ja mä olisin soittanu heti, jos mulla ei olis ollu heti aamusta tosi tärkeää palaveria. Sä soitit kesken kokouksen, enkä mä voinu jättää vastaamatta.

-Siksi sä siis sanoit niin virallisesti, että sä palaat asiaan, henkäisin.

-Niin. Ja mä lähdin töistä heti kun vaan mahdollista. Mä halusin selvittää asioita ja…myös kysyä jotain, Aleksis mutisi ja nosti kätensä olkapäälleni.

-Mi-mitä?, kysyin avuttomasti, kun miehen sormet liukuivat olkapäältäni kohti rintaa.

Nyt kun olin saanut sydämeltäni kaiken, mitä halusin, mikään ei pidellyt enää vartaloani vastaamasta. Se soi kuin hyvin viritetty viulu taitavan soittajan käsissä. Huokaisin pehmeästi.

-Mä oon edelleen sitä mieltä, että se ei oo lainkaan järkevää. Itse asiassa se on täsmälleen päinvastaista. Siitä ei ehkä tuu yhtään mitään, mutta…musta tuntuu, että sitä pitää kokeilla. Tiedä häntä, ehkä mä oon saanu sulta huonoja vaikutteita.

-Mitä?, kysyin taas pää pyörällä, sillä Aleksiksen sormet olivat saavuttaneet rintani ja puristivat sitä hellästi.

-Sä oot jo aikaisemmin pari kertaa antanu ymmärtää, että sä haluisit tutkia tätä suhdetta vähän enemmänki, Aleksis sanoi miettiväisen kuuloisesti.

-Niin, myönsin heikosti.

Aleksiksen käsivarsi kietoutui ympärilleni, ja hän juoksutti sormiaan vatsallani, kaula-aukkoa yhteen pitelevillä nauhoilla. Ihoani tuntui kuumottavan kuin olisin polttanut itseni auringossa. Vartaloni kiemurteli miehen käden alla ja voihkaisin.

-Mä en ikinä uskonu, että mä ehdotan tällaista naiselle, joka tulee toimistoon kietoutuneena pelkkiin…Mitä nää on? Nauhoja?

-Tää on kyllä ihan designmekko…

Aleksis naurahti hengästyneesti.

-Niinpä tietysti. Mä en ikinä aatellu, että mä ehdotan jotain tällaista…hepsankeikalle, jolla on kaappi täynnä hävyttömiä designmekkoja, ja joka ei tunne tiskialtaan ja roskakorin eroa.

En saanut sanaa suustani, kun toivo alkoi orastaa rinnassani. Aleksis laski päänsä kaulalleni ja näykkäisi.

-Naiselle, joka taikoo päästään olemattomia…helpommin kuin taikuri kaneja hatusta, hän kehräsi uhkaavasti.

Minua värisytti. Tarrasin Aleksiksen hartioihin, sillä oloni tuntui äkkiä hyvin hataralta.

-Mähän oon sanonu…en mä yleensä valehtele tai keksi…ja sitten sä et vaan tehny yhtään yhteistyötä…

Aleksiksen toinen käsi liukui takapuolelleni ja hän nykäisi lyhyttä helmaa niin, että sai kätensä paljaille pakaroilleni. Mies sihisi hiljaa ja puraisi kaulaani lujempaa. Minä parahdin ja painauduin tiukemmin häntä vasten.

-Joka ärsyttää mua tahallaan, mies kuiskasi korvaani.

Puolustuspuheeni haihtui hetkeksi päästäni ja voihkaisin myöntyväisesti, kun Aleksis suuteli minua pehmeästi huulille.

-Joka ei osaa noudattaa yksinkertaista sopimusta tai sääntöjä, Aleksis murisi ankarasti.

Hän kiskaisi toisella kädellään lyhyen helman lanteilleni ja irrottautui hetkeksi ihailemaan näkyä.

-Se johtuu vaan siitä, että sun säännöt on ihan tyhmiä, vastasin värisevällä äänellä ja nykäisin julkeasti mekon molemmat olkaimet alas niin, että rintani paljastuivat.

–Meidän säännöt, Aleksis muistutti tuimasti.

-Silti…, aloitin paksulla, tukahtuneella äänellä.

Aleksis laski kätensä lanteilleni ja ryhtyi peruuttamaan minua kohti huoneessa olevaa sohvaa.

-Ei sun tarvi yrittää vakuuttaa mua. Sä teit musta selvää sillä hetkellä silloin keväällä, kun sä marssit mun työhuoneeseen ja kerroit, kuinka sulla on ollu ikävä mua. Mä toivoin heti, että se olis ollu totta. Kaikki loppu on ollu yhtä turhaa tempomista.

-Eli haluutko sä yrittää…, aloitin toiveikkaasti, mutta kirahdin yllätyksestä, kun Aleksis taivutti minua taaksepäin ja kellisti minut sohvalle.

-Haluun. Mä en oo varma, kestääkö tää ja mitä tästä seuraa, mutta musta tuntuu, että mä kadun, jos mä en ees yritä.

Aleksis nojautui ylleni ja hänen silmänsä paloivat intohimosta.

-Eli sä luovut sun rakkaasta järjestä, kiusasin pehmeästi.

-Mä luovun siitä liikemaailmassakin, jos mun vaisto vaatii jotain tarpeeksi äänekkäästi, Aleksis huomautti aivan yhtä pehmeästi.

-Sähän sanoit, että mä meen vaiston varassa…ja että se on jotenki paha asia…oh.

Aleksis kiskaisi stringit pois ja katseli paljastettua vartaloani, joka lepäsi sohvalla.

-Sä meet vaiston varassa ja sä oot seksikkäin nainen ja hauskinta seuraa, mitä mä oon koskaan tavannu. Ja sen Koskisen tilan viikonlopun jälkeen mä taisin tajuta, että mä oon surkean rakastunu suhun mun mahtipontisista puheista huolimatta.

Häikäisevä ilo ui sisimpääni ja alkoi kuplia siellä toisin kuin koskaan ennen. Aleksis ei luvannut minulle loppuelämää tai takuita, mutta minä en välittänyt. Sellaista oli elämässä turha luvatakin. Heitin käsivarteni pääni ylitse ja laskin toisen sääreni maahan niin, että jalkovälini oli kutsuvasti esillä.

-Letukka, Aleksis totesi muka paheksuvasti ja siveli avointa, kosteaa vakoani.

-Sun letukka, mumisin mahdollisimman viettelevällä äänellä ja katsoin häntä ripsieni välistä.

-Anteeksi se aamuinen. Mä en tee niin enää, ellei me sovita…erityisen tuhmista leikeistä, mies sanoi, tempaisi paitansa pois ja alkoi avata housujaan.

-Mmm. Noi työhousut on tosi seksikkäät sun päällä. Ehkä sä voisit tulla kotiin joskus työasussa ja…

Aleksis virnisti ja otti lanteistani kiinni. Hän kiipesi päälleni ja hieroi kulliaan jalkoväliäni vasten niin, että unohdin mitä olin ollut sanomassa. Vääntelehdin miehen vartaloa vasten ja aloin uikuttaa kärsivästi.

-Ootko sä päässy duunareiden makuun, Isla?, Aleksis kysyi samettisella äänellä samalla, kun painautui tiukemmin kiinni minuun.

-Oon! Jos se oot sä!, parkaisin heikolla äänellä ja suljin sääreni hänen ympärilleen.

-Mua ei ihan virallisesti taideta enää kelpuuttaa, mutta mä osaan näytellä duunaria vielä tosi hyvin. Siitä mulla on sentään kokemusta. Toisin kuin aviomiehenä olemisesta, mies supatti korvaani.

Aleksis työntyi sisääni pitkällä, hitaalla työnnöllä ja sitten unohdimme kaiken muun paitsi toisemme. Siinä määrin, että kesti hyvin, hyvin pitkään ennen kuin muistimme edes missä olimme. Tai että Aleksiksen ovi oli ollut kaiken aikaa kutsuvasti apposen auki.

__________________________________

Viisitoista vuotta myöhemmin

Heräsin kerrankin ensimmäisenä ja aivan ilman hälytystä. Kello näytti puoli kuutta ja ulkona oli sysipimeää, kuten lokakuussa saattoi olettaa. Nousin sängystä ja vaelsin keittiöön hakemaan pullon samppanjaa, jonka olin sinne edellisiltana piilottanut.

Juhlimme tietysti aina virallistakin hääpäiväämme, mutta Aleksikselle ja minulle tämä päivä oli vielä tärkeämpi. Esikoisemme Kaisa oli jo huomannut, että meillä oli joka vuosi samaan aikaan jotain erityisohjelmaa ja kysynyt siitä. Emme olleet aluksi puhuneet suhteemme alusta ja juhlimisistamme paljoakaan kunnioituksesta isääni kohtaan, mutta nyt tyttö oli jo niin iso, että olin kertonut hänelle tarinan valeavioliitosta, josta oli tullut tosi.

Kaisa oli tullut minuun – tai sitten hän oli vain tavallinen naisenalku, joka rakasti romanttisia tarinoita ja onnellisia loppuja. Hän oli kuunnellut vanhempiensa tarinaa silmät säihkyen. Nappasin pullon kaapista ja otin mukaani kaksi lasia. Safiiri sormessani välähti jääkaapin valossa, ja seisahduin hetkeksi katsomaan sitä.

Olin saanut sen toisena kihlajaispäivänäni. Aleksikselta oli ottanut aikansa uskoa meihin aivan todella, mutta kun hän oli sitten tehnyt niin, hän oli antautunut täysin. Hän jakoi kanssani ilonsa, surunsa, pelkonsa ja jopa työasioita koskevat mietteensä. Aivan kuten minäkin. Ja hän oli muistanut safiirin. Tämä vain oli vielä suurempi kuin aikanaan näkemäni.

Hipsin takaisin makuuhuoneeseen, kömmin sänkyyn ja painoin jääkylmän pullon Aleksiksen rintaa vasten samalla, kun silitin hiuksia, joiden seassa näkyi jo harmaita suortuvia. Mies säpsähti hereille.

-Mitä…?

Kullanruskeat silmät avautuivat ja terävöityivät, ja ennen kuin ehdin tehdä muuta kuin hymyillä Aleksikselle, hän ponnistautui puoli-istuvaan asentoon sängynpäätyä vasten ja pyöräytti minut syliinsä niin, että selkäni lepäsi hänen rintaansa vasten.

-Taasko me ryypätään heti herättyämme?, mies kysyi moittivasti ja kiskaisi samppanjapullon korkin taitavasti auki niin, että siitä kuului vain vaimea poksahdus.

-Niin. Niinku me jatkuvasti tehdään, niuhottaja. Kaks kertaa vuodessa.

-Siitä voi tulla tapa, Aleksis totesi vakavasti ja lisäsi:

-Ennen sua mä en koskaan ollu juonu aamulla.

-Voi anna jo armoa. Tää oon viidestoista vuosi, eikä susta vielä oo tullu juoppoa, valitin muka venyttelevällä äänellä samalla, kun otin miehen tarjoaman lasin käteeni.

-Mistä sen voi tietää, milloin mun riskiraja ylittyy. Varsinki, kun mä oon useana vuonna joutunu juomaan yksin. Siitä ei oo kuin kahdeksan vuotta, kun sä joit jotain Pommacia.

-Ja se oli ihan sun oma vikas. Mitäs panit mut taas paksuksi. Viidettä kertaa. Mä oon täysin vakuuttunu, että sun siittiöt on jotain supersankariainesta, jotka hedelmöittäis vaikka naapurin Marja-mummon ja siltä on sentään kohtu poistettu.

-Mä en olis halunnu tietää Marja-mummon kohdunpoistosta, Aleksis ilmoitti painavasti ja lisäsi:

-Ja kuka tuli mulle ruinaamaan, kuinka söpöltä Lanan vauva oli näyttäny, ja että susta tuntuu, että yks lisää olis just sopivasti.

Lana oli saanut esikoisensa melko myöhään. Hänen ja Jeren liitto ei ollut kestänyt ja hän oli löytänyt uuden miehensä vasta kolmivitosena.

-Ajatella, että sä sait pidettyä mut kotirouvana niin kauan. Ehkä se oliki sun juoni. Sä teetät mulla niin paljon lapsia, että sä saat mitä sä olit aina suunnitelluki.

Aleksis ryki ja pärskähti nauramaan.

-Usko mua. Mä en kuvitellu mielessäni sitä helvetillistä kaaosta ja mekkalaa, mikä täällä silloin vallitsi, kun lapset oli pieniä. Mä en oo vieläkään antanu sulle anteeksi sitä hedelmäsosetta mun puvuntakissa. Mulla oli tärkeä neuvottelu.

-Ehkä ei olis kannattanu vittuilla väsyneelle äiti-ihmiselle arjen hallinnasta kello seitsemän kolmekymmentä kun yksi lapsi roikkuu tississä ja toinen vetää puuroa syöttötuolissa, vastasin suloisesti.

Aleksiksen käsivarsi kiertyi vatsani ympärille ja hän veti minua tiukemmin rintaansa vasten.

-Ehkä mä olin vähän syypää. Pyysinkö mä sitä anteeksi?

Nostin päätäni ja kiersin käsivarteni miehen niskaan.

-Pyysit. Ja mäkin pyysin…, vaikka mua vieläki huvittaa se, että sä et huomannu mitään.

-Juonittelija, Aleksis murahti, suuteli minua ja nyki satiinisen, lyhyen yömekkoni helmaa.

-Mmm…ootko sä pukenu tän erityisen helposti riisuttavan hepeneen mua varten?

-Itse asiassa…sitä ei tartte edes riisua, vastasin hiukan hengästyneesti ja vein Aleksiksen käden jalkoväliini, jossa ei ollut alushousuja.

-Erinomaista, mies vastasi ja oli ottamassa jo lasia kädestäni.

-Aleksis, odota, mulla on yllätys…

-Mä tiedän jo. Mulla ei oo tänään töitä, lapset menee koulusta mummolaan ja sä oot keksiny jotain ohjelmaa. Mä oon oppinu sen jo näinä vuosina, Aleksis mumisi ja suuteli olkapäätäni.

-Ei. Koko viikkoon. Sä et mee töihin…koko viikkoon, henkäisin nopeasti ja kierähdin polvilleni miehen eteen.

Aleksiksen silmät rävähtivät auki.

-Mitä? Eihän se onnistu. Mulla on vaikka mitä sovittua. Ulkomailtaki tulee vieraita ja…

Tunsin hermostuneen muljahduksen vatsassani, kun mies vaikeni ja hänen silmänsä siristyivät epäluuloisesti. Silitin peukalollani hellästi hänen silmäkulmissaan olevia juonteita ja aloin nopeasti selittää:

-Ei. Ei tuu. Me lähetään iltalennolla Roomaan ja Firenzeen. Lana kävi siellä viimein Kimin kans, kun Jeren kanshan ne ei sitte päässykään ja se kehui molempia kaupunkeja älyttömästi. Mä oon valmistellu tätä jo pitkään ja mä oon huolehtinu siitä, että kaikki tärkeät jutut sun töissä hoituu kyllä. Ossi voi tehdä osan, osa osastopäälliköistä tekee osan ja se vierailu – no, se siirrettiin ens kuuhun. Me kerrottiin sille tanskalaiselle, että tää on 15-vuotishääpäiväyllätys ja se ymmärsi täydellisesti. Senja ja sun äitis hoitaa lapsia.

Hymyilin epäröivästi ja kulautin nopeasti samppanjaa kurkkuuni. Aleksis tuijotti silmiini tiukka ilme kasvoillaan ja laski lasinsa yöpöydälle.

-Tarkoitatko sä, että sä oot menny mun selän takana hoiteleen koko Koskisen panimon viikko-ohjelman?, hän kysyi hiljaisella, värittömällä äänellä.

-Ta-tarkoitan. Älä suutu. Mä rakastan sua ja…

-Sä tarvisit säännöllisin väliajoin tervehdyttävän selkäsaunan, vaimo.

Kun Aleksis sanoi sanan vaimo, tiesin, ettei hän ollut todella vihainen. Hän kutsui minua vaimoksi samalla tavalla kuin toiset sanoivat rakasta ihmistä kullaksi. Mies nappasi lasin kädestäni ja lisäsi painavaan sävyyn:

-Mutta koska kotiväkivalta on valitettavasti laissa kiellettyä, mun pitää panna sut muuten kuriin.

Siinä samassa makasin sängyllä selälläni henkeäni haukkoen, kun Aleksis sukelsi reisieni väliin. Suljin silmäni,tukistin molemmin käsin miehen tukkaa käsiini ja ajattelin kaukaisesti hymyillen, että maailmassa ei voinut olla parempaa rangaistusta.

Piditkö tarinasta? Osoitteessa www.eroottisiatarinoita.fi löydät lisää kevyitä, romanttisia ja seksikkäitä tarinoita pientä korvausta vastaan. Sopimuksen fanittajille suosittelen esim. Pajaa tai Seikkailijatarta. Ehkä myös Jumalatarta – tai muita yhden tähden tarinoita. Valitse omasi! Kaikkiin voi tutustua ensimmäisen luvun verran ilmaiseksi.

Vähän yli kuukautta myöhemmin heräsin siihen, että minut käännäytettiin selälleni. Ahneet huulet painuivat huulilleni, lämpimät kädet vaelsivat pitkin alastonta vartaloani, ja sitten suu kulki kaulaani ja olkapäätäni pitkin toiselle rinnalleni. Voimakkaat kädet levittivät reiteni miltei kovakouraisesti ja suu puraisi rinnakärkeäni niin, että suustani pääsi yllättynyt inahdus.

Räpyttelin silmiäni vielä hämärässä makuuhuoneessa ja vartaloni kohisi kuin joku olisi käynnistänyt sisälläni tulikuuman suihkun täydellä paineella. Se oli uskomatonta. Himo, jonka Aleksis onnistui aina herättämään minussa, vaikka olin tuskin tajuissani. Miehen sormi liukui häpyhuulieni väliin.

-Sulle se ei mikään riitä. Kuinka monta kertaa mä oon tälläki viikolla sua käyttäny, Aleksiksen unesta käheä ääni murisi.

-Sä pidät siitä, huokaisin.

Aleksis tarttui lantiooni ja pyöräytti minut äkkiä vatsalleni niin, että henkäisin.

-Kuka mies nyt ei pidä tommoisesta kyltymättömästä herkkupillusta. Kiipeä kontilles ja näytä mulle, kuinka kiimainen sä oot.

Miehen ääni oli oudon teräksinen ja sävähdin. Se ei silti estänyt minua tekemästä niin kuin mies halusi. Tätä oli viimeisen viikon aikana tapahtunut pari kertaa aikaisemminkin ja tiesin suurin piirtein, mitä minulta odotettiin. Tosin en ollut tehnyt tätä tässä asennossa.

Asettauduin nelinkontin, työnsin takapuoleni pystyyn ja avasin reisiäni. Katsoin olkani yli Aleksista silmäluomet raskaina ja sitten vein toisen käteni rinnalleni. Miehen katse seurasi. Kuljetin sormiani pitkin kylkeäni ja vatsaani pitkin aina jalkoväliini.

-Katso, kuiskasin Aleksikselle ja avasin reisiäni vielä enemmän.

Hieraisin klitoristani, joka oli jo liukas ja paisunut ja äännähdin pehmeästi. Vartaloni värähti ja kun hieraisin uudestaan, lantioni keinahti kutsuvasti. Aleksis oli polvillaan vuoteen jalkopäässä, enkä nähnyt hänen ilmettään hämärässä kunnolla, mutta sen näin, että hänen kasvonsa olivat kiinnittyneet tarjolla olevaan takapuoleeni.

Annoin sormeni sukeltaa pillunaukolleni ja tunkeutua hiukan sisään.

-Tuntuu hyvältä, voihkaisin ja lisäsin:

-Mutta ei niin hyvältä kuin silloin kun sä nait mua. Koske mun reittä. Se on jo märkä.

Aleksis päästi sihisevän äänen. Tunsin hänen kouransa puristuvan reiteni ympärille ja sitten hänen peukalonsa painautui peräaukkoani vasten. Valitin hiljaa ja nautinnolliset väreet lähtivät juoksemaan selkäpiitäni pitkin.

-Pitääkö sua panna perseeseenki?

-Mua pitää panna kaikkiin reikiin, kuiskasin yllyttävästi.

Aleksis ujutti sormeaan syvemmälle anukseeni ja ilmoitti kovaan sävyyn:

-Niinpä tietysti. Olinpa mä tyhmä.

Jatkoin klitorikseni hieromista samalla, kun Aleksiksen sormi nussi peräaukkoani. Hänen peukalonsa upposi yhä syvemmälle ja takapuoleni alkoi vääntelehtiä ja kiemurrella nälkäisesti, kun orgasmi alkoi versoa minussa yhtä nopeasti kuin minut oli herätettykin. Huohotin ja työntelin takamustani ahneesti Aleksisen sormea vasten samalla kun hieroin itseäni. Peräaukostani leviävät väreet säkenöivät pitkin selkärankaani, klitorikseni sykki sormissani ja pääni valahti alaspäin, kun tunsin nautinnollisen kuilun kutsuvan minua.

Äkkiä Aleksiksen sormi katosi ja hänen kätensä nykäisi sormeni pois hävyltäni.

-Ei…, minulta pääsi tahtomattani.

Aleksis nauroi pehmeää, miltei julmalta kuulostavaa naurua.

-Ota suihin ja ehkä sä sitten saat taas lisää.

Käännyin tottelevaisesti kuin koira ja painoin päätäni. Sitten tartuin paksuun, kovaan varteen ja otin suuren terskan suuhuni. Imaisin ja Aleksis ähkäisi. Yhtäkkiä mies tarttui minua hiuksista molemmin käsin ja puski suuhuni niin syvälle kuin kykeni. Yökkäsin ja yritin refleksinomaisesti perääntyä, mutta kun Aleksis piteli päätäni paikoillaan, annoin periksi ja avasin suutani enemmän. Mies vetäytyi ja työntyi uudelleen suuhuni.

Kyyneleet vuotivat pian silmistäni, kun Aleksis nussi minua suuhun hurjaa vauhtia. Miksikään muuksi sitä ei voinut kutsua. Olin harrastanut suuseksiä Aleksiksen kanssa jo monta kertaa, mutta tämä ei ollut mielihyvää, jota nainen oma-aloitteisesti tuotti miehelle. Tämä oli jotain, mitä mies vain otti.

Mielessäni välähteli vaihtoehtoja. Pitäisikö minun riuhtaista itseni irti? Vai antaa olla? Aleksis huohotti raskaasti ja hänen holtittomuudessaan oli jotain sellaista, mikä kiihotti minua kaikesta epämukavuudesta huolimatta. En ehtinyt päättää, kun mies työnsi kasvoni irti kalustaan ja katsoi minua hetken.

-Hyvä tyttö. Ja hyvin pantu naama. Ens kerralla sä nielet koko lastin. Mee takaisin kontilles.

Tottelin kuin unessa ja heti kun olin asennossa, Aleksis kiipesi taakseni ja runttasi kyrpänsä sisään. Älähdin, kun hän työnsi etusormensa peräaukkooni kaikkea muuta kuin hellästi ja alkoi naida hurjaa vauhtia. Pysyin tuskin asennossa, kun miehen lantio hakkasi takapuoltani vasten, vaikka hänen toinen kätensä puristi lantiotani.

Sormi peräaukossani hieroi ja nussi, Aleksiksen suuri kulli kynti pilluani vihaista, käsittämättömän vihaista tahtia ja hetkeksi hellittänyt kiima palasi rysähtäen takaisin ruumiiseeni. Paruin nautintoani, väänsin vartaloani ja tarjosin sitä niin anteliaasti kuin ikinä osasin. Pilluni supisteli miltei kivuliaasti ja sai vartaloni säpsähtelemään nautinnollisista iskuista, ja peräaukostani lähtevät värähtelyt levisivät vääjäämättömästi pitkin selkärankaani ja pilluani vatsalleni ja rinnoilleni.

Orgasmi kävi päälleni samanlaisella voimalla kuin Aleksis. Yhtäkkiä vartaloni napsahti tiukaksi, kovaksi paketiksi ja sitten päästin kovan, käheän parkaisun, kun ylävartaloni romahti lakanoille. Tärisin, vapisin ja ulisin, kun ruumiini vääntelehti kuin kovien kipujen kourissa ja työntyi vaiston varassa Aleksiksen kalua vasten. Tajusin hämärästi miehen kannattelevan takapuoltani pystyssä käsivartensa varassa, jonka hän oli varmaan tasapainon menetettyäni livauttanut vatsapuolelleni.

-Saatana!, kuulin kaukaa Aleksiksen ärähtävän ja sitten hän työntyi sisääni viimeisen rajun kerran.

Tai niin minä luulin. Hän ei päästänytkään itseään laukeamaan sisääni vaan tönäisi minut kyljelleen ja siitä selälleen. Näin hämärässäkin synkeän, pimeän kiillon hänen silmissään, kun hän runkkasi pari kertaa ja laukesi muristen vatsalleni ja rinnoilleni. Tuijotimme huohottaen toisiamme puhumatta mitään, ja sitten Aleksis sanoi:

-Kiitä. Sä sait kaikkiin reikiin niinku halusit.

Kyyneleet puskivat silmiini, kun viimeinen, halventava lause puski tietoisuuteeni.

-En, vastasin hiljaa ja käänsin selkäni miehelle.

Aleksis jäi paikoilleen ja odotin hänen sanovan jotain. Pahoittelevan. Sanovan, että se oli ollut vain leikkiä. Jotain. Hän ei sanonut. Sen sijaan tunsin hänen nousevan sängyltä ja kuulin hänen kävelevän ulos huoneesta.

Kuulin miehen käyvän nopeasti suihkussa, ja sitten hän palasi makuuhuoneeseen. Nousin Aleksikseen katsomatta sängyltä ja näin sivusilmällä hänen silmiensä seuraavan minua, kun kävelin hänen ohitseen suihkuun. En palannut enää yhteiseen makuuhuoneeseemme vaan livahdin entiseen makuuhuoneeseeni, jossa säilytin edelleen vaatteitani. Vedin ylleni yksinkertaisen, mustan puuvillamekon ja paksut mustat sukkahousut, pujotin kaulaani pitkän, näyttävän hopeariipuksen ja sitten ryömin sängylle makaamaan.

Minä pidin Aleksiksen dominoivasta puolesta. Pidin rajustakin seksistä ja kovista otteista. Pidin tuhmista puheista. Mutta nyt tunsin itseni esineeksi. Aleksis ei ollut suuseksin aikana menettänyt itsehillintäänsä. Hän oli tieten tahtoen ja lupaa kysymättä käyttänyt suutani omaksi ilokseen piittamatta hankalasta olostani. Sitä ei ollut kestänyt kauaa ja mies todellakin oli tyydyttänyt minut, mutta hänen sanojensa jälkeen oma mielihyvänikin tuntui häpeälliseltä.

Kiitä.

Sitten muistin. Itsehän Aleksis sen oli sanonut. Hän käytti minua.

Juuri niin kuin esinettä. Olin kyltymätön herkkupillu. Joku, joka esitteli halukasta vartaloaan. Joka yllytti miestä ja jota naitiin suuhun. Jonka piti kiittää saamastaan huomiosta.

Suljin silmäni ja samalla, kun kyyneleet vierivät poskilleni, palasin Koskisen tilalle siihen ihanaan lauantaipäivään, kuten lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Se viikonloppu oli tuntunut minusta pieneltä kuherruskuukaudelta, mutta nyt aloin epäillä, että olin värittänyt kaikkea toiveillani ja unelmillani sellaiseksi kuin itse niin epätoivoisesti halusin. Tönäisin ikävän ajatuksen syrjään ja upposin muistoihin sellaisina kuin ne mielessäni väikkyivät.

Olimme tosiaan menneet sienestämään. Opetin Aleksista tunnistamaan eri lajeja ja samalla, kun rämmin pitkin lähimetsiä, pulisin iloisesti lapsuusmuistoistani. Kuten siitä, kun kohtasimme mummon kanssa metsässä hirven tai kun kelpuutin sienikoriini turhan itsevarmana sappitatin, jonka vain mummoni tarkka silmä oli pelastanut pilaamasta ruokiani.

Aleksis seurasi kannoillani, ja kun käännyin aika ajoin katsomaan häntä, huomasin hänen tuijottavan minua tavalla, joka sai suuni kuivumaan ja sydämeni hakkaamaan. Mies ei puhunut paljon, mutta hän vaikutti hyväntuuliselta ja kyseli lisää lapsuudestani, eri sienistä ja millaisia ruokia minulla oli niistä tapana tehdä. Kun löysin lampaankääpiä, kiljaisin riemusta ja osoitin suuria, miltei valkoisia sieniä.

-Lampaankääpiä! Ne on ihania. Sienien aatelia. Nää on pakko ottaa mukaan, suitsutin innoissani.

Pudotin ämpärini maahan valmiina kumartumaan ja poimimaan herkut maasta, kun Aleksis tarttui käsivarteeni.

-Mitä…?, aloitin hämmästyneenä, mutta suljin suuni nopeasti, kun hän pyöräytti minut itseään vasten.

Miehen silmät kimalsivat täynnä huvittuneisuutta, lämpöä ja hurjana palavaa nälkää – enkä olisi pystynyt kääntämään katsettani, vaikka minua olisi uhattu haulikolla.

-Sä näytät harrastavan sieniä melkein yhtä intohimoisesti kuin seksiä, Aleksis mutisi ja nosti leukaani.

En saanut sanaa suustani ja tuijotin vain hämmentyneen onnellisena miehen kasvoilla karehtivaa hymyä. Sitten Aleksis lisäsi melkein kuiskaten:

-Ja sulla on sinisimmät silmät, mitä mä oon kellään koskaan nähny.

Olin suudellut Aleksista siihen mennessä jo monta kertaa, mutta sellaista suudelmaa en ollut häneltä vielä koskaan saanut. Kun hän painoi huulensa huulilleni, minusta tuntui kuin olisimme jonkin metsänhengen loitsimana nousseet ilmaan ja pyörineet hitaasti ympäri – painottomina ja kultaisten kipinöiden ympäröimänä. Miehen suu oli hellä ja kokeileva, ja vasta kun yllätyksestä ja liikutuksesta vavahtelevat huuleni raottuivat ja avautuivat, ja liu’utin kieltäni pitkin hänen huuliaan, hän syvensi suudelmaa ja kohtasi kieleni puolimatkassa.

Hellyyden rinnalle nousi nopeasti intohimo ja nälkäinen tarve, jotka eivät koskaan olleet kaukana, kun Aleksis oli kyseessä mutta myös jotain muuta. Se oli kuin sateenvarjo, jonka alla kaikki suudelman herättämät moninaiset tunteet saattoivat pitää suojaa. Tunsin sen huulillamme, toisiaan vasten painautuneissa vartaloissamme, ilmassa, joka humisi ympärillämme ja sisällämme ja piteli meitä siinä lumotussa hetkessä.

Se oli rakkautta. Sanoipa Aleksis mitä tahansa, minä tunsin sen siinä ja silloin. Tai niin minä olin luullut.

Kun Aleksis viimein nosti päänsä, hänen silmänsä näyttivät yhtä juopuneilta kuin minusta tuntui. Muutaman sekunnin tuijotimme toisiamme, sitten mies räpytteli silmiään ja vetäytyi minusta nopeasti. Hän vilkaisi ämpäreihimme ja sanoi käheällä äänellä:

-Noihin ei enää paljon mahdu. Jos sä haluut lisää, meidän pitää tulla uudestaan.

Nieleskelin hetken sanattomana, kunnes sain henkäistyä:

-Meidän pitää käydä siellä kaupassa. Mä haluun tehdä näistä ruokaa vielä tänään.

En ollut koskaan tajunnut, miten eroottista puuhaa tuotteiden poimiminen kaupan hyllystä oli, ennen kuin valitsin tavaroita kaupassa ja kyselin samalla esimerkiksi Aleksiksen lempileipää tai -levitettä.Aleksiksen silmät tuntuivat olevan minussa joka kerta, kun käänsin katseeni. Hän nojasi käsivarsiaan ostoskärryyn ja silmäili minua niin kuumin katsein, että pelkäsin leimahtavani tuleen.

-Mähän oon sanonu, että mä syön mitä vaan.

Se oli ollut tähän asti hänen vakiovastauksensa. Meillä oli yhteinen taloustili, ja koska kävin useimmiten kaupassa, olin valinnut sitä mitä halusin.

-Se on eri asia. Kyllä mäkin syön melkein mitä leipää vaan, mutta jos mä oon aivan rehellinen, niin kyllä mä rakastan rapeakuorisisia vaaleita sämpylöitä, intin hiukan hengästyneesti.

Aleksis huokaisi kärsivästi.

-Hyvä on. Jos mä saisin valita niin kai mä ostaisin saaristolaisleipää ja piimälimppua. Vaikka kyllä mä tykkään ihan arkisesta ruisleivästäkin.

Puraisin huultani ja hymy nyki huuliani.

-Sä tosiaan oot makeanperso.

-Mä valehtelen harvoin, Aleksis vastasi ja nyökkäsi kohti kärryä.

-Sun olis parasta koota kamat kokoon. Sä alat näyttää mun silmissä paremmalta kuin Ben&Jerry’s -jäätelö, ja se on paljon se. Jos sä et haluu, että mä roudaan sut tonne maitokaappiin tai johonki muuhun paikkaan, jossa pitäis noudattaa tiettyjä hygieniaohjeistuksia ja panen sut rikkoon niitä mun kans räikeellä tavalla, sä lakkaat kyselemästä ja suuntaat kohti kassaa.

Yritin olla näyttämättä miehen sanojen herättämää mielihyvää liian avoimesti, räpyttelin vain ripsiäni ja poimin loput tavaroista lanteet keinahdellen niin, että tilalle päästyämme mies rojautti kauppakassit keittiönpöydälle ja työnsi minut melkoisen kovin ottein edellään makuuhuoneeseen.

Myöhemmin ehdotin Aleksikselle, että yöpyisimme tilalla vielä sinä päivänä, ja ilokseni mies oli myöntynyt välittömästi. Hän oli tilannut hinausauton, käynyt kalalla pyytämässä muutaman lihavan ahvenen, ja sitten lämmitimme saunan. Saunassa miehen selkää vaahdottaessani päätin viimein uskaltaa kysyä tatuoinnista.

-Mikä tän tatuoinnin tarina on?, kysyin mahdollisimman kevyesti ja lisäsin ilkikurisella äänellä:

-Onks tää Bagheera?

Aleksis jännittyi, ja hetken ajan kuvittelin sanoneeni jotain väärää. Sitten mies kääntyi katsomaan minua, ja hänen silmänsä kimalsivat hämärässä yllättyneinä ja sydäntäpuristavan hellinä.

-On. Se on Bagheera. Tosta tatskasta kysyy jokainen nainen, mutta kukaan muu ei oo hoksannu.

Päiväni oli juuri parantunut entisestään ja virnistin leveästi.

-Ehkä sun naisissa ei oo ollu lukutoukkia, jotka tekee töitä kirjastossa, vastasin hiukan epävakaalla äänellä.

-Totta, ei oo ollu, Aleksis mutisi ja lisäsi sitten:

-Tosin, ehkä mä en oo lukenu Viidakkokirjaa vaan kattonu vaan elokuvan.

-Mä en usko. Bagheera tekee paljon suuremman vaikutuksen kirjoista luettuna, kuittasin lyhyesti.

Aleksis nyökkäsi mietteliäästi ja kertoi sitten ilman, että minun tarvitsi enempää painostaa:

-Me keksittiin 16-vuotiaina kavereiden kans, että halutaan tatskat. Me tunnettiin yks tekijä, joka ei ollu niin pikkutarkka henkkareista, ja mä sitten halusin tietysti isomman kuin kellään muulla ja jotain omaperäisempää kuin jonku hölmön pääkallon. Mun isä oli kova lukemaan, vaikkei se mitään kouluja ollu käynykään, ja sen kans me luettiin Kiplingiä, kun mä olin pienempi. Se oli vasta kuollu, ja jotenki Bagheera tuntu sopivalta. Se muistutti mua isästä ja toisaalta mä olin aina tykänny Bagheeran hahmosta. Kyllähän jokainen poika haluis olla hurja ja ovela viidakon kunkku. En mä sitä jätkille tietenkään kertonu, että mulla on joku nyyhkytarina tolle pantterille.

-Ei toi oo mikään nyyhkytarina. Se on kaunista. Ja toi kuva on kaunis.

-Kerro se mun äidille. Se oli repiä tukkansa päästä – ja mun kans. Mulla oli siivousvuoro kokonaisen kuukauden sen jälkeen. Ja se on muuten aika helvetillinen urakka neljän lapsen perheessä. Muiden ei tarvinnu tehdä mitään, ja ne nautti siitä täysin rinnoin. Mika yritti taivutella mua ottaan toista tatuointia varmaan puoli vuotta sen jälkeen, kun mun vuoro loppu.

Purskahdin hervottomaan nauruun ja Aleksiskin hekotti.

-Ei mitään mahiksia enää sen kotiorjuuden jälkeen, mies lisäsi.

Saunan jälkeen kokkasimme yhdessä ja söimme paistettua ahventa ja sienimuhennosta. Pidin yllä kevyttä keskustelua, sillä en halunnut pilata iltaa ajamalla Aleksista takaisin kuoreensa juuri, kun olin saanut hänet vähän avautumaan. Turvauduin turvalliseen keskustelunaiheeseen, joka yhdisti meitä eli kirjoihin. Rupattelin viimeisimmistä suosikeistani ja tunnustin lukeneeni Angelikoja nuorempana suorastaan fanaattisesti, ja että keskeytin nykyisinkin vakavamman kirjaputken Nora Robertsin tai vastaavan hyväksi.

-Älä vaan sano, että ne on jotain harlekiineja. Ne oli äidin lukemistoa siihen aikaan, kun suurin osa meistä alkoi olla teini-ikäisiä, ja isä oli kuollu. Kai se ei vaan jaksanu enää käyttää aivojaan mihinkään vakavampaan vähällä vapaa-ajallaan.

-Ja säkö luet vaan jotain Dostojevskia? Jos mä oikein muistan, mä näin olohuoneessa vasta pari viikkoa sitten Ken Follettia.

-Follett on kuule vähän eri tasolla kuin joku romanttinen soopa, Aleksis ähkäisi.

-Eikö sulla oikeesti oo mitään salaista pahetta? Siis kirjojen suhteen. Seksiä ja sokeria ei nyt lasketa.

Aleksis nojautui taaksepäin ja hymyili salaperäisesti.

-Eihän se olis salainen, jos mä kertoisin sen.

-Mä asun saman katon alla. Mä tutkin koko huushollin, kun sä oot töissä, uhkasin ja maistoin Sauvignon Blanciani.

Aleksis irvisti ja tokaisi nopeasti:

-Okei! Korkeajännitystä! Sen kertominen on paljon pienempi hinta kuin päästää sut sotkeen mun laatikoita.

Minulta pääsi kikatus ja kiusasin armottomasti:

-Korkeajännitystä! Pikkupoikien sarjakuvia! Pum pum, tapetaan natseja ja sitä rataa.

-Ne ei sentään ees yritä ottaa itteensä vakavasti. Harlekiinitko on sitten korkeakulttuuria?

-En mä lue harlekiineja!

Kinastelumme jatkui jatkumistaan, siirtyi aiheesta toiseen ja hain pöytään jossain vaiheessa tilalla vuosia säilytetyn konjakkipullon. Laitoin radion päälle ja lorautin meille kummallekin reilun annoksen nestettä, jonka väri muistutti huomattavasti Aleksiksen silmien väriä.

Juuri kun hulautin lopun konjakin kurkkuuni, radio puhkesi soittamaaan Rauli Badding Somerjoen Paratiisia. Vaikka olinkin hieman alkoholin vaikutuksen alaisena, uskomattoman ihana päivä vaikutti minuun todennäköisesti enemmän ja teki minut uhkarohkeaksi. Täräytin lasin pöytään, nousin tuolista ja kiersin Aleksiksen eteen. Ojensin kättäni miehelle lanteitani keinuttaen ja pyysin:

-Tanssi mun kans. Tää on ihana biisi. Täydellinen mökille.

Aleksis kääntyi tuolillaan ja veti minut reisiensä väliin.

-Tää ei oo mökki. Enkä mä tanssi.

-Ei tietenkään. Etkä tietenkään, huokaisin muka valittavalla äänellä ja ehdotin pehmeimmällä ja houkuttelevimmalla äänelläni:

-Ehkä sä voisit silti nousta ylös ja vaikka vaan pidellä mua. Anna mun pitää hauskaa ja ees kuvitella, että me tanssitaan.

Aleksis katsoi ylös minuun ja sitten saunatakkiin kiedottua vartaloani, joka keinahteli miltei kiinni miehessä. Näin varovaisuuden käväisevän hänen kasvoillaan, mutta sipaisin hänen kasvojaan ja kuiskasin:

-Vain tän kerran.

Mies nousi hitaasti, tarttui minua vyötäröstä, ja äkkiä olin aivan oikeaoppisessa tanssiasennossa. Aleksiksen oikea käsivarsi puristui ympärilleni, hänen vasen kätensä poimi hervottomaksi käyneen oikean käteni ylemmäs, ja hän lähti viemään minua musiikin tahdissa käsittämättömän kevyesti niin suureksi mieheksi. Pyörin pirtin lattialla Aleksiksen ohjaamana yhtä aikaa ällistyneenä ja onnellisena, ja aloitin:

-Sä valehtelit! Sähän tanssit loistavasti. Mä en edes osaa…

Mies keskeytti minut matalalla äänellä.

-Shh. En mä sanonu, etten mä osaa. Mä sanoin, että mä en tanssi ja se on totta. Mä en oo tanssinu melkein kymmeneen vuoteen.

Aleksis hymyili minulle silmät pahankurisesti kimaltaen, ja äkkiä minuun iski valaistumisen tunne. Käsitin, että elin siihen astisen elämäni onnellisinta päivää. Kappale vaihtui, ja pirtissä alkoi kaikua Laila Kinnusen Valoa Ikkunassa, mutta Aleksis ei päästänyt minua.

Hän hidasti tahtia, eikä minun tarvinnut miettiä sekuntiakaan mihin jalkani laskea. Hänen kätensä hiipi pitkin selkääni niskalleni ja siitä hiuksilleni, eikä hän hairahtunut askelistaan kertaakaan. Hänen kasvonsa lähestyivät omiani ja kun hän painoi suunsa omaani vasten, liikuimme edelleen täydellisessä rytmissä toisiamme vasten.

Kun kappale loppui, mies nosti päätään ja kehräsi korvaani:

-Oliks tässä sulle tarpeeksi hauskanpitoa? Mulla olis mielessä jotain muuta hauskaa, jos sua huvittais.

Hänen kätensä livahti saunatakkini alle.

-Taas? Sä oot kauhee eläin, olin moittivinani, mutta painauduin päihdyttävä onni suonissani vilistäen Aleksista vasten.

-Mähän oon sanonu. Sä voit aina sanoa ei.

En sanonut ei silloin enkä myöhemminkään.

Jo sunnuntaiaamuna asiat olivat kuitenkin olleet toisin. Aleksis oli herättänyt minut ennen yhdeksää, vaikka olimme harrastaneet seksiä vielä pikkutunneilla.

-Mun pitää käydä tehtaalla. Siellä on jotain hässäkkää, hän oli kuitannut minulle jo valmiiksi pukeutuneena.

Kyselin matkalla  ”hässäkästä” – yksi linja seisoi jonkin vian takia -, ja kun Aleksis oli vajonnut hiljaisuuteen jäykkä, varovainen ilme kasvoillaan, aloitin yhden naisen taisteluni, jota olin käynyt tähän päivään saakka. Rupattelin kirjaston arjesta, kuin en olisi huomannut Aleksiksen käytöksessä mitään eroa. Kerroin itsensäpaljastajasta ja runkkarista, joka oli eksynyt lukusaliin, ja joka oli pakoon yrittäessään kaatunut tuoliinsa ja maannut kalu paljaana selällään lukusalin lattialla, kun olin kirkunut hänelle uhkauksia. Sain miehen jopa nauramaan. Kirjasin itselleni ensimmäisen pisteen.

Normaaliarkeen palattuamme Aleksis oli yrittänyt vetäytyä samoihin rutiineihin kuin ennenkin lukuunottamatta öitämme yhdessä. Minä olin kamppaillut vastaan. Hiljaa ja pinnan alla, mutta kumminkin.

Aluksi mies oli yrittänyt rajata seksinkin vain iltoihin, mutta sen säännön suhteen hän oli joustanut pian, kun olin eräänä aamuna herättänyt hänet kiipeämällä hänen päälleen. Sitten hän oli antanut minun houkutella hänet istumaan sohvalla, kun ratsastin hänen päällään pitkän työpäivän jälkeen. Olin kuiskuttanut hänen korvaansa, että se oli vain kohtuullinen palkinto kovasta työstä.

Juttutuokioidemme aikana näin pakotetun pidättyväisyyden takaa välähdyksiä samasta Aleksiksesta, joka oli tanssinut kanssani Koskisen tilalla tai joka tuli esiin heti, kun meille tuli vieraita. Keskustelimme noina parina tuntina viikossa milloin mistäkin, mutta pääasiassa töistä, kirjoista, muista harrastuksista ja joskus taustoistamme. Innostuessaan mies näytti unohtavan hölmöt sääntönsä ja viimeisenä parina viikkona hän oli tullut jopa silloin tällöin television ääreen katsomaan kanssani sarjoja tai uutisia. Hän motkotti minulle, kun söin sohvalla, ja kun kerran olin potkaissut vastaukseksi piruuttani huovan ja sohvatyynyn lattialle ja heittänyt pari murenta sämpylää perään, hän oli napannut minut syliinsä ja antanut minulle muutaman napakan iskun takapuolelle – ja sitten suudellut pahoinpitelemäänsä ruumiinosaa arvattavin seurauksin.

Hitaasti mutta varmasti olin siis kirjannut itselleni jo huomattavan monta pistettä. Ihanan monta pistettä, jotka nostivat toiveitani päivä päivältä korkeammalle.

Sitten jotain oli tapahtunut – noin viikko sitten. Mies oli muuttunut taas hymyttömäksi ja jähmeän kylmäksi. Hän vetäytyi omiin oloihinsa, eikä tullut lähelleni kuin vasta sängyssä. Olin vakuutellut itselleni pari päivää, että Aleksiksella oli vain paljon töitä ja hän tarvitsi omaa aikaa, mutta samaan aikaan kuvottava pelko alkoi poltella vatsanpohjassani.

Oliko mies kyllästymässä minuun? Ehkä tavallista kylmempi kohtelu sängyssä viittasi siihen? Olin yrittänyt kysyäkin, mutta Aleksis oli vastannut lyhyesti kaiken olevan aivan kunnossa.

Ponnistin itseni ylös ja katsoin kelloa. Minulla oli niin lyöty olo, etten olisi halunnut lähteä vierashuoneesta mihinkään, mutta oli arkipäivä ja minunkin piti lähteä töihin. Kävin hakemassa puhelimeni ja mietin hetken, soittaisinko vai en. Sitten päätin soittaa. Minun oli saatava tämänaamuinen sydämeltäni. Heti. Sormeni vapisivat, kun valitsin Aleksiksen nimen valikosta ja soitin.

Vain yhden pirauksen jälkeen linja aukesi ja Aleksiksen viileä, asiallinen ääni vastasi:

-Niin?

Nielaisin vihaisena, kun en saanut edes kunnollista tervehdystä oma-aloitteisesta pahoittelusta puhumattakaan.

-Se tänaamuinen oli viimeinen kerta. Tuhmat leikit on asia erikseen, mutta se ei ollu leikkiä. Sä kohtelit mua kuin jotain halpaa huoraa. Mä en tuu enää sun sänkyys, jos sä et pyydä anteeks ja kunnolla sittenki.

Linjalla kohisi hiljaisuus ja sitten Aleksis sanoi yksinkertaisesti:

-Mä palaan asiaan.

Palaan asiaan? Palaan asiaan? Mieleni teki heittää puhelin olohuoneen seinään ja ajaa sitten panimolle kuristamaan aviomieheni. Sen sijaan lopetin puhelun sanomatta sanaakaan ja pudotin laitteen laukkuuni.

Ajoin työpaikalle sellaisessa mielentilassa, etten muista ajomatkasta mitään ja linnottauduin poikkeuksellisesti miltei koko päiväksi huoneeseeni. Aleksis ei palannut asiaan ainakaan puhelimitse. Äiti sen sijaan soitti vouhottaakseen joulusuunnitelmista – hän oli aina ajoissa liikkeellä – ja Lasse sitten yritti soittaa varmasti jo viidettä kertaa viimeisten kahden viikon aikana.

Rypistin kulmiani ja harkitsin jo miehen estämistä. Entinen heilani oli lähettänyt pari imelää tekstiviestiä ja ilmoittanut palanneensa Suomeen, ja sitten oli alkanut soittelu. Ihmettelin, mitä hän mahtoi haluta, sillä hänen oli ollut pakko huomata sukunimeni muuttuneen Facebookissa. Siitä huolimatta, että olin mennyt naimisiin Aleksiksen kanssa järkisyistä, olin halunnut ottaa hänen sukunimensä. Olin silloin selittänyt asiaa sillä, että Niinivirta oli kaunis nimi.

Kun Lasse soitti heti perään uudestaan, painoin hetken mielijohteesta vihreää luurinkuvaa. Ainakin saisin muutamaksi sekunniksi muuta ajateltavaa.

-Luojan kiitos Isla! Mä aattelin jo, että sä et ikinä vastaa!

-Mitä sulla on asiaa?, vastasin melkoisen tylyyn äänensävyyn.

-Mä oon pulassa ja mä tarvin sun apua. Ole kiltti. Missä sä oot? Voinko mä jutella sun kans?

-Eiköhän sulla oo muita, jotka…

-Mä tiedän, että mä lähdin vähän nopeasti ja sä oot varmasti mulle vihainen…mutta mulla on anteeksipyyntölahja ja mä…mä tartten oikeesti apua, enkä keksi ketään muuta.

Tutkiskelin tunteitani muutaman sekunnin ja totesin, etten tuntenut mitään. Mies kuulosti kuitenkin hätääntyneeltä ja huokaisin mielessäni. Katsoin kelloa. Puoli kolme.

-Miksei sitä voi sanoa puhelimessa?

-Musta olis  helpompi siitä puhua kasvotusten. Ja mulla on se lahja, Lasse selitti.

-Okei. Mä oon töissä. Tuu tänne.

-Mä aattelin, että sun kotona…

-Mä oon naimisissa! Mä en sua siellä ota vastaan!, ärähdin vähän turhankin vihaisesti, sillä tunsin kyllä Lassen ja minun ei olisi pitänyt yllättyä hänen hienotunteisuuden puutteestaan.

Niin taiteilija ja herkkä sielu kuin hän olikin – tai oli olevinaan, ajattelin nyt vähän ilkeästi – hienotunteisuutta miehessä ei ollut rahtuakaan.

-Okei, selvä. Mä pääsen siihen bussilla. Oon ihan kohta siinä.

Kaduin heti, kun lopetin puhelun. Minulla ei ollut mitään halua tavata Lassea ja vielä tällaisena päivänä. Eikä minulla ollut minkään valtakunnan velvollisuutta auttaa häntä missään asiassa.

Keskityin hetkeksi töihini ja sitten kuulin kevyen koputuksen ovella. Lasse avasi oven leveä hymy huulillaan ja marssi huoneeseen kantaen jonkinlaista pakettia. Nousin pöydän takaa ja tarkastelin miestä, johon olin kuvitellut olleeni rakastunut vielä vajaa vuosi sitten.

Tietenkin hän oli hyvännäköinen. Ruskeat kiharat olivat kiiltävät ja valloittavan kurittomat. Sinivihreät silmät olivat suuret, hyväntuuliset ja innostuneet. Hän oli pitkä ja hoikka. Mutta hän ei ollut mitään Aleksikseen verrattuna. Ei yhtään mitään.

Hänessä ei ollut sitä fyysistä ja psyykkistä voimaa, joka säteili Aleksiksesta silloinkin, kun tämä vain istui ja katsoi televisiota. Hän näytti hontelolta pojalta verrattuna Aleksiksen murskaavaan maskuliinisuuteen. Pelkkä puhelu Lassen kanssa oli tuonut mieleeni nyyhkivän kakaran, joka juoksi helmoista toisiin osaamatta ottaa vastuuta omista asioistaan. Minua nolotti, kun muistin, kuinka monta kertaa olin lainannut Lasselle rahaa tai auttanut muulla tavoin milloin minkin katastrofin kohdatessa.Ja tuolle miehelle minä olin sanonut, että rakastin häntä.

-Isla rakas!, Lasse henkäisi ja riensi luokseni.

Hän laski tuomansa pakkauksen, jossa epäilin olevan maalauksen, maahan, ja tarttui minua käsiin.

-Moi Lasse. Mulla on tässä nyt vähän kiire, valehtelin häikäilemättä.

-Sä oot enkeli, kun sä päästit mut tänne, Lasse leperteli.

Voi jeesus.

-Mitä sä et voinu sanoa puhelimessa?, kysyin nopeasti.

-Mulla on tilanne päällä, mies huokaisi dramaattisesti ja levitti kätensä.

-Mun sisko potkii mut kohta pellolle, kun sille tulee vieraita ulkomailta, ja mä oon jo punkannu Kallen ja Pietunki luona.

-Mitä sitten?, ähkäisin ällistyneenä.

-Sitä vaan, että ehkä sä voit majoittaa mut…tai ehkä sulla on paikka mulle…meille…kato mitä mä toin sulle….

Lasse otti työpöydältäni nopeasti sakset ja aukoi voimapaperiin käärityn paketin. Hän asetti taulun työpöytääni vasten ovea päin ja astuin katsomaan sitä. Tunsin, kuinka poskeni alkoivat punertaa. Kuvassa olin selvästi minä, alastomana kyljelläni. Makasin pieni hymy huulillani valkoisilla lakanoilla sängyssä, joka oli keskellä metsäniittyä, ja suuri sininen taivas kaareutui ylläni miltei yhtä sinisenä kuin silmäni.

-Mähän tein luonnoksia susta silloin aikanaan ja mä aattelin, että mä teen tän sulle vähän niinku anteeksipyynnöksi. Kun mä vähän niinku lähdin aika äkkiä.

Lasse ei ollut erityisen omaperäinen taiteilija aiheissaan eikä tekniikaltaan, mutta työ oli ehdottomasti hänen parhaitaan. Pieni liikutuksen tunne liikahti sisälläni, mutta ymmärsin myös kristallinkirkkaasti, että minua yritettiin manipuloida. En tiennyt inhottiko vai naurattiko minua enemmän.

-Lasse. Toi taulu on oikein kaunis, mutta mulla ei oo paikkaa sille – eikä sulle. Mitä sä kuvittelet? Mä oon naimisissa. En mä voi sua kotiin viedä, eikä mulle tulis mieleenkään alkaa maksaa sulle jotain majoitusta jonneki. Nyt sun vaan tarttee löytää joku muu.

Lasse astahti lähemmäs, ja hänen kiihkeät sinivihreät silmänsä paloivat epätoivosta, kun hän puhui.

-Naimisissa! Mä tiedän, että sä menit naimisiin vaan kostoksi! Sä et rakasta sitä miestä. Et, kun sä sanoit mulle monta kertaa, että sä rakastat mua. Lähetään yhdessä pois. Mä myönnän – mä tein virheen, kun mä lähdin Jenkkeihin. Voi Isla…

Lasse tarttui minua olkapäistä, veti minut itseään vasten ja hänen suunsa painautui huulilleni. Seisoin hetken paikoillani ja tunnustelin tuntemuksiani. Lassen huulet olivat pehmeät ja lämpimät. Suudelma oli tekniikaltaan hyvä, oikein hyvä. Hänen otteensakin oli mukavan luja.

Siinä olikin sitten kaikki. Vartaloni ei alkanut vapista himosta, eikä tajuntani pimentynyt kuten joka kerta, kun Aleksis vain koskikin minuun. Työnsin miestä pois ja peräännyin päättäväisesti:

-Lasse. Kuuntele…

Näin silmäkulmastani liikettä ja jähmetyin yhtä liikkumattomaksi kuin kivipatsas. Aleksis seisoi ovella tummanharmaassa puvussa, jonka minä olin taivutellut hänet hankkimaan, hänen kädessään oli suuri kimppu kermanvärisiä ruusuja ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin kuu yötaivaalla. Itse asiassa hänen huulensakin näyttivät aivan valkoisilta.

Kuinka kauan mies oli seissyt tuossa? Ja mitä hän teki kirjastossa tähän aikaan? Silmäni iskeytyivät ruusuihin, ja suloinen epäilys hiipi sydämeeni. Oliko hän tullut pyytämään anteeksi?  Ja minä olin…hän oli löytänyt minut…Pahoinvointi velloi vatsassani ja herätti minut viimein puhumaan.

-Aleksis…, kuulin sanovani rukoilevalla äänellä.

Aleksis vilkaisi esillä olevaan tauluun, sitten takaisin minuun. Lassekin heräsi toimintaan ja tervehti katse ruusuissa:

-Hei, mä olen Lasse! Onko täällä jotku juhlat tai jotain?

-Ei. Ei muita kuin ne, jotka teillä aivan ilmeisesti on, Aleksis vastasi.

Hänen äänensä olisi ollut täydellisen ilmeetön, jollei se olisi murtunut viimeisen sanan kohdalla aivan hitusen. Mies vilkaisi ympärilleen sokeasti, kuin hän olisi saanut tainnuttavan iskun eikä oikein tajuaisi, mistä se oli tullut. Minä ryntäsin häntä kohden.

-Aleksis. Odota…

-Ei nyt. Käsitellään tää…myöhemmin, hän sanoi kohteliaasti.

Aleksis pudotti ruusut maahan. Se ei ollut loukkaavaksi tai dramaattiseksi tarkoitettu ele. Hänen kätensä vain avautui, kuin siitä olisi kadonnut äkkiä kaikki voima.

Kukkia ei ollut sidottu ja ne levisivät jalkojeni juureen kuin pieni matto. Tuijotin ruusuja pienen ikuisuuden, kunnes kauhu nappasi minusta toden teolla kiinni. Nostin hätääntyneenä pääni ja kiirehdin ovesta ulos, mutta ehdin nähdä Aleksiksesta enää vain selän, kun tämä työnsi pääoven auki ja katosi lokakuiseen hämärään.