PETOS 1 & 2

No huhhuh!

Tämä tarina oli oikea ponnistus. Välistä tuntui, että rakensin tätä kuin Iisakin kirkkoa. Aloitin tämän jo Hautajaiset julkaistuani, pidin taukoa, muutin juonta, luovutin ja palasin sitten taas takaisin. Vieläkin mieli tekisi lukea se taas läpi ja miettiä, voiko tätä julkaista, mutta nyt kun olen vuoden vaihteen jälkeen sairastanut perhananmoisen perinteisen flunssan ja siihen päälle koronan, on mielestäni aika.

Tässä se siis on. Punastelemattoman hömppänä ja todellisuuspakoisena. On neito pulassa, on kovapintainen rahanero, on rikoksia, petoksia ja seksiä. 😀

PETOS – E-KIRJA

Lyhykäisesti kerrottuna tarina kertoo rikollisten varainhoitaja Aleksanderista, joka joutuu siivoamaan poliisin haltuun joutuneen veljensä sotkuja. Sotkuihin kietoutuu tahtomattaan myös veljen tyttöystävä Mariella.

Mariellan luona tilanne karkaa Aleksanderin käsistä ja verisen yhteenoton jäljiltä harkitseva ja viileä Aleksander löytää itsensä tilanteesta, jossa hän on velkaa käden Hammurabin lakia noudattavalle huumeparoni Fjodorille. Fjodor antaa Aleksanderille kuitenkin vaihtoehdon. Sana Ludwikin suloisesta ja viattomasta tyttöystävästä on kiirinyt hänenkin korviinsa, ja hän ilmoittaa, että velka tulee maksetuksi, jos Aleksander onnistuu tekemään todellisen veljespetoksen – viettelemään Mariellan. Aleksanderin täytyy vain taltioida kaikki kuviin ja videoille, jotta Fjodor voi esitellä ne pahaa aavistamattomalle ja korviaan myöten rakastuneelle Ludwikille.

Totta kai Aleksander valitsee petoksen! Hän järkeilee, että sillä tavalla kukaan ei ainakaan menetä raajojaan ja että homman pitäisi olla vieläpä helppo nakki, sillä hänen ja Mariellan välillä sihisee valtava jännite.

Jos siis kaipaat viikonloppuun irtiottoa arjesta, tässä voisi hyvinkin olla tarina, joka toimii. Ensimmäinen ja toinen luku ovat luettavissa alta, sillä tämä tarina on tavallista pidempi – ehkä siksi että siinä on kaksi kertojaa.

Minä jatkan nyt toipumistani ja mietin, mihin suuntaan seuraavaksi kirjoitan. Todennäköisesti uppoudun tarkistamaan vanhoja tarinoita ja katson, josko niissä olisi jotain julkaisukelpoista. Eräs lukija jo huomasikin kysyä Mekaanikon perään ja tajusin,etten ilmoittanut vanhojen jäljellä olleiden tarinoiden poistamisesta. Syynä tähän on ihan juuri se, että katson vanhoja stooreja julkaisukuntoon. Jos niistä ei mielestäni ole kirjoiksi, palautan ne blogiin tai siirrän häpeissäni jonnekin pölyiseen varastoon.:D

Terveempää viikonloppua toivoen ja toivottaen

Lilith

ps. Teosluettelo taas lopussa!

 

PETOS

 

1

Aleksander

En ole koskaan kadehtinut veljeltäni mitään. Joku voisi ajatella, että se on valhe tai itsepetosta, sillä veljeni on minua huomattavasti komeampi ja hauskempi ja yleisesti ottaen hänestä pidetään enemmän. Kaikella on kuitenkin kääntöpuolensa ja Ludwikin kääntöpuoli on hänen loputon impulsiivisuutensa, nautinnonhalunsa ja ajattelemattomuutensa. Ne ajavat hänet kerta toisensa jälkeen ongelmiin, aloittamaan alusta tai tekemään muuten vain jotain hölmöä. Kuten vaikka ottamaan selänkokoisen tatuoinnin jakkihärästä, jonka hän vuoden päästä haluaa poistaa.

Kun olin 20-vuotias, kävin yliopistoa Harvardissa ja neuvoin jo silloin isääni ja hänen kirjanpitäjäänsä isän varojen sijoittamisessa. Samaan aikaan Ludwik pyöritti isän paria bordellia ja veti kokaiinia. Muutaman vuoden sekoilun jälkeen hän päätti ryhdistäytyä ja alkoi muusikoksi. Hän kiersi parin kaverinsa kanssa Varsovan ja Krakovan pubeja ja esitti covereita, kunnes kyllästyi siihenkin. 

Vähän aikaa veljeni eleskeli isän ja minun rahoittamana ja etsi itseään, mutta kun hänen menonsa kasvoivat kuukausi kuukaudelta, eikä hän tehnyt muuta kuin esitti rikasta poikaa Puolan kaikille kauniille tytöille, isä ilmoitti Ludwikille, että hänen rahahanansa menisivät kiinni. Että antiikkikauppiaalla ei ollut varaa pitää yllä sellaista luksuselämäntapaa. Siinä lauseessa oli useampi valhe ja Ludwik tiesi sen yhtä hyvin kuin minäkin. Isä vain piti mielellään kiinni julkisivusta niillekin, jotka tiesivät totuuden.

Isä kyllä on antiikkikauppias. Hän on kuitenkin myös Euroopan vaikutusvaltaisimpia rikollisia. Hänen liikkeensä kautta liikkui aitoa ja väärennettyä taidetta ja antiikkia, mutta se oli hänen bisneksistään vain jäävuoren huippu. Hän kuljetti myös aseita ja huumeita ja pyöritti laittomia bordelleja Puolassa ja muuallakin maailmassa. 

Minun näkökulmastani antiikkiliike oli tietenkin erinomainen juttu. Sen kautta rahanpesu oli helppoa. Osta vaikkapa kohtuullinen Dali tai joku hollantilaisista mestareista – ei mitään liian tulenarkaa – ja myy vuoden parin päästä puhdasta rahaa vastaan. Antiikki ja taide, silloinkin kun kyse oli väärennöksistä, huijauksista ja muista laittomuuksista, oli muutenkin osa-alue, josta isän organisaatiossa pidin eniten, vaikka läheskään kaikkea hänen tuloistaan ei voinut pestä niiden avulla. 

Kun kykyni matematiikassa ja kiinnostukseni sijoitusmaailmaan olivat tulleet ilmi teini-iässä, isä oli alkanut vähitellen avata minulle liiketoimintaansa ja antanut minun kokeilla siipiäni ensin pienemmillä, sitten suuremmilla summilla. Olin aina suunnitellut meneväni töihin rahamaailmaan, mutta kävikin niin, että rahamaailma tuli minun luokseni – ensin isän ja myöhemmin muiden samantyyppisiä palveluita tarvitsevien muodossa. Kun isä ensin oli suositellut minua parille liikekumppanilleen, sana alkoi vähitellen kiertää ja kunniallisen meklarin tai investointipankkiirin ammatin sijaan löysin itseni hyvin harvinaisesta ja äärimmäisen tuottoisasta ammatista. Minusta tuli upporikkaiden rikollisten salkunhoitaja. 

En pitänyt kaikesta, mistä käsittelemäni rahavirrat olivat lähtöisin, mutta olin tehnyt käytännöllisen rauhan itseni ja ammattini suhteen jo kauan sitten yksinkertaisesti siksi, että joku hoitaisi tehtäväni joka tapauksessa ja olin hommassani hyvä. 

Ainoa, mistä yritin pysyä erossa, oli ihmiskauppaan liittyvä raha, mutta rajanveto oli usein aika helvetin vaikeaa. Pelkästään isäni bordelleissa oli takuulla naisia ja miehiä, jotka innostuivat pomonsa rohkaisemina huumeista ja lähettivät lisäksi rahaa kotiin jonnekin Moldovaan. Siinä kohtaa oli pirun vaikea irtisanoutua ammatistaan ja ruveta vaikkapa…opettajaksi, vaikka isäni väittikin, ettei ketään hänen ilotaloissaan pakotettu mihinkään. 

Ainakin osittain lepsun elämänfilosofiani ansiosta olin nyt 31-vuotiaana urani huipulla ja naurettavan rikas. Ludwik taas oli saavuttanut uusimman pohjakosketuksensa. 

Reilut kaksi vuotta aiemmin suomalainen äitini oli jättänyt isäni valheineen ja rakastajattarineen Puolaan ja melkein heti Ludwik oli seurannut hänen perässään. Isä oli ollut äidin vuoksi raivoissaan ja onneton, mutta Ludwikin suhteen hän oli ollut toiveikas. Hän oli ajatellut, että etäisyys ja protestanttinen sääntöjä rakastava insinöörivaltio ehkä tekisi veljelleni hyvää. 

Se oli tehnytkin. Hetkeksi. Ludwik oli hakenut Helsingin yliopiston luokanopettajakoulutukseen ja lähes kaikkien sukulaisteni ällistykseksi päässyt sisään.

Minä en ollut kovin yllättynyt. Ludwik oli sukuni lasten suosikki. Hän soitti, lauloi, pelleili ja jaksoi vääntää asioita rautalangasta. Siitä olin enemmän yllättynyt, että hän oli viihtynyt 32-vuotiaana koulun penkillä niinkin kauan. 

Nappasin laukkuni Helsinki-Vantaan lentokentän matkatavarahihnalta ja lähdin kelloa vilkaisten kohti ulkona seisovaa taksiletkaa. Minua ei olisi huvittanut leikkiä isoveljeni vartijaa, mutta isä oli ottanut poikkeuksellisen jyrkän kannan Ludwikin viimeisimmän sotkun selvittelyyn. Ehkä se oli pettymystä ehkä vain tympääntymistä, mutta hän oli ilmoittanut, että tästä lähin Ludwik olisi omillaan. 

Olisin tehnyt ehkä samoin, jos en olisi eilen saanut veljeltäni hätääntynyttä puhelua ja tajunnut, että tilanne saattaisi tuottaa hankaluuksia minullekin. Ludwik oli otettu kiinni huumeratsian yhteydessä. Hän oli vannonut itkua vääntäen, ettei ollut tehnyt paikalla muuta kuin juhlinut. Tosin sekä alkoholin että amfetamiinin voimin. Kun olin aikani kiristänyt ruuvia, hän oli myöntänyt, että oli ehkä kehunut piripäissään tappaneensa miehiä. 

Se ja huumeiden hallussapito riittivät tietenkin asuntoa kuunnelleille poliiseille ja se riitti minullekin. Olin lähtenyt matkaan, kun ensin olin informoinut isää tilanteesta ja sopinut mahdollisista tulevaisuuden sijoituspaikoista Ludwikille. 

Onneksi Ludwik ei sentään tiennyt minun tai isän bisneksistä juuri mitään. Isä oli jo varhain päätellyt olevan parempi työntää hänet syrjään samalla tavalla kuin Fredo-parka Kummisedässä. Veljeni kehuskelut kuitenkin juonsivat juurensa tilanteeseen, joka liittyi suoraan minuun. 

Minä tai Ludwik emme olleet koskaan tappaneet miehiä. Minä olin. Yhden miehen. 

Ludwik ei yleensä edes kantanut asetta, ja jos hän kantoi hän teki niin, koska se oli coolia. Minullakin ase oli lähinnä varalta. Asiakkaideni organisaatiot pitivät sisällään monenlaista hiihtäjää ja niiden ympärillä pyöri aina myös potentiaalisia vihamiehiä ja poliiseja. Vaikka olin erinomainen arvioimaan riskejä, kaikkea ei voinut laskea tai laskelmoida.

Juuri sellaiseen odottamattomaan tilanteeseen minä ja Ludwik olimme eräänä yönä vuosia sitten krakovalaisella strippiklubilla kävelleet. Paikallinen diileri oli kuristanut takahuoneessa tyttöä, joka ei ollut maksanut velkojaan. Tyttö oli ollut puolitajuton ja mustelmilla, ja kun olimme marssineet paikalle – olin ollut etsimässä klubin pomoa – mies oli suunnannut sekavat, vetistävät silmänsä meihin ja nostanut aseensa.

Se oli ollut kuin halvasta lännenelokuvasta. Jokin oli kylmennyt veressäni, päähäni oli asettunut rautainen tyhjyys ja olin vetänyt Glockini esiin ja ampunut. Kyselemättä. Päähän.

Sitten olin kävellyt suoraa päätä takaovesta ulos Ludwik perässäni ja laittanut isän ongelmanratkaisijalle, Klausille, tekstiviestillä koodin, josta selvisi, missä olin ja että paikalla oli ruumis. Tyttöä en jäänyt tarkistamaan. Hän oli pudonnut polvilleen ja haukkonut happea, joten hengenhätää hänellä ei ollut. Sielunhädästä en osaa sanoa. 

Se oli ainoa kerta, kun olin omin käsin tappanut. Käteni eivät olleet tärisseet, mutta olin oksentanut kadulle, kun olimme päässeet puolen kilometrin päähän. Seuraavat pari viikkoa olin valmentanut veljeäni olemaan puhumatta tapauksesta koskaan. Ludwik oli järkyttynyt tilanteesta sen verran, että hän ilmeisesti tosiaan oli pitänyt suunsa kiinni. Tähän asti. Hän oli pysynyt huumeista kuivilla pitkän aikaa, mutta jos hän oli taas alkanut käyttää, hänen kielenkantansa irtoaisivat kerta toisensa jälkeen, kunnes joku taitava rikostutkija kaivaisi hänestä sen vanhan tapauksen kaikki yksityiskohdat. 

Ehkä Ludwik kannattaisi lähettää Romaniaan tai Serbiaan. Siellä oli helpompi lahjoa poliiseja muistamattomiksi kuin kirotussa, lainkuuliaisessa Suomessa. 

Pääsin tuskin taksiin, kun puhelimeni soi taas. Ludwik oli käyttänyt ahkerasti oikeuttaan puhua lähiomaiselleen, joka tässä tilanteessa olin minä. Isä halusi pitää etäisyyttä, äiti oli  pojalleen loukkaantunut ja vihainen ja pikkusisarellemme Daniellalle Ludwik itse ei halunnut puhua, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Sisareni olisi saattanut pyytää lähettämään videota putkasta, jotta hän olisi voinut jakaa sen TikTokissa.

-Joko sinä olet Suomessa?, Ludwik kysyi puolaksi kiihtyneellä äänellä.

Nipistin nenänvarttani ja vastasin tasaisella, rauhoittavalla äänellä. Raivoaisin sitten, kun saisin velipojan ulos. 

-Puhu vaan suomea. Enemmän sä epäilystä herätät, jos sä puolaa solkkaat. 

-No ihan sama. Miten ne voi kuunnella mua ja jonku niin pienen jutun takia ottaa kiinni…

Minua väsytti ja  jos aivan rehellisiä oltiin, vitutti myös ja keskeytin marttyyrivuodatuksen välittömästi.

-Ehkä siksi, että sä olit jonku isomman diilerin kotona ja taskut ja pää täynnä kamaa. Käytöstä ja hallussapidosta sulle ainaki tuomio tulee. Puheethan sulla on ollu villit vaan siksi, että sä olit niin kamoissa. Ludwik vaikeni ja myönteli sitten vaivautuneen kuuloisesti:

-Niin tietenki. Mä halusin tehdä vaan vaikutuksen. 

-Sellaisiin piireihin ei tartte tehä vaikutusta. Sä meet vieroitukseen.

Tiesin kuulostavani tekopyhältä kusipäältä, mutta en luottanut poliisien puhelimiin ja toisaalta tiesin, että vieroitukseen meno lyhentäisi Ludwikin tuomiota. 

-Tietysti. Tiedäksä, miten mun opettajan opinnot…tai voinko mä opettaa? Tuleeks tästä joku merkintä!

Ludwik ei ollut koskaan ollut mikään ennakoija.

-Tulee. Alle kolmen kuukauden pätkiin ei tilata rikostaustaotetta, mutta muuten tilataan. Tietty se on työnantajasta kiinni. Jos sun tuomio näyttää tarpeeks tyhjänpäiväiseltä ja koulussa on kauhee työntekijäpula, sä saatat päästä töihin. Mä vaan vähän epäilen, kuka reksi sut palkkais.

Halusin kuulostaa mahdollisimman lannistavalta, jotta saisin veljeni pois Suomesta. Ludwik reagoi dramaattisesti, kuten olin arvellutkin.

-Ei, ei, ei. Aleksander! Sun täytyy auttaa mua. Mun elämä on täällä! Mä oon tavannu mun elämän naisen. Mariella on fiksu ja kaunis ja…uuh, smoking hot! Mä haluun perustaa perheen täällä Suomessa. Tää on turvallinen maa ja…

Minua alkoi huvittaa, vaikka olinkin ärtynyt.

-Kuinka turvallinen isä susta tulis?, kysyin kuivasti ja lisäsin:

-Ota se tyttö mukaan ja hanki ammatti toiselta alalta. 

Ludwik oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:

-Mä en oo saanu soittaa Mariellalle. Se on varmasti huolissaan. Meidän piti treffata tänään opiskelijaruokalassa ja suunnitella kesää. 

-Sille mä en voi mitään. Käske lakimiehen ilmoittaa sille. 

-Niin, Ludwik huokaisi epävarmasti, mutta huudahti melkein heti perään:

-Nyt mä tiedän!

Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, mutta en ehtinyt muodostaa vastalausetta, kun veljeni jatkoi:

-Mee sä sinne ruokalaan. Kerrot kasvotusten Mariellalle, että mä en pääse just nyt, kun…kun…Sano, että mä lähenki parin kaverin kans Interrailille nyt enkä myöhemmin ja siksi mua ei saa pariin päivään kiinni, kun…on niin paljon järkättävää ja mä oon liikekannalla ja…

-Pari päivää? Mä en olis yhtään niin varma, että sä pääset ulos niin nopeesti. Ja luuleksä tosiaan, että sun tyttöystävä nielee tollasen selityksen? Että sulla ei yhtä viestiä oo aikaa lähettää? Me ollaan Suomessa. Sun pitäis olla liikekannalla aika helvetin monta päivää, ennen kuin verkkoyhteydestä tulee niin epävarma, että…

-Auta nyt miestä mäessä, Aleksander!, Ludwik parkaisi.

Samaan tapaan kuin äiti joskus. Hänellä oli enemmän temperamenttia kuin keskiverto puolalaisella.

-Sitähän mä tässä oon koko ajan tekemässä. Mä kerron Mariellalle, mutta mitään naurettavia valheita mä en ala suoltaan. Milloin sun piti tavata se ja mikä sen numero on? 

Ludwik huokaisi raskaasti.

-Aleksander, kuule…

Tiesin, että tulossa oli tunteisiin vetoava tarina retkahtamisesta ja siitä, kuinka Ludwik käyttäytyisi koko loppuikänsä, jos nyt vain auttaisin. Taas. 

-Mä teen kaiken voitavani, keskeytin viileästi. 

Veljeni ei jatkanut satuiluaan ja siirtyi sen sijaan käytännön asioihin – kuten siihen, että hän tarvitsi vaihtovaatetta. Osittain siitä hyvästä annoin periksi ja lupasin kertoa tyttöystävälle vasta kasvotusten, joten otin luentosalin osoitteen ja hänen numeronsa siltä varalta, että hän ei olisikaan paikalla. Mariella oli tulossa luennolta jo kahdentoista jälkeen. Lykkäsin palaveria lakimiehen kanssa, ja kun taksi kaarsi hotellin eteen, minulla oli jo kiire yliopistolle. 

En ehtinyt kuin käväistä huoneessa. Kiskoin solmion kaulastani, avasin pari mustan paidan nappia ja lähdin liikkeelle hiilenharmaassa puvussa, jonka olin pukenut päälleni ajatellen kokousta lakimiehen kanssa. Opiskelijatyttö saattaisi säikähtää sellaista sotisopaa, mutta sille ei nyt voinut mitään.

Kävelin toukokuiseen Helsinkiin ajatuksiini vaipuneena ja samalla kun pujottelin kohti Kruununhaan kampusta, mietin millä helpoiten saisin Ludwikin ulos ja takaisin Puolaan. Isäni organisaatio operoi kaikkialla Euroopassa ja vähän muuallakin, mutta Suomi oli vaikea maa. Vähäväkinen ja vauras valtio, lakia uskollisesti noudattavat viranomaiset. Isällä oli Suomessakin muutama mies, mutta jos joku syyttäjä olikin myötämielinen, olisi vaikeaa saada operoitua juuri hänet veljeni tapaukseen. Paras vaihtoehto olisi todennäköisesti vain vedota siihen, että veljeni oli ollut ensi kertaa asialla ja mennyt huumeista niin sekaisin, ettei hän ollut tiennyt mitä oli puhunut. Hänen aiempi huumetuomionsa Puolassa oli pyyhitty rekistereistä. Itse asiassa oli aika varmaa, että poliisilla oli niin suuren ratsian jälkimainingeissa muutakin tekemistä kuin kovistella veljeäni kovin pitkään hänen puheistaan. Olin vain melko vainoharhainen ja tarkka maineestani.

Vilkaisin ympärilleni, käännyin oikeasta risteyksestä oikealle ja kävelin sisään kasvatustieteelliseen tiedekuntaan. Luentosali oli heti aulassa ja jäin odottamaan oven ulkopuolelle. Luento päättyisi aivan pian. Päätin esittäytyä lyhykäisesti ja pyytää Mariellaa sitten ruokalaan tai kahville. 

Vilkaisin Ludwikin tyttöystävän Instagram-tiliä tunnistaakseni hänet ihmisjoukosta ja pistin merkille suuret vaaleanruskeat silmät ja huolettomalle sykerölle kierretyt tummat hiukset. Hiukan ujolta näyttävän hymyn täyteläisillä huulilla. Vatsani tuntui kiristyvän ja kurtistin kulmiani. 

Tottahan tyttö näytti söpöltä. Mutta ei mitenkään poikkeuksellisen kauniilta tai viettelevältä. 

Päättelin oven takana käynnistyvän hälinän perusteella, että luento oli ohi ja asettauduin niin lähelle, että varmasti näkisin jokaisen ulos tulevan opiskelijan. Kun ovi työntyi auki ja sopulilauman lailla ulos puskeva ihmismassa vyöryi miltei päälleni, kävin läpi kaikki kasvot. Pitkiä naisia, lyhyitä naisia, lyhyttukkaisia, pitkätukkaisia, vaaleita, tummia, muutama mieskin. Skannasin kasvot toisensa jälkeen tavalla, jolla havainnoin kaiken ympäristössäni. Tarkasti.

Mariella tuli ulos viimeisten joukossa. Keskimittainen nuori nainen, pieni pysty nenä, suuret, naurusta kimaltavat silmät ja pyöreät rinnat vaaleanpunaisen hihattoman topin alla. Ennen kuin tajusin, käteni oli ampaissut naista kohti ja tarrannut paljaaseen, hiukan ruskettuneeseen käsivarteen. 

Hänen silmänsä laajenivat, niissä välähti hämmästys ja sitten tuntemattoman pelko. Hänen hymynsä kuoli hetkeksi, mutta sitten se syttyi epäröivänä uudelleen. Minusta tuntui kuin maailma olisi kallistunut kuin laiva myrskyssä. Tai ehkä se olin minä, joka kallistuin. 

Ehkä olin viimein tehnyt liikaa töitä, mielessäni käväisi, kun en saanut nimeäni ulos suustani. Tyttö vilkaisi kättäni, joka oli puristunut kuin rautavanne hänen käsivarteensa ja huomasin viimein tokaista:

-Aleksander Kuzminski. Ludwikin veli. Mulla on asiaa. 

Yritin rämpiä takaisin todellisuuteen, mutta se oli uskomattoman vaikeaa, kun kurkkuni oli kasvanut umpeen ja pääni täynnä meripihkan värisiä silmiä. Se ei ollut edes pahinta. Pahinta oli se, että kaluni oli pakkautumassa nopeasti niin täyteen verta, että epäilin muiden ruumiinosien sinnittelevän pelkällä ilmalla. Pakotin otteeni Mariellasta irti ja karautin kurkkuani. En ehtinyt kuitenkaan sanoa mitään, kun Mariella hymyili helpottuneesti ja sanoi pehmeällä, helkkyvällä äänellä:

-Aleksander! Ludwik on puhunu susta ja teidän yhteisestä firmasta. 

Nainen ei kysynyt edes henkilöllisyyspapereita. Sellainen luottavaisuus oli vaarallista ellei suorastaan tyhmää, huomioin paheksuvasti. Ja mikä helvetin firma? 

-Ahaa. No, Ludwik ei nyt pääse paikalle ja mä aattelin, että jutellaan…

Mariella rypisti kulmiaan.

-Ei kai se oo kipeänä? Se sanoi, että sillä on jotain menoa, mutta mä ihmettelin silti, kun siitä ei eilen kuulunu.

-Ei sillä mitään hätää oo. Jos henkistä krapulaa ei lasketa, vastasin ilmeettömästi.

Mariella näytti järkyttyneeltä ja mieleni teki vetää hänet syliin. Kuinka helvetin kauan siitä oli, kun olin saanut naista? Eihän siitä ollut kuin…Päässäni raksutti. Neljä päivää. Se olikin tuntunut hyvältä. Panna Angelicaa tämän aviovuoteessa, kun mies oli matkoilla. Sille minun kullini pitäisi seistä, eikä tälle hyväuskoiselle ja hiukan rähjäisen näköiselle opiskelijatytölle. 

-Sulla oli kai treffit Ludwikin kans? Mennään syömään ja mä yritän selittää, sanoin ääni tylynä kumahdellen.

Mariella nyökytteli, vaikka hänen ilmeensä muuttui vähän pelokkaaksi ja lisäsin ystävällisemmin: 

-Ludwik on ihan kunnossa. 

Nainen hymyili taas ja minä rypistin kulmiani. 

-Okei. Oota hetki. Mä aattelin, että Ludwik oli lintsannu ja mä sovin jo Siirin ja…hmm…oota mä käyn sanoon. 

Mariella pyörähti edestäni kohti kahta kauempana odottavaa nuorta naista. Enempää en heistä havainnut olipa havaintokykyäni treenattu miten paljon hyvänsä. Keskittymiseni oli täysin jumissa aivan muissa asioissa. Kuten Mariellan lapaluille laskeutuvassa kiharassa, ruskeassa hiuspaljoudessa. Kapeassa vyötärössä. Muodokkaissa säärissä. Farkkusortseissa, jotka verhosivat pyöreintä ja houkuttelevinta takamusta, jonka kuunaan olin nähnyt.

En saanut silmiäni irti naisesta ja siinä veljeni tyttöystävää kuolatessa minulle kirkastui yksi asia. 

Oli tullut päivä, jolloin minä viimein kadehdin veljeäni. Ja kadehdin niin myrkyllisesti, että mieleni teki unohtaa Ludwikin auttaminen kokonaan. Voisin jopa tehtailla pari pientä ja täysin paikkansapitämätöntä vihjettä Ludwikin tekosista poliisille. Vain jotta minulla olisi tilaisuus yrittää houkutella hänen suloinen tyttöystävänsä omaan sänkyyni.

 

2

Mariella

En ymmärtänyt, mitä sellaista yhtäkkiä oli tapahtunut, että se oli saanut Aleksanderin saapumaan Puolasta asti Suomeen. Vaikka Ludwikin veli oli vakuuttanut, ettei Ludwikilla ollut hätää, olin levoton. Tuskin Aleksander sentään pelkästään uteliaisuuttaan minua oli tullut tapaamaan. Yksin. 

Oloni oli hiukan haluton, kun käännyin Emman ja Miian luota takaisin kohti Ludwikin veljeä. En ollut nähnyt hänestä kuvia, sillä mies ei kuulemma viihtynyt somessa, ja Ludwik nyt hukkasi puhelimensa niin usein, että hänellä ei kuvia ollut näyttää. Jostain syystä olin kuitenkin kuvitellut Aleksanderin näyttävän aika lailla samalta kuin Ludwik. 

Ludwik oli hoikka, melkein kaksimetrinen ja hänellä oli veistoksellisen komeat kasvot, helposti hymyyn taipuva suu ja upeat sinivihreät silmät. Pitkä vaaleanruskea leijonanharja tukkanaan. Aleksander hävisi vertailussa kaikilta osin. Hän oli pari senttiä päälle 180 senttiä, eikä hänessä ollut pisaraakaan siitä lämpimästä loistosta, jota Ludwik hehkui. 

Hänen kapeat kasvonsa olivat piirteiltään säännölliset mutteivat erityisen komeat ja syvällä päässä olevat silmät olivat niin vaaleaa sinistä, että ne olivat kuin lasia. Leveä suu näytti lähinnä ankaralta, tuhkanruskea tukka kehysti lumenvalkeita kasvoja, ja jos jokin hänessä kiinnitti erityisesti huomiota, se oli hänen harmaaseen pukuun verhottu vartalonsa. Jollain oudolla tavalla se näytti jopa jykevämmältä ja suuremmalta kuin Ludwikin.

Jos Ludwik hehkui lämpöä, hänen veljestään hohkasi jotain kylmää. Samalla tavalla kuin avatusta pakastearkusta.

Kohtasin Aleksanderin lasisen katseen ja mieleni teki kääntää pääni pois ja käpertyä kokoon. Aivan kuin olisin halunnut piilottaa itseni häneltä. Sysäsin hölmön, pelkoa muistuttavan tunteen syrjään ja lähdin takaisin miestä kohti. Mitä pelättävää minulla oli? Aleksanderhan oli tullut kertomaan jotain Ludwikista ja se oli pelkästään kilttiä. Vaikken ymmärtänytkään, miksei Ludwik itse voinut ottaa minuun yhteyttä. 

-Ludwik sanoi, että te aioitte syödä lounasta, Aleksander sanoi värittömästi. 

Hänen äänensäkin oli aivan erilainen kuin Ludwikin. Kulmikkaampi, tummempi ja jokainen sana tipahti hänen huuliltaan harkittuna ja täsmällisenä kuin mestaripianistin lyönnit koskettimiin. 

-Joo, vastasin epäröiden ja viittasin ovelle.

-Ravintola on ihan lähellä. Mutta voidaan me tässäkin…

Aleksander nyökkäsi ja astahti luokseni. Hän painoi kätensä kevyesti alaselälleni ja sanoi:

-Mennään sinne ravintolaan. 

Pianistin iskut tuntuivat selkäytimessäni asti ja mieleni teki karata selkääni vasten painautuvilta sormilta. Oliko sellainen tunkeilevaa? Miehen käsi ei ollut mitenkään sopimattomassa paikassa, mutta silti minusta tuntui, ettei se ollut aivan sopivaa. Ainakaan Suomessa. 

Aleksander pudotti kätensä melkein heti, kun ajatus muodostui päässäni ja minua nolotti. Aivan kuin Ludwikin veli nyt olisi minua kähmimässä. Kävelin päättäväisesti kohti opiskelijaravintolaa ja toisin kuin yleensä, en keksinyt mitään sanottavaa. Näin sivusilmällä vierelläni kulkevan tummanharmaaseen pukuun verhotun hahmon ja jostain syystä mieleni uumenista kaivautui käsittämättömän outo aihe. Seksi. 

Seksi oli minulle melkolailla tuntematon alue. Vaikka minulla oli terve suhde kehooni ja nautin itsetyydytyksen iloista kuten kuka tahansa, minulla ei ollut kokemusta miehistä, jos lukuun ei otettu paria satunnaista sormiseksikokemusta aikaisempien poikaystävien kanssa. Sekin oli tuntunut lähinnä hermostuttavalta. 

Pari yötä sitten olin kuitenkin yöpynyt Ludwikin yksiössä. Emme olleet aivan päässeet yhdyntään asti, mutta kyllä se seksiksi laskettiin. Mies oli riisunut minut alasti ja nuollut minua pitkään ja hartaasti. Voihkinut, miten märkä pikku pillu minulla oli. Työntänyt sormensa sisälleni. 

Se kaikki oli ollut vähän noloa ja hankalaa, mutta olin kuin olinkin jonkin ajan kuluttua saanut jopa orgasmin. Ensimmäisen orgasmini miehen kanssa. Sitten olin tyydyttänyt Ludwikin käsin.

Se kaikki oli tuntunut sentään pääasiassa hyvältä aiempiin kokemuksiini verrattuna. 

Olin siis 24-vuotiaaksi naurettavan kokematon, mutta nyt en päässyt kuumottavia ajatuksia pakoon, enkä ymmärtänyt miksi. Muistin Ludwikin kielen kosketuksen klitoriksellani, hänen palavan kiihkonsa ja sitten toisaalta…Vilkaisin sivulleni, ja värähdin. Aleksander ei ollut millään muotoa komea, mutta hänellä oli voimakkaat piirteet, hiukan kotkamainen nenä, niin kovin kylmät silmät ja jokin hänessä…Jokin. 

Katkaisin ajatuskulkuni siihen ja nielaisin kauhusta. Minulla oli poikaystävä. Poikaystävä, joka oli vierelläni kävelevän miehen veli, ja jonka kanssa viimein, puolen vuoden jahkaamisen jälkeen, olin edennyt tilanteeseen, jota voitiin kutsua seksiksi. Minun oli parasta muistaa se, eikä antaa ilmeisesti uudesta kokemuksesta villiintyneen mieleni vaellella, missä sattui. 

Miia oli tarjonnut minulle pari lasillista halpaa kuohuviiniä, kun olin päässyt niinkin pitkälle Ludwikin kanssa, ja olin itsekin ollut suorastaan riehakkaan ylpeä itsestäni. Ludwik oli ihana ja hauska mies, mutta olin ehtinyt jo hiukan huolestua, miten ihastukseni häntä kohtaan oli alkanut näivettyä, vaikka hän ei ollut tehnyt mitään väärin. Se oli tyypillistä minua. Ihastuin nopeasti, mutta tunteeni myös viilenivät yhtä pikaisesti. Ystäväni olivat jo ennustaneet, että saisin elää loppuikäni neitsyenä, kun vetkuttelin poikaystävieni kanssa niin kauan, etten enää halunnutkaan heitä sänkyyni. 

No, Ludwik oli todistanut epäröintini turhaksi. Seuraavalla kerralla menisin loppuun asti. Nauttisin varmasti vielä enemmän.

Helpotuksekseni saavutin opiskelijaravintolaan vievän oven ja pääsin tuttuun, kolkossa tilassa kaikuvaan hälinään, joka tunkeutui mukavasti epämukavien ajatusteni tiheikköön. Hyökkäsin innokkaasti kohti toisella puolella olevaa tiskiä, jolta saattoi valita päivän kolmesta vaihtoehdosta, mutta vauhtini pysähtyi melkein heti kuin seinään. 

Eteeni ilmestyi kuin tyhjästä tarjotinta kantava nuori mies, ja olisin törmännyt häneen näyttävästi ja äänekkäästi, jollei mies vieressäni olisi tarttunut minua käsivarresta. Taas. Hän oli tarttunut minuun samalla tavalla jo aiemmin. Pianisti sisälläni iski ilmeisesti vääriin nuotteihin, sillä vaikka Aleksander ei puhunut mitään, vartaloni tuntui luisuvan uudestaan epätasapainoon jollain oudolla tavalla, jota en osannut selittää. 

-Kiitos, mutisin vaivautuneesti ja kysyin sitten:

-Syötkö sä? 

-En. Mä etin meille pöydän, tuli lyhyesti ja ytimekkäästi ja minä pääsin vihdoin ja viimein…niin mihin? 

Ruoan valintaan. Kauhoin lautaselle suuren annoksen vegaanista currya, nappasin mukaan leipää ja vettä ja aivan liian pian tuli minun vuoroni maksaa. Olin niin ajatuksissani, että olin pudottaa tarjottimeni, kun opiskelukaverini Siiri ehätti rinnalleni ja kysyi:

-Kuka toi mies on?

Vilkaisin ympärilleni ja näin Aleksanderin löytäneen pöydän ikkunan vierestä. Hän näytti nojautuneen eteenpäin ja pyörittelevän jotain sormissaan.

-Aleksander. Ludwikin veli, minä vastasin ja jäin tuijottamaan miehen profiilia.

-Mitä se täällä tekee? Onkse tullu vieraileen? Missä Ludwik sitten on? 

Tuskin kuulin kysymyksiä.

-Niillä on joku perhetilanne päällä, mutisin vaivalloisesti ja yritin repiä katsettani irti Aleksanderista. 

En edes huomannut, että jono yritti liikkua, kun tuijottelin ravintolan toiselle puolelle. Siiri sanoi jotain, mutta minä en kuullut, ja ystäväni tönäisi minua.

-Musta tuntuu, että sulla on joku perhetilanne päällä. Mä voin auttaa sua. Onko toi yhtä hyvännäköinen kuin Ludwik? Ei. Löytääkö se kaupungin parhaisiin bileisiin? Todennäköisesti ei. Saatko sä tolta tappavan tajunnanräjäyttävää seksiä, joka sulattaa sun luut ja tekee kävelykyvyttömäksi viikoksi? Mä oon melkein satavarma, että kyllä. 

Mulkaisin ystävääni, joka katseli melkein kaihoisasti samaan suuntaan kuin minä ja täräytin:

-Älä oo ällöttävä. 

Siiri nauroi, läimäisi minua olkapäähän ja vastasi:

-Äläkä sä niin takakireä. 

Sitähän minä olin. Takakireä ja estynyt, ainakin ystävieni mielestä. Mutta minulla oli kaksi vanhempaa veljeä ja suojelevat vanhemmat, enkä koskaan ollut osannut oikein heittäytyä. Ainakaan miesten suhteen.

Lähdin Aleksanderin valtaamaa pöytää kohti varovaisesti ja tunsin tuskallisen punan nousevan helottamaan kasvoillani, kun näin miehen nostavan toisen kätensä ylös ja venyttelevän silmät puoliummessa kuin laiska leijona. Siirsin katseeni päättäväisesti pois, ja kun laskeuduin istumaan Aleksanderia vastapäätä, pidin sen alas käännettynä. 

-Mitä sun piti Ludwikista kertoa?, kysyin tukahtuneesti ja silmäilin tiukasti vaaleankeltaisena hyllyvää curryani. 

-Se on vangittu. Kytät teki ison huumeratsian bileisiin, joihin sen ei olis kannattanu mennä. 

Katseeni lennähti vedenvaaleisiin silmiin ja kauhu hulvahti ylitseni. En koskaan ollut koskenut huumeisiin, en koskaan ollut nähnyt kenenkään käyttävän niitä, enkä ikinä olisi uskonut Ludwikin sekaantuvan lähellekään sellaisia kuvioita. Tietenkään emme olleet tunteneet kovin pitkään. Vain vajaan vuoden. Mutta silti.

Aleksanderin katse oli ilmeetön ja viileä, aivan kuin hän olisi puhunut säästä. Hän tarkkaili minua vaiti, ja kun en heti vastannut, hän kallisti hivenen päätään. Vedin happea keuhkoihini ja yritin sanoa jotain. Edes jotain.

-Eihän Ludwik…Ei Ludwik käytä…

Aleksander näytti melkein pitkästyneeltä.

-Ei yleensä. Joskus se retkahtaa. Vähän piriä tai kokaiinia. Se veti päänsä täyteen ja no…se oli iso ratsia ja se on otettu nyt kiinni. Ja koska se on otettu kiinni, se ei voi ottaa yhteyttä kehen haluaa. Mutta se halus kertoa, että kaikki on yhtä suurta virhettä, ja että se haluaa yhä perustaa perheen sun kans. 

Aleksanderin ääni tihkui ivaa mutta myös jonkinlaista väsymystä.

-Eihän me mistään sellasesta oo puhuttu. Eihän me oo seukattukaan kuin puoli vuotta, ehätin vannomaan ja sitten tajusin, että se tuskin oli asian ydin. 

-Siis väitätkö sä, että Ludwik on käyttäny huumeita?, kysyin viimein epäuskoisena.

Vaaleansiniset silmät eivät antaneet milliäkään periksi. 

-Ei se mikään narkki ole. Ludwik on lähinnä viihdekäyttäjä. Aiemmin se veti kokaiinia, mutta nyt…

-Aiemmin?

Ääneni kilahti sellaisiin korkeuksiin, että häly ympärilläni keskeytyi hetkeksi. Aleksander nyökkäsi hillitysti.

-Niin. Mutta se on ollu jo vuosia ilman ja nyt se vaan tais joutua vähän väärään sakkiin. Ludwik on vilkas ja tutustuu uusiin ihmisiin helposti.

Sisälläni kuohahti eikä vähiten Aleksanderin kiihkottoman suhtautumisen takia. 

-Mun veli Miro on vilkas ja tutustuu uusiin ihmisiin helposti, mutta ei se mitään huumeita vedä!

Napsautin suuni hämmentyneenä kiinni. Minulla oli kyllä luonnetta, mutta kiivaampaan puoleeni eivät yleensä törmänneet kuin perheenjäseneni ja parhaat ystäväni. Minun oli vaikea rentoutua vieraassa seurassa ja juuri siksi sellaiset yhden illan jutut, joita ystäväni olivat harrastaneet jo teini-iästä lähtien, eivät olleet minulle mikään vaihtoehto. Nyt olin kuitenkin ilmeisesti niin järkyttynyt, että en osannut hillitä itseäni. Ja miksi minä taas ajattelin seksiä?

Aleksander tuijotti minua ilmeenkään värähtämättä ja käänsi auki kätensä, joka oli levännyt pöydän pinnalla kevyessä nyrkissä. Kämmenen keskellä oli sinertävä marmorikuula, melkein samaa sävyä kuin hänen silmänsä. Mies pyöräytti kuulan sormiensa väliin ja samalla, kun hän alkoi leikitellä sillä, hän puhui. 

-No, Ludwikin tilanne on nyt sellainen, että se saa tuomion hallussapidosta ja käytöstä. Sellasella tuomiolla ei Suomessa opeteta, joten tuskin sen kannattaa täällä jatkaa. Joko se vaihtaa alaa Suomessa tai muualla. Mä suosittelen, että muualla. Jos sä haluut Ludwikin mukaan Puolaan tai ehkä…Romaniaan, mä voin tietenki järjestellä…

Oliko tuo mies tosissaan? Että jättäisin puolen vuoden seurustelun jälkeen kaiken ja lähtisin miehen matkaan, joka käytti huumeita?

-Mä en tosiaankaan oo lähössä täältä mihinkään. Mä en halua olla missään tekemisissä huumeiden kans, pistin väliin kipakasti. 

Vaaleansininen marmorikuula kolahti pöytään, vieri vähän matkaa ja pysähtyi, kun Aleksander napautti yhden sormensa sen päälle. Mies nosti kuulaakin vaaleammat silmänsä taas minuun. 

-Me kaikki tehdään valintoja. Parempia ja huonompia, isompia ja pienempiä. Ehkä sun kannattaa miettiä yön yli, mitä sä haluut.

Se kuulosti epäilyttävän alentuvalta ja nostin leukaani, kun vastasin:

-Mä arvostan sitä, että Ludwik muutti elämänsä suuntaa ja lopetti sen kirjanpitofirman, kun se halus tehdä elämällään jotain merkittävämpää kuin vaan rahaa. Ehkä sellasessa ympäristössä vedetään kokaiinia, että jaksetaan, mutta nythän sillä ei oo mitään sellasta stressiä. Mä en vaan pysty luottaan ihmiseen, joka pyörii huumepiireissä.

Aleksanderin ilme jähmettyi sitä kovemmaksi mitä pidemmälle pääsin, ja kun lopetin, hänen silmänsä olivat siristyneet ja suunsa taipunut kireään hymyyn. Vasta siinä vaiheessa muistin, että Ludwik oli kertonut tehneensä töitä veljensä kanssa. Tämä todennäköisesti vaikutti edelleen bisnesmaailmassa puvustaan päätellen. Minä en tiennyt. Ludwik ei juuri ollut puhunut Aleksanderista.

-En mä tietenkään tarkottanu, että yritysmaailma olis jotenki huono…tai että sillä ei olis merkitystä, sopersin ja kiemurtelin epämukavasti tuolillani.

-Et tietenkään. 

Aleksander näpäytti kuulaa pari kertaa pöytään ja sanoi sitten:

-Mä kerron Ludwikille. Oliko sulla jotain sille kuuluvaa?

Oloni oli onneton ja vihainen yhtä aikaa ja mietin, pitäisikö minun yrittää päästä juttelemaan Ludwikin kanssa. Tosin ehtisin tehdä sen varmasti sittenkin, kun mies olisi päässyt vapaaksi. Hän kyllä ottaisi yhteyttä. Ludwik osasi olla sinnikäs – sen olin saanut kokea, kun hän oli jahdannut minua ja myöhemmin, kun hän oli vongannut minulta seksiä monisanaisesti ja vitsikkäästi. 

Ehdin jo pyörittää päätäni, kun muistin jotain. Ludwikilla ei ollut minun luonani mitään, mutta minulta oli jäänyt toilettitarvikkeita ja lempivillatakkini miehen luo, kun olin jäänyt yöksi.

-Sen luona on mun tavaroita. Muu ei oo niin tärkeää, mutta siellä on mun villatakki.

Aleksander nojautui taaksepäin ja kohautti olkapäitään.

-Mä meen hakeen Ludwikille vaatteita, ennen kuin mä meen tapaan sitä. Sillä on vara-avain kuulemma alakerran bistrossa. Mä voin tuoda sen villatakin myöhemmin. 

Minulla ei ollut sinä päivänä ohjelmassa muuta kuin tenttiin lukemista ja nyökkäsin innokkaasti. 

-Jos siitä ei oo vaivaa. Se on punainen. Se jäi varmaan siihen naulakkoon. Mä oon kotona koko iltapäivän.

Sysäsin suuhuni currya ja olin aikeissa kysyä tarkempaa kellonaikaa, kun huomasin Aleksanderin katseen putoavan rinnalleni. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, mies kurottautui pienen pöydän yli, hipaisi toppiani rintojeni välistä ja katsoi minua tavalla, joka tuntui leikkaavan kuin veitsi. 

Hän vilkaisi kastikenokaretta, jonka oli poiminut paidaltani ja sitten hänen silmänsä palasivat silmiini. Vedenvaaleat silmät näyttivät hehkuvan valkoista valoa, kun hän nosti sormen huulilleen ja työnsi sen syvälle suuhunsa. 

Happi karkasi keuhkoistani ja tunsin poskillani kirvelevän punan lähtevän leviämään kaikkialle vartalolleni. Olin ehkä kokematon, mutta sen minäkin sentään tiesin, että sellainen ele ei ollut sopiva. Se oli vihjaileva. Flirttaileva. Ehkä jotain enemmänkin. 

Aleksander veti sormensa suustaan hitaasti ja katsahti tuumivasti yläilmoihin. Sitten hän vilkaisi minuun ja totesi:

-Ei. Kasvisruoka ei oo mua varten tarjottiin se miten houkuttelevalla tavalla tahansa. 

Kasvoni olivat varmasti jo viininpunaiset, mutta purin hammasta ja vastasin melkein tasaisesti:

-Se on eettinen valinta.

Miehen suupielet nytkähtivät ja vaaleansinisissä silmissä käväisi ilmiselvä huumorin pilkahdus.

-Ilmankos mä en siitä tykkää. 

Sydämeni rummutti rinnassani niin, että tuskin kuulin ympärilläni kaikuvaa meteliä, enkä keksinyt Aleksanderin heittoon mitään nopeaälyistä. Mies vilkaisi kalliin näköistä kelloa ranteessaan ja sanoi:

-Mun pitää lähteä. 

Hän työnsi marmorikuulan takintaskuunsa, nousi seisomaan ja lisäsi melkein tylysti:

-Tossa on mun käyntikortti. Laita mulle viestitse sun osoite.

Mies työnsi paksun, kermanvaalean kortin eteeni. Yritin näyttää tyyneltä ja tehokkaalta, mutta todellisuudessa onnistuin jotenkin pahoittamaan mieleni. Aleksanderilla näytti yhtäkkiä olevan kiire, ja epäilin sen johtuvan siitä, etten ollut osoittautunut tarpeeksi kiinnostavaksi. 

Tylppä, tukahduttava häpeä kaivautui sisääni kuin huhmareen survin ja alkoi pyöriä rinnassani vastenmielisellä tavalla. Ludwik oli poikaystäväni ja ottaen huomioon millaisia uutisia olin saanut, minun olisi pitänyt olla järkyttyneempi. Tunteellisempi. Pettyneempi. Sen sijaan olin työntänyt hänet sivuun kuin tylsäksi käyneen lelun ja punastellut koko tapaamisen ajan hänen pikkuveljensä edessä kuin mikäkin petollinen lunttu. 

Yhytin Aleksanderin vaaleansinisen katseen vielä kerran, mies heilautti kättään hyvästien merkiksi, ja sitten hän oli mennyt. Lysähdin tuoliini kuin tyhjenevä ilmapallo. Joksikin aikaa. Hän oli mennyt joksikin aikaa. 

Ajatus herätti sekä pelkoa että jännitystä, ja halusin juosta hänen peräänsä. Minun pitäisi sanoa, etten tarvinnut villatakkiani. Saisinhan minä sen myöhemmin Ludwikilta. Mutta koska olin yhtä aikaa petollinen lunttu ja tyhjenevä ilmapallo, minulla ei ollut voimia sellaiseen. 

Minä yksinkertaisesti halusin tavata viileän, vähän pelottavan Aleksanderin uudelleen. Olipa se miten väärin hyvänsä.

 

TEOSLUETTELO – LILITHIN TARINAT

suhteet seksi hopsoa runot-novellit-ja-kirjoittaminen
Kommentit (0)