SATAKIELI

Katariina ponnisteli eteenpäin joka puolella loputtomiin ulottuvassa metsässä. Hän oli ollut typerä jättäessään vaellusryhmänsä. Oulangan kansallispuisto ei ollut Suomen suurimpia, mutta hän oli täysin eksyksissä. Hän ei ollut mikään auringon mukaan suunnistaja, eikä siitä olisi paljon ollut apuakaan harmaana lokakuisena päivänä. Hän oli pysähtynyt syömään eväitä noin tunti sitten ja hänen kompassinsa oli ilmeisesti jäänyt sille tielle, eikä hän enää osannut takaisin.

Katariina tarkisti puhelimensa. Vielä 67% jäljellä. Hän soittaisi pian apua. Kello oli kolme iltapäivällä ja tähän aikaan vuodesta Suomessa pimeni nopeasti. Katariina yritti yhä tiirailla epätoivoisesti taivaalle ja päätellä siitä jotain. Jos taivaan kirkkain pilvipeite tarkoitti aurinkoa, hän oli aivan väärässä suunnassa.

Hän rämpi poluttomassa metsässä ja yhtäkkiä hän tavoitti katseellaan miehen. Näytti siltä, että tämä oli huomannut hänet ensin ja vain odotti hänen reaktiotaan. Katariina katseli epäuskoisena miehen varusteita. Tai pikemminkin niiden puutetta. Hänen päällään musta ulkoiluasu, mutta ei rinkkaa eikä mitään muutakaan, mitä tavallisella kulkijalla oli mukanaan. Keskellä erämaata. 

Katariina silmäili miestä varovasti ja päätti tehdä kuten karhun tullessa vastaan oli neuvottu. Hän alkoi peräääntyä hitaasti yrittäen olla näkemättä miestä ja olla kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Sivusilmästään hän näki, että mies nyökkäsi ja samassa kova käsi puristui hänen käsivartensa ympärille.

Pelko alkoi hakata Katariinan kehossa, kun hän katsoi kiinniottajaansa. Mies oli häntä päätä pidempi, vaaleahiuksinen, sinisilmäinen ja vankkarakenteinen. Hän ei tuntenut aseita, mutta se, jota mies kantoi, näytti konekivääriltä. 

Katariina nielaisi, kun vaalea korsto alkoi raahata häntä kohti pitkää tummaa hahmoa, jonka hän oli nähnyt ensin.

”Mä en ole tehnyt mitään väärää. Mä haluun vaan takaisin hotelliin. I just want to go to my hotel”, hän sanoi, kun ei saanut irrotettua otettaan kiinniottajastaan. Hän huomasi tuijottavansa raskasluomisiin tummanruskeisiin silmiin. Niin tummanruskeisiin, että ne näyttivät hiipuvassa valossa mustilta. Miehen voimakkaat mustat kulmat olivat kurtussa ja hänen suunsa…Katariinan piti hetken keskittyä, ennen kuin hän pystyi analysoimaan tilannetta enemmän. Miehen suu oli kaunismuotoinen ja luja ja hänen nenänsä oli hienostunut ja suora paitsi että se näytti juuresta hiukan vinolta. Katariina oli aina ollut heikkona sellaiseen nenään. 

Katariina oli olettanut miehen olevan ulkomaalainen, mutta tämä vastasi täysin puhtaalla suomen kielellä.

”Se ei nyt käy. Miksi otit Iljan merkin?”

”Minkä ihmeen merkin?”

”Puunuken.”

Silloin Katariina käsitti. Hän oli löytänyt eväitä syödessään isohkon kiven päältä pienen puunuken, joka oli näyttänyt aivan isolta shakkinappulalta. Se oli liimattu kiveen ja hän oli pyöritellyt sitä mietteissään sormissaan ja kuvitellut, miksi se oli siellä ja kuka sen oli sinne jättänyt. Ehkä joku toinen vaeltaja oli vain halunnut jättää jälkensä erämaahan. Hän oli tunkenut nuken taskuunsa matkamuistoksi ja oli varmaan siinä yhteydessä hävittänyt kompassinsa.

”En mä tajunnut, että sillä on mitään merkitystä. Mä otin sen vaan matkamuistoksi.”

”Älä valehtele. Oletko poliisista? Onko sinulla mukana muita?”, mustasilmäinen mies kysyi.

Katariina alkoi käsittää, että hän oli enemmän kuin liemessä. Jos miehiä oli kaksi näkyvillä, heitä oli ehkä enemmän jossain piilossa. Ja pelkästään tämä, jonka edessä hän seisoi, olisi voinut helposti ottaa hänet kiinni ja kantaa minne vain hakattavaksi tai pahempaa. Mies näytti melkein kaksimetriseltä ja hyvin vahvarakenteiselta.

”En mä valehtele! Mä oon vaan eksynyt”, Katariina vastasi ja pelosta huolimatta hänen äänestään kuulsi turhautuminen. 

”No, sehän nähdään”, muukalainen sanoi. 

Vaalea mies oli valmiina tarttumaan taas Katariinaan, mutta mustatukkainen keskeytti hänen liikkeensä kädenheilautuksella. 

”Minä hoidan tämän”, hän sanoi. ”Katso, tuleeko Ilja ja milloin.”

Katariina tunsi miehen puristuksen olkavarressaan eikä hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata tätä. Vain parin sadan metrin päässä oli pieni hylätyn näköinen tupa, jonne häntä mitä ilmeisimmin oltiin viemässä. 

Lämmin ilma tulvahti Katariinaa vastaan, kun he astuivat sisään. Tuvassa oli vain yksi huone. Pöydällä oli lisää aseita.

”Helvetin helvetti, minä tiesin, että oli virhe tulla Suomen puolelle”, mustatukkainen mies mutisi ärtyneen kuuloisena. 

Ennen kuin mies ehti reagoida, Katariina hyökkäsi pöydän ääreen ja nappasi ensimmäisen aseen, jonka sai käsiinsä. Ase ehti olla hänen kädessään ehkä sekunnin, kun hänen jalkansa lennähtivät hänen altaan ja hän rysähti kipeästi lattialle.

”Tuskin sinä poliisi olet”, mies hymähti. ”Kukaan heistä ei ole noin tyhmä yrittääkseen tuollaista ilman hämäystä.”

Katariina haukkoi henkeään ja hieroi kyynärpäätään, joka oli iskeytynyt lattiaan.

Sanottuaan sanottavansa mies kiinnitti Katariinan tuoliin nippusiteillä ranteista ja nilkoista, naulasi tuolin kiinni tuvan seinään, kaivoi Katariinan puhelimen esiin ja otti sim-kortin pois. ”Akku loppu”, hän totesi ironisesti ja laittoi puhelimen taskuunsa.

”Mitä jos mun pitää päästä vessaan?”, Katariina kysyi. 

”Sitten minä vien – tai Samu vie – sinut huussiin”, hän vastasi.

Samu ilmestyi ovelle. 

”Lev. Ilja tulee.”

——————————

Katariinan käsiä ja jalkoja särki. Hän oli istunut paikoillaan jo kaksi tuntia, eikä mitään merkittävää ollut näyttänyt tapahtuvan. Häntä pelotti ja hän oli kuoleman väsynyt.

Hänen sisällään kiemurteli pakottava tunne, että tämä ei ollut tässä. Lev. Venäläinen nimi, mutta täydellinen suomen kieli. Miehen tiuskaisun oli täytynyt viitata siihen, että he olivat tulleet Venäjältä Suomeen vain käymään. 

Yhtäkkiä tuvan ovi avautui ja Lev astui sisään. 

”Me olemme valmiit”, hän lausahti.

”Mitä sä aiot tehdä mulle?”, Katariina kysyi ja yritti kuulostaa kylmältä, vaikka häntä pelotti.

”Yleensä minä en saa yllätysvieraita tällaisissa olosuhteissa. Mutta jos saan, minä tapan heidät. Tai tapatan. Sama asia”, mies sanoi ilmeenkään värähtämättä.

Katariina henkäisi. 

”En mä halunnu tunkeilla. Anna mun mennä, kenenkään ei tartte tietää.”

Mies hymyili hänelle ja kalvavasta pelostaan huolimatta Katariinan piti nielaista, niin upealta hän näytti. Katariinan teki mieli läimäyttää itseään. Oliko hän tulossa pelosta hulluksi?

Samuksi kutsuttu vaalea mies tuli sisään ja kaivoi selkänsä takaa esiin pistoolin.

”Ootko sä päättäny? Vienkö mä sen metsään?”, hän kysyi Leviltä.

Lev kyykistyi Katariinan eteen ja nappasi hänen hiusrenksunsa käteensä ja purki hänen tumman ja paksun lettinsä varovasti auki. Hänen katseensa kulki pitkästä, luonnonkiharasta hiusmassasta Katariinan sammalenvihreisiin silmiin ja suuhun, joka näytti aina hymyilevän. 

Katariina jännittyi. Oli kuin häntä olisi arvioitu kuin ostettavaa eläintä. Miehen katse liikkui hänen ulkoilutakkinsa vetoketjulle ja hän avasi sen. Takin alla Katariinalla oli vartaloa tiukasti myötäilevä urheilupaita ja mies silmäsi hänen hyvinmuodostuneita rintojaan hetken verran, kunnes nosti katseensa Katariinan silmiin. 

Katariina tunsi vihan ailahduksen ja kysyi: ”No miltä näyttää?”

Miehen silmät välähtivät ja hän vastasi: ”Todella hyvältä.”

Sitten hän kääntyi Samuun päin ja puisti päätään. ”Me otamme hänet mukaan.”

Samun silmistä kuvastuvasta hämmästyksestä päätellen tämä ei ollut tavanomainen käytäntö.

Leviksi kutsuttu mies kääntyi taas Katariinan puoleen.

”Mikä sinun nimesi on? Onko sinulla perhettä? Missä olet töissä?”, mies kysyi.

”Katariina Vuorinen. Ei omaa perhettä, poikaystävä vain. Töissä henkilöstöpäällikkönä paperitehtaalla.”

”Henkilöstöpäällikkönä…uranainen vai mitä? Alle neljäkymmentä vuotiaana?”

”Mä oon 36-vuotias”, Katariina vastasi.

”Mutta kyllä mun poikaystävä ja isä alkaa ihmetellä, jos mä en tuu takaisin.”

”Sitä varten sinä laitatkin nyt viestiä tästä prepaidista sille poikakaverille ja ilmoitat, että akkusi on loppu ja olet lainannut jonkun toisen vaeltajan puhelinta. Soitat parin päivän päästä kotiin. Onko poikaystävä mukana täällä?”

”Ei.”

”Erinomaista. Olet sitten eksyksissä sen aikaa, kunnes keksin sinulle muuta käyttöä. Minä olen Lev.”

Mies avasi hänen siteensä ja Katariina ojenteli raajojaan, joita särki ja pisteli puutumisen vuoksi.

Hän naputteli tottelevaisesti viestin kännykkään. ”Äläkä yritä esittää sankaria ja viestittää jollain salakielellä mitään. Me löydämme poikaystäväsi kyllä, jos sikseen tulee”, Lev uhkasi.

Sitten he lähtivät. 

Samu näytti lähtevän jalan toiseen suuntaan, mutta Lev ja Katariina nousivat mönkijän selkään. Lev kiersi Katariinan käsivarret vartalonsa ympärille ja sitoi hänen ranteensa taas yhteen.

”Täällä on polku, jota tuskin huomaa”, hän totesi kun Katariina katsahti häntä epäuskoisesti. 

He lähtivät pujottelemaan metsän lävitse ja vain noin kilometrin päästä he saapuivat Venäjän rajalle. He eivät kuitenkaan olleet varsinaisella rajanylityspaikalla, mutta se ei Leviä näyttänyt hidastavan. Hän pyyhälsi suoraan rajavyöhykkeelle ja siitä läpi ja pian he olivat metsätiellä.

”Eikö kukaan huomaa meitä?”, Katariina kysyi.

”Ei niin kauan kun maksan rajavartiostolle erityisluvasta.”

Kun he saapuivat metsätien päähän, Katariina huomasi sen risteytyvän suuremman tien kanssa, jonka varrella odotti suuri musta auto, jossa oli pimennetyt ikkunat. 

”Tuonne”, Lev osoitti, avasi siteet ja ohjasi Katariinan autoon. 

Katariinan suu oli kuiva ja hänen sydämensä hakkasi niin, että hän pelkäsi saavansa jonkin kohtauksen. Miten tällaista saattoi ylipäänsä tapahtua? Erämaaretkeily oli suurin piirtein jännittävintä, mitä hänelle oli koko elämän aikana tapahtunut ja nyt hänet oli kidnapattu Venäjän puolelle ainakin toistaiseksi. Ehkä hänen henkensäkin oli vaarassa.

Autossa oli pehmeät nahkaistuimet ja kun matka jatkui, Katariina alkoi pelosta huolimatta vaipua jonkinlaiseen horrokseen. Hän oli vaeltanut viisi päivää ja ruumiillisen rasituksen vaikutukset alkoivat tuntua. Hän havahtui vasta, kun auto pysähtyi. 

Heidän edessään oli valtava hirsihuvila. Katariina katsoi kaksikerroksista pyöröhirsistä rakennettua rakennusta, jonka ikkunapielet ja oviaukot oli kauniisti koristeltu puuleikkauksin. Huvilassa täytyi olla vähintään parikymmentä huonetta sillä sen päärakennuksen lisäksi siinä oli yksikerroksiset siivet molemmin puolin, jotka päärakennuksen kanssa loivat pihalle suojaisan sisäpihan.

Kun he astuivat sisälle, ensimmäinen mitä Katariina aisti oli takkatulen tuoksu. Sisällä näkyi liikettä. Oikealla oli selvästi suuri olohuone, jossa oli useita ylellisen näköisiä tummanpunaisia sohvia ja mustia nojatuoleja, kauniita antiikkisilta näyttäviä tummanruskeita kahvipöytiä ja suuri takka. Näytti siltä, että olohuoneeseen oltiin kattamassa jotain. Vasemmalla näytti olevan suuri työhuone, jossa keskusteli kolme tai neljä pukuun pukeutunutta miestä. 

Kun Lev astui sisään Katariinan kanssa, puheensorina vaikeni vasemmalla. Lyhyt ja tukeva viisissäkymmenissä oleva mies tuli huoneesta ulos ja vaihtoi muutaman sanan Levin kanssa. Sitten hän virnisti, katsoi Katariinaa ja kommentoi jotakin. Lev sanoi pari sanaa ja mies nauroi sydämensä pohjasta. Katariinaa harmitti, että hän oli valinnut koulussa ranskan venäjän sijaan.

”Menepäs Katjan matkassa yläkertaan”, Lev sanoi Katariinalle. ”Äläkä yritä mitään. Tämä paikka on vartioitu, vaikkei sitä ehkä päällisin puolin huomaa.”

”Aivan kuin mä edes tietäisin mihin mennä.”

Lev oli viittonut puhuessaan olohuoneen puolelle ja hieman Katariinaa vanhempi vaalea nainen tuli heidän luokseen. Hänellä oli ystävälliset siniset silmät ja hieman harmaata vaaleissa hiuksissaan, jotka oli kerätty nutturalle. Lev antoi hänelle selvästi ohjeita, sillä Katja nyökkäili tottelevaisesti ja lähti sitten viemään Katariinaa yläkertaan.

Häntä ei ilmeisestikään tapettaisi ainakaan tänään. Hän mietti, mitä Tero tuumaisi hänen viestistään. Hän oli ilmoittanut, että soittaisi kahden päivän päästä. Tero tuntui nyt hyvin kaukaiselta, kun hän asteli tummaksi petsattua leveää portaikkoa, jota koristeelliset kaiteet reunustivat molemmin puolin. 

Katja ohjasi hänet huoneeseen, jossa oli suuri vihreällä silkillä päällystetty katosvuode ja ikkunan ääressä pieni sohvaryhmä. Sänkyä vastapäätä oli suuri vanhanaikainen vaatekaappi. Jos huvila oli Levin, tämä ei näyttänyt pitävän modernista designista. Tyyli suorastaan kirkui vanhaa slaavilaista yltäkylläisyyttä.

Hän odotti Katjan jättävän hänet ovella, mutta nainen viittoikin hänet kylpyhuonetta kohti. Katariina nyökkäsi ystävällisesti, mutta näytti siltä, että Katja ei aikonut poistua. Nainen ojensi kätensä ja osoitti hänen vaatteitaan. Katariina oli vähän hämmentynyt, mutta riisuutui ja antoi Katjan laskea hänelle kylvyn. Kun laventelilta huumaavasti tuoksuva kylpy oli valmis, Katja viimein jätti hänet rauhaan. Katariina pesi tukkansa ja lojui lämpimässä vedessä. 

Vaikka hän näytti olevan turvassa toistaiseksi, hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin hän oli päätynyt ja miksi. Hän muisti, miten Lev oli avannut hänen hiuksensa ja katsonut häntä päästä varpaisiin. Katariinaa hävetti muistaa, kuinka pelosta ja vihasta huolimatta hänen vatsanpohjassaan oli liikahtanut jokin, mitä hän ei halunnut nyt tarkemmin määritellä. Mitä jos hänet myytäisiin huoraksi? Tai raiskattaisiin niin monta kertaa kuin miehiä huvitti ja tapettaisiin sitten? Mitään laillista täällä ei ainakaan ollut tekeillä. 

Veden jäähtyessä Katariina nousi kylvystä ja huuhteli itsensä. Kun hän astui makuuhuoneeseen, Lev lojui hänen järkytyksekseen yhdessä nojatuoleista ja tarkasteli hänen pyyhkeeseen kiedottua vartaloaan kiinteästi. Mies oli vaihtanut vaatteita ja hänen päällään oli kalliin näköinen kolmiosainen musta puku ja musta paita. 

”Mitä helvettiä sä täällä teet?”

Lev katsoi häntä silmiin ja sanoi huolettomasti:

”Minä löysin sinut ja toin sinut minun mailleni. Sinä olet nyt minun.”

”Siirryttiinkö me samalla keskiajalle?”

Mies hymyili ja oli pohtivinaan asiaa. 

”Siinä mielessä kyllä, että minä määrään täällä, eikä minun tekemisiini puutu kukaan. Vähän samaan tapaan kuin entiset feodaaliruhtinaat.”

Hän nousi, asteli Katariinan eteen ja komensi hiljaa:

”Pyyhe pois.”

Katariina tiesi, että vastarinta olisi todennäköisesti turhaa, jopa vaarallista, mutta hän oli saakeli soikoon suomalainen korkeassa asemassa oleva nainen, eikä mikään rikollisen huora.

”En ota”, hän ärähti ja näki kuinka Levin silmissä leimahti. 

”Kyllä vain otat”, hän vastasi.

Katariina odotti väkivaltaa, vähintään riuhtomista, mutta mitään sellaista ei tapahtunut.

Sen sijaan Lev astahti vielä lähemmäksi, ja Katariinan valtasi hienoinen heikotus, kun hän aisti miehestä tulevan tuoksun, jossa oli metsää, merta ja jotain, joka varmaan oli puhtaasti häntä itseään.

Mies ei irrottanut katsettaan Katariinan silmistä ja Katariinasta tuntui, että hän oli kuin kauris ajovaloissa. Hän ei pystynyt liikkumaan ja hänen sydämensä alkoi hakata. Lev nosti peukalonsa hänen poskelleen ja antoi sen liukua hänen kaulaansa pitkin hänen toiselle olkapäälleen ja siitä kohti pyyhettä kiinni pitävää solmua.

Katariinan järki yritti huutaa hänelle vihaisia käskyjä:

”Peräänny! Puolustaudu! Yritä nyt edes, saatana!”, mutta hän ei pystynyt tekemään mitään. Oli kuin hänet olisi suljettu terveen järjen ulottumattomiin: kuplaan, jossa velloi vain outo pysähtyneisyys ja Levin kosketuksesta leviävä rauhattomuus. 

Katariina ei edes huomannut, kun pyyhe tippui hänen nilkkoihinsa. Hän kuuli vain Levin henkäisyn paljaalla ihollaan ja tunsi, kun tämä antoi kätensä lipua pitkin hänen käsivarttaan. Ihokarvat nousivat  Katariinan iholla pystyyn, eivätkä suinkaan pelosta. Kun Levin molemmat kädet liukuivat hänen lanteilleen ja vetivät hänet miestä vasten, Katariina huokaisi heikosti ja antoi kaiken tapahtua. Hän tuijotti lähes mustiin silmiin ja hänen mieleensä juolahti, voisiko mies olla itse saatana. Eikö paholaisella ollut tällainen vaikutus? 

Hänen käsivartensa nousivat itsestään miehen puvuntakin käänteisiin ja hän piti lujasti kiinni, kun Levin peukalot hieroivat hieman hänen vatsaansa ja saavuttivat lopulta hänen rintansa. Katariina tunsi voitonriemun leimahduksen sisällään, kun hän tunsi vatsaansa vasten painautuvan kovan kalun miehen housujen alla. Hän ei ehtinyt kauan riemuita, kun Lev nipisti hänen jo valmiiksi kivikovia rinnanpäitään, nopeasti ja lujaa. Katariinalta pääsi pieni kirkaisu ja hän tunsi kuinka hänen jalkojensa välissä pakotti ja kuinka kosteus alkoi levitä hänen sisäreisilleen.

Samassa hän tunsi, kuinka Levin toinen käsi pujahti hänen reisiensä väliin ja suostutteli niitä hiukan auki. Mies liu’utti sormeaan hänen litimärässä vaossaan ja työnsi yhtäkkiä sormen hänen sisäänsä. 

Katariinan silmissä sumeni, hän sulki silmäsä ja ulvahti kuin eläin. 

”Minä tiesin”, hän kuuli Levin sanovan melkein välinpitämättömän kuuloisella äänellä. Jos Katariina ei olisi tuntenut, kuinka kiihottunut mies itse oli, hän olisi uskonut tämän olevan hänelle halpaa hupia. 

”Pue päällesi ja tule alas kahdeksan aikaan. Vieraat ovat silloin lähteneet ja me syömme illallista pienessä piirissä.”

”Ei minulla ole…vaatteita..”, Katariina änkytti.

”Toki on. Kaappi täynnä.” Lev osoitti isoa vaatekaappia. 

”Minulla on ollut naisvieraita ennenkin ja Katja valitsi sinulle sopivimmat. Taidat olla kokoa 38, mutta mahdut kyllä pienempäänkin…minun ilokseni.”

Kommentit (1)
  1. Oi kuinka ihanan intensiivinen tarina! Lev on ehdottomasti tyyppi, jonka sieppaamaksi mieluusti joutuisin )! Voin vakuuttaa, että joku sopiva tyyppi voi todella potkaista fyysisellä olemuksellaan ns. jalat alta ihan keneltä tahansa. Jopa niin, että sen hetkinen elämä parisuhteineen häviää kuin tuhka tuuleen. Tästä on ihan omakohtaista kokemustakin )! Toivottavasti saamme lisää upeita, mukaansa tempaavia tarinoita!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *