Uutta tarinaa luvassa – HAUTAJAISET 1

Heips!

Instan puolella jo lupailin, että laitan uuden tarinan ykkösluvun viikonloppuna eetteriin ja täältä se nyt tulee. 🙂

Hautajaiset sijoittuu vaihteeksi Lahteen, kun tänne kerran on taas kotiuduttu. Olen ajoittain ollut tämän tarinan kanssa tuskissani niin kuin aina joskus kirjoittamisen kanssa käy ja luulin jo, ettei tämä valmistu koskaan. Sitten kirjoittelin vähän aikaa ihan muuta ja kas kummaa, kun tulin viikon matkalta pohjoiseen, alkoi loppukin muotoutua.

Tosin tätä pitää vielä oikolukea sieltä lopusta päin, joten kyllä tässä saattaa viikko kestää, että tulee kauppaan, mutta ilmoitan asiasta kyllä heti. Joku kaipaili jo myös Tuomaria (on niin uusi, että ei kuulu kustannussopimuksen piiriin), joten se tulee samaan aikaan takaisin, kun saan kaupan pystyyn. Storytelissä ja Nextoryssähän se ja Kruunu ovat yhä.. Kun sitten kaupan saan auki, laitan sinne myös jo aiemmin mainitsemani pari vanhaa stooria.

Nyt alkaa saunavuoro, joten lyhyestä virsi kaunis tällä kertaa. Pari kirjaa on tullut muuten ulos jo puolaksi (Piispa ja Ystävä)- olipa jännää kuunnella näyte puolaksi, vaikkei siitä mitään ymmärtänytkään!:D

Ja sen verran teaseria, että seuraavaksi siirryn kirjoittamaan, jotain mitä en aikonut eli Hotwife 2:ta. En ole jatko-osien ystävä, mutta Hotwifen osalta on toivottu ja ymmärrän kyllä miksi. Onhan siinä potentiaalia, kun asiat jäivät kesken Manuelin ja Raakelin välillä. Mitähän tapahtuu vuosien jälkeen, kun Raakel vapauteensa tottuneena törmää vanhaan ihastukseensa?

Oikein hyvää viikonloppua!

t. Lilith

__________________________________-

Olimme juuri saaneet hautaustoimiston takahuoneeseen pari uutta malliarkkua näytteille, kun kuulin ovikellon helähtävän saapuvan asiakkaan merkiksi. Hipaisin kauniin, pellavalla päällystetyn arkun sivua, jolla kulki tummempi, koristeellinen nauha ja sanoin Petrille:

-Sä voit lähteä kotiin. Mä hoidan asiakkaan.

-Mutta sähän tuut aamulla arkuttaan Halosen rouvanki, Petri vastasi ja hieraisi ohenevia hiuksiaan.

Se oli lempeä moite. Olin kuullut viimeisen parin vuoden aikana monta monituista kertaa, että keskityin liikaa kuolleisiin. Petrin sanat olivat hienotunteisimmasta päästä. Ystäväni olivat paljon suorempia. Sipaisin villin kiharaisen, ruskean polkkatukkani pari suortuvaa korvan taakse ja vastasin kevyesti:

-Mä meen tänään bisselle Kiiran kans. Ootko sä nyt tyytyväisempi?

Olin itse tyytyväinen, että minun ei tarvinnut selitellä tai puolustautua. Kerrankin minulla todella oli illaksi muutakin ohjelmaa kuin töiden tekeminen. Tai kuolleiden kanssa seurustelu.

-Mäki voisin tarjota sulle joskus bissen, Petri tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen ja tuijotti jonnekin ylitseni.

Mieleni teki huokaista ja raskaasti. Petri oli hyvä ystävä ja korvaamaton työntekijä hautaustoimistossa, mutta hän ei vedonnut minuun miehenä mitenkään. Aina silloin tällöin hän teki epämääräisiä ehdotuksiaan. Kevyesti ja ahdistelematta, mutta minusta oli alkanut tuntua, että minun pitäisi pian sanoa suoraan, etten pystynyt näkemään meitä pariskuntana. Koskaan.

Se ei ollut mistään yksittäisestä asiasta kiinni. Petri oli lämmin ja ystävällinen ja pohjoismaisen vaalealla tavalla hauskannäköinenkin, ja vaikka hän näytti hiukan hintelältä, hänen pitkä vartalonsa oli sopusuhtainen. En vain tuntenut mitään kipinää häntä kohtaan, enkä uskonut sellaisten asioiden kehittyvän ajan kanssa. Ajan kanssa muuttui elämässä moni asia: ikä, mielipiteet, asuinpaikat, ystävätkin. Surukin muuttui ajan kanssa. Mutta kemiaa joko oli tai ei ollut.

-Eihän siitä oo kauan, kun me oltiin terassilla Heidin ja Kiiran kans, vastasin leppoisasti ja lisäsin:

-Laitatko takaoven lukkoon, kun meet. Nähään sairaalalla huomenna.

Petri mutisi heipat, heilautti kättään ja kääntyi mennäkseen. Ehkä minun tosiaan pitäisi käväistä treffeillä pitkästä aikaa, mielessäni käväisi, kun kävelin vastaanottotilaan. Olin jo 33-vuotias ja nyt, kun olin selättänyt suurimman osan elämäni kriiseistä, voisi olla mukavaa vaikka vain tapailla jotakuta. Harrastaa seksiä ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Ongelmani vain oli, etten harrastanut kevyitä seksisuhteita. En olisi osannut, vaikka olisin halunnutkin.

Asettelin kasvoilleni rauhallisen ilmeen, tarkistin että tummansininen kotelomekkoni oli siisti ja keskityin kuten aina omaisen tavatessani. Vastassa saattoi olla mitä vain. Romahdus, surua, vihaa, lamaannusta. Tehokasta suorittamistakin.

-Päivää, sanoin lempeäksi kuritetulla äänelläni ja kohdistin katseeni asiakkaaseen.

Hän oli pitkä, hyvin pukeutunut mies. Hän oli ollut tarkastelemassa esillä olevia uurnia, mutta kääntyi minua kohti ääneni kuultuaan – hitaasti ja aivan kuin jokaista liikettään harkiten. Kädet siirtyivät puvunhousujen taskuihin, leveät hartiat ryhdistäytyivät, pää nousi pystympään, jotta vaikutelma nenänvartta pitkin katsomisesta oli täydellinen.

Jäykistyin paikoilleni ja jotain epämiellyttävää pyörähti vatsassani.

Hän oli selvästi maailmasta, josta minäkin olin joskus haaveillut. Liikemaailma, asema, rahaa. Ne olivat aikanaan olleet to-do-listallani.

Se oli yksi asia, joka muuttui ajan kanssa. Unelmat. En olisi enää voinut kuvitellakaan tavoittelevani jotain hienoa titteliä jossain hienossa yrityksessä. Hautaustoimisto oli tullut minulle pakon sanelemana, mutta surun keskellä se oli tarjonnut minulle myös muistoja ja kodin, kun ihmiset olivat poistuneet luotani.

Suutani ei silti poltellut happamasta mausta siksi, että mies oli liikemaailmasta. Se johtui siitä, että minä tunnistin hänet. Siitä oli jo kymmenkunta vuotta, kun olin saanut kunnian seurata Erik Metsämäen tekemisiä ja silti vatsaani väänsi inhosta. Jo pelkästään ammattini oli koulinut minut ymmärtämään monenlaisia ihmisiä, mutta ei Erik Metsämäkeä.

-Mun täti on kuollu.

Sanat tulivat samalla tavalla, kuin millä mies liikkuikin. Harkiten. Lakonisessa toteamuksessa ei ollut tippaakaan tunnetta mukana, enkä minä ollut lainkaan yllättynyt. Mies oli kuitenkin asiakas siinä missä muutkin, ja jopa kusipäiltä kuoli läheisiä. Ryhdistäydyin, työnsin ikävät muistot sivuun ja nyökkäsin.

-Otan osaa, vastasin hiljaa.

Mies lähti tulemaan kohti, ja mieleni teki peruuttaa. Olin yrittänyt pitää itseni kurissa, mutta kun Erik Metsämäki asteli luokseni, en voinut olla katsomatta. Sillä hänessä totisesti oli katsomista. Enemmän kuin kymmenessä keskivertomiehessä yhteensä. Enemmän kuin kymmenen vuotta sitten – ja se oli paljon se.

Pitkä, vahva vartalo. Kallis, erittäin kallis tummanruskea puku. Kuparinruskea, upeasti kirjailtu liivi. Hyvin tummat, lyhyet hiukset, voimakas nenä, paksut tummat kulmat. Olin ajatellut kemioita ja niin valitettavaa kuin se maailman naisväestön kannalta olikin, nelikymppinen Erik Metsämäki oli malliesimerkki miesolennosta, jota kohtaan suurin piirtein jokainen nainen tunsi vetoa.

Yritin lopettaa tuijotteluni, mutta silmäni eivät suostuneet tekemään yhteistyötä. Ne siirtyivät yksityiskohtiin. Niin kauniit tummat silmät. Niin kaunis suu. Hiukan ylöspäin kaartuvat suupielet, selvä amorinkaari, täyteläinen alahuuli. Sellaista suuta sai hakemalla hakea maapallolta, mielessäni käväisi petollisesti. Aavistuksen kaartuvat kulmat kohosivat hieman, miehen nenänpielet näyttivät värisevän arvioivasti ja syvällä päässä olevissa silmissä välähti jotain.

Havahduin viheliäisistä ajatuksistani. Minä olin töissä. Töissä, taivaan tähden. Ja vaikka olisimme ydinkatastrofin ainoat eloonjääneet, Erikiä minun ei kannattaisi katsella edes teoreettisen kiinnostuneena. Hän jos kuka oli pelkkä päältä kaunis kakku.

Kun asiakkaani ei sanonut mitään, kallisti vain päätään, päätin ottaa ohjat käsiini. Ojensin käsivarteni, ja kun miehen käsi nytkähti minua kohti, poimin sen käteeni. Vilkaisin vaivihkaa vasentakin kättä, joka oli noussut takinliepeelle. Ei sormusta.

Toivoin hartaasti, että miehen vaimo oli painunut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja jättänyt siippansa ihmettelemään, mikä iski. Puristin lämmintä, suurta kättä, mutta vetäisin sen nopeasti pois, kun kättäni pitkin juoksi sähköiskumainen leimahdus.

-Mä oon Sonja. Me autetaan kaikissa hautaamiseen ja muistotilaisuuteen liittyvissä asioissa, vakuutin niin lämpimästi kuin osasin.

Katselin tummanruskeisiin silmiin, joissa näytti kipinöivän ruosteenpunaisia liekkejä ja vannotin itseäni siitä, että flirttailisin jonkun sopivan miehen kanssa illalla baarissa. Olin aivan selvästi sen tarpeessa.

-Hyvä. Mun täti oli Marjatta Metsämäki. Kuoli yöllä. Kai sille on jotku ruumiinvalvojaiset järkättävä.

Silkkisenä sihisevä, petollisen upottava ääni ja aimo annos ivaa. Pääni löi hetken tyhjää, mutta sitten sanat saavuttivat tietoisuuteeni. Marjatta Metsämäki? Ruumiinvalvojaiset? Oliko Marjatta kuollut?

Yskäisin hienotunteisesti ja yritin hapuilla sopivaa vastausta Erikille.

-Suomessa on harvoin tapana järjestää varsinaisia valvojaisia, mutta muistojuhla tietenkin….Ja jos te haluatte valvojaiset, me autetaan niissäkin. Marjatan tapauksessa moni varmasti haluaa muistaa häntä tavalla tai toisella. Olitteko te ajatellut rajata vierasmäärää vai…?

Erik kallisti päätään ja keskeytti minut.

-Mun puolesta se harakka voitais nakata pahvilootaan ja kammeta ilman seremonioita maan alle vaikka heti huomenna, mutta se ei kai onnistu. Vai onnistuuko? Mä maksaisin hyvin siitä huvista.

Korvissani tuntui soivan ja toljotin asiakastani ällistyneenä. Olin kyllä kuullut, mihin Erikin kieli taipui, mutta silti. Olinko minä kuullut oikein? Avasin suuni, suljin sen ja avasin sitten uudestaan.

Marjatta Metsämäki oli – tai oli ollut – Lahden seudulla suuri tekijä. Entinen opetusministeri, sisäministeri ja paikallispoliitikko. Luottamustehtäviä pilvin pimein, kolumneja, naistenlehtien juttuja. Marjatta oli ollut ihailtu nainen, kuuluisa lujista hermoistaan ja yhtä lujista mielipiteistään. Kaikki eivät olleet pitäneet hänen näkemyksistään tai jakaneet hänen konservatiivista arvomaailmaansa, mutta kaikki olivat yleensä kunnioittaneet häntä.

Erik Metsämäki ei selvästikään kunnioittanut, ja hänen silmänsä siristyivät tavalla, joka saattoi ennakoida naurua. Närkästyin sydänjuuriani myöten.

Olin hyvin tietoinen siitä, että maailma ei ollut täydellinen paikka. Joskus ikävät muistot ja tapahtumat virtasivat kuin huomaamatta esimerkiksi isänsä tai äitinsä hautajaisia järjestävän tyttären tai pojan suusta, mutta koskaan toimistooni ei ollut astunut Erikin kaltainen…pilkkakirves, joka veisteli vasta kuolleesta ihmisestä jotain niin sopimatonta.

Mieleni teki komentaa mies ulos toimistostani, mutta isäni opit tulivat apuun. Hän oli takonut päähäni, että kuohahteleva temperamenttini oli seikka, joka piti salata niin herkässä asiakaspalvelutyössä. Vaikka Erik itse oli yhtä herkkä kuin panssarivaunu, minun pitäisi vastata kukilla ja perhosilla. Sitä paitsi, kun kyseessä olivat Marjatan hautajaiset, se tietäisi toimistolleni tuloja ja mainetta.

Viimeisin ajatus oli ehkä aavistuksen maallinen, mutta yhtä kaikki totta. Minun piti hankkia leipä ja katto pään päälle paitsi itselleni myös työntekijöilleni. Peräännyin askeleen ja hain väkipakolla ääneeni myötätuntoa, kun vastasin:

-Suomessa jokaiselle vainajalle täytyy hankkia arkku, ja käytännön syistä johtuen hautaaminen ei voi tapahtua päivässä tai kahdessakaan.

Erik nyökkäsi kuin valitellen asiaa.

-Niin mä vähän pelkäsinki. Otetaan sitte halvin. Arkku siis. Ja mun isä vetelee kans viimeisiään. Parempi kattoa kaikki vermeet silleki jo valmiiksi. Sun alalla ei varmaan anneta paljousalennusta?

Se oli siinä. Suuttumus kirmasi päällimmäiseksi tunteekseni kuin vihaisena ärisevä ruohonleikkuri, joka silppusi kukat ja perhoset tuusan nuuskaksi. Mieshän piti minua selvästi pilkkanaan. Ehkä tämä oli jopa jonkinlainen piilokamerashow. Se ei olisi ollenkaan kaukaa haettua ottaen huomioon, että Erik jos kuka oli viihdebisneksen ytimessä. Luoja tiesi, minne se kamera olisi toimistossa piilotettu, mutta eipä se olisi kummallisinta, mitä maan päällä oli tapahtunut. Osoitin ovea ja kivahdin kaiken palvelualttiutteni unohtaneena:

-Tää ei oo mikään sirkus eikä halpahalli! Ulos täältä tai mä soitan poliisit! Miten te kehtaatte tehdä pilkkaa elämästä ja kuolemasta ja mun työstä ja…

Olin niin vihainen, että henkeni salpautui, ja katselin sanoitta, kun Erik sujautti kätensä povitaskuunsa. Sieltä se tulisi. Jokin merkki siitä, että Suomen televisioviihde oli lopultakin saavuttanut pohjakosketuksensa.

Esiin ei kuitenkaan tullut vappupilliä tai konfettia. Vain siististi taiteltu paperiarkki.

-Anteeksi. Ei ollu tarkoitus loukata, mies totesi kiihkottomasti ja ojensi minulle paperia.

Vilkuilin epätietoisena ojennettua kättä, kunnes Erik totesi ilmeettömästi:

-Kuolintodistus. Marjatasta. Syövällä on vielä kaluttavaa mun faijassa.

Nykäisin nopeasti paperin käteeni ja samalla, kun taittelin sen auki, vilkuilin epäluuloisesti miestä, joka seurasi liikkeitäni silmä tarkkana. Se todella oli kuolintodistus, ja tiedot paperissa olivat sitä, mitä Erik oli väittänytkin. Viime minuuttien tunnekaaoksen keskelle astui vuorostaan häpeä.

En ollut koskaan vaatinut todisteita omaisilta, eikä minun kuolintodistusta tarvinnut nähdäkään. Ja nyt olin hermostunut huumorista, joka ehkä oli sopimatonta, mutta saattoi hyvin olla omanlaisensa surureaktio. Lisäksi minun oli myönnettävä, että ennakkoluuloni Erikiä kohtaan olivat vieneet voiton. Isän opetuksista huolimatta.

-Anteeksi. Anteeksi toi äskeinen. Surua ilmaistaan monilla eri tavoilla, eikä oo mun asia tuomita ketään. Mä ymmärrän tietenkin, jos te haluatte vaihtaa toimistoa, selitin vaivalloisesti ja työnsin paperia miehelle.

Erikin katse käväisi vapisevissa käsissäni, kun hän otti todistuksen ja työnsi sen takaisin povitaskuunsa. Hän puisti hitaasti päätään ja sitoi minut taas häkellyttävillä silmillään itseensä.

-En mä haluu vaihtaa. Tää lafka on just…sopiva. Mä pahoittelen, jos mun kielenkäyttö on epätavallista. Siihen on syynsä. Ja mun suhde osaan mun sukulaisista on monimutkainen.

En tiennyt, mitä sopiva lafka Erikin tapauksessa tarkoitti. Ehkä sitä, että hautaustoimiston omistaja oli yhtä arvaamaton kuin asiakkaansa. Otin ilmoituksen kuitenkin helpottuneena joskin nolona vastaan ja tapailin aiempaa keskusteluamme.

-Ja te…te olette sitten järjestämässä tätinne ja…ja isänne hautaamista?, kysyin hauraalla äänellä.

Sanat ehtivät suustani, ennen kuin tajusin pyllähtäneeni ojasta allikkoon ja puhuneeni elävän ihmisen hautaamisesta.

-Ei tietenkään isänne! Anteeksi!, mokelsin hädissäni ja tunsin veren pakenevan kasvoiltani.

Tämähän olin kaikkien aikojen katastrofi. Mikä piru minua vaivasi? Sellainen virhe oli anteeksiantamaton. Yksinkertaisesti anteeksiantamaton.

Erikin häkellyttävän kaunis suu nytkähti, hänen kasvoillaan käväisi pieni, luvattoman seksikäs hymy ja hän vilkaisi kättäni, joka huitaisi ilmaa. Hän ohitti virheeni kommentoimatta sitä mitenkään ja selitti:

-Joo. Me ei Marjatan kans oltu paljon tekemisissa ja jos oltiin, ei tultu toimeen. Mutta minkäs teet.

Sillä ei ollu lapsia eikä miestä, ja kun faija on kuolinpedillä kans ja sisko Tanskassa, nää hommat kaatuu mulle.

Erik astahti luokseni, lähemmäs kuin tuntematon ihminen yleensä tuli Suomessa, ja suutani alkoi kuivata. Hän tuoksuikin hyvältä, huomasin toivottomana, kun yritin turhaan taivutella itseäni astumaan kauemmas. Tummat silmät välähtivät ja sitten mies kumartui hiukan niin, että hänen kasvonsa laskeutuivat lähemmäs. Minä nostin mieli kaaoksessa päätäni kuin linnunpoika. Erikin pitkät, mustat ripset laskeutuivat poskille ja sitten tunsin, kuinka käteni ongittiin uudestaan miehen käteen.

-Sä jo kättelit mut, mutta mä olin niin…hämmentyny, että mä unohdin esitellä itteni. Mä oon Erik. Metsämäki. Marjatan veljenpoika. Ja sä olit Sonja…

Minun mielestäni mies ei ollut näyttänyt hämmentyneeltä sekuntiakaan, mutta yritin kaivella muististani sopivaa vastausta. Nimeäni siis.

-Sonja Hauta-aho.

-Vähän niinku Pekka Pouta, Erik totesi pohdiskelevalla äänellä ja irrotti otteensa.

Tekikö hän niin vähän vastentahtoisesti? Aivan kuin hän olisi halunnut pitää minua kädestä pidempäänkin. Se oli viimeisten minuuttien hulluista ajatuksista seinähulluin ja komensin itseäni ryhdistäytymään. Vilkaisin kättäni, jota poltti epämiellyttävän miellyttävästi ja totesin muodollisesti:

-Niin. Tota kuulee aina joskus. Oliko sitten jotain suunnitelmia muistotilaisuudesta tai…tai niistä valvojaisista?

-En mä mitään valvojaisia aio tosissaan järkätä. Mä tarkoitin vaan juhlallisuuksia, Erik vastasi ja kaiveli keskittyneen näköisenä rannettaan.

Näin vilahdukselta paksun, tumman kuminauhan ja sitten, kuinka mies venytti nauhaa ja pamautti sen ihoaan vasten. Silmäni terävöityivät ja katsahdin taas asiakastani. Ei kai nauha ollut samaa tarkoitusta varten kuin minulla oli ollut? Ei kai Erik Metsämäellä? Uteliaisuus kihisi päässäni, mutta en voinut kysyäkään. Erikillä saattoi olla lupa sanoa mitä hyvänsä, mutta itse olin laukonut jo sellaisia huteja, että sain olla kiitollinen, että minulla yhä oli asiakas.

-Niin, mä oletan, että Marjattaa tulis hyvästeleen aika iso väkijoukko, joten ehkä…jos te haluutte…, aloitin haparoiden.

-Sinuttele vaan. Ja pakko sille joku iso tila on järjestää. Saa sitten puoluetoverit ja tuttavat lässyttää vaikka koko illan.

Värähdin epäystävällisen ilmauksen kuullessani, mutta kovetin itseni ja esitin vain hieman vavahtavalla äänellä:

-Mä katon sulle vaihtoehtoja. Mukkulan kartano nyt ainaki olis tosi hieno.

-Mä tiedän sen. Otetaan se, jos se onnistuu.

Nyökkäsin ja katsoin kadulla kulkevia ihmisiä, jotten olisi katsonut Erikiä silmiin.

-On tietysti muitakin paikkoja. Kartano on vähän hintava.

-Ei se oo rahasta kiinni. Jos käy ilmi, että Marjatta on hussannu rahansa viiniin, lauluun ja miehiin, mä maksan, Erik vastasi niin kuivalla äänellä, että tuntui kuin korvissani olisi rouskunut näkkileipä.

Kuvittelin kuivakan ja konservatiivisen ministerin riettaan elämän pauloissa ja mieleni teki hihittää. Se oli tietenkin täysin sopimaton mieliteko, enkä olisi koskaan myöntänyt sitä Erikille.

-Katotaanko sitä arkkua. Kaikkia ei ole nähtävillä, mutta…

Lähdin toimiston takaosaan ja äänistä päätellen Erik seurasi. Vilkaisin ympärilleni ja perinteisten valkoisten arkkujen sijasta suuntasin ensimmäisenä kiiltävän mustaksi lakatun, komean arkun luo. Se oli huikean kallis ja näyttävä, mutta Marjatalle se saattaisi sopia. Ja olipa hän hussannut rahansa riettaaseen elämään tai ei, Erikillä olisi siihen kyllä varaa. En ehtinyt tehdä muuta kuin astua arkun ääreen ja osoittaa sitä, kun Erik ampui suunnitelmani alas.

-Ei. Mun äiti ja eksä on jo jankuttanu mut järkkäämään ne juhlat. Marjattahan oli julkisuudessa ankaran työnteon ja vaatimattoman elämäntavan puolestapuhuja. Kun mun täti kerran halus teeskennellä vaatimatonta ja nöyrää, se saa luvan ottaa vaatimattoman arkunki.

Sisälläni kuohahti taas ja osin siksi, että kaikesta todistusaineistosta ja itseinhosta huolimatta minusta oli ihanaa katsella Erik Metsämäkeä. Päätin sanoa suoraan sen, mitä ajattelin, kun kerran mies ei vähästä näyttänyt hätkähtävän.

-Eikö se olis vähän ala-arvoista kettuilua? Ihminenhän sun tätiki oli. Pitäiskö sun miettiä, mitä se haluis, eikä vaan sitä, miten sä voit nöyryyttää sitä? Varsinki kun se ei oo enää vastaamassa sulle.

Erik käänsi katseensa minuun ja hänen silmissään kipinöi. Hän tarttui taas ranteeseensa ja kuulin vaimean läpsäisyn, kun kuminauha iskeytyi ihoon.

-Se sana on vittuilua. Vaan lapset puhuu kettuilusta, mies totesi rauhallisesti.

-Tai ihmiset, jotka puhuu asiallisesti, vastasin takaisin ja yritin tasata turhautuneena hengitystäni.

Mitä sitten, jos mies halusi ostaa halvan arkun? Eihän se ollut minun asiani. Vielä vähemmän oli minun asiani saarnata moraalia asiakkaalleni.

Olin jo aikeissa pyytää taas anteeksi, kun Erik lähti kävelemään luokseni kuin kissa. Otin askeleen taaksepäin ja mietin hajanaisesti, että koko tapaamisemme ajan olimme liikkuneet lähemmäs ja kauemmas toisistamme kuin vanhan ajan hovitanssissa. Selkäni kolahti takanani oleviin arkkuihin, jotka oli asennettu seinälle telineisiin ja katsoin kauhuissani, kun mies tuli niin lähelle, että edes Espanjassa se ei ollut tavanomaista saati Suomessa.

Hänen ihanan suunsa pielissä käväisi hymy, ja olisin voinut vaikka vannoa, että hänen silmissään hehkui kekäleitä. Kurkkuni kuroutui umpeen ja polveni joustivat kuin vieteriukko, kun tunsin rintojeni hipovan Erikin takinliepeitä. Ajatuksiini hiipi paljas, kuuma iho. Nihkeät lakanat. Murina, jonka halusin kuulla korvissani, kun Erik ottaisi minut sillä paholaismaisella tavalla, kuin millä hän minua katsoi.

Sekunnit kuluivat, kun seisoimme sillä tavalla vastakkain ja minusta tuntui, että Erik odotti jotain. Ehkä minäkin odotin. Silmäni painuivat puoliumpeen katsellessani miltei mustina hehkuviin silmiin. Rintani kohoili nopeasti kuin urheilusuorituksen jälkeen. Käteni nousi ilman lupaa ja jostain käsittämättömästä syystä tartuin miehen takinliepeeseen, työnsin etusormeni yhteen napinläpeen ja nykäisin.

Ilmeisesti se oli jonkinlainen merkki. Erik kyykistyi äkkinäisellä liikkellä ja kurottautui sivelemään lattiatasossa olevaa tummanruskeaa arkkua. Hänen hihansa hipoi ohuita sukkahousujani ja yritin liikahtaa sivummalle. Se ei onnistunut.

Sen sijaan käsivarteni nousi ottamaan tukea selkäni takana olevasta arkusta ja seisoin hengitys tuskallisesti pihisten paikoillani. Katsoin alaspäin ja näin tumman pään ja pitkän käsivarren, joka silitteli arkun sivua. Samalla miehen takinhiha liukui säärtäni vasten pienin mutta uskomattoman tehokkain liikkein ja levitti täydellisen kiellettyä kihelmöintiä kaikkiin kiellettyihin paikkoihin.

Erik tuskin näki arkkua kunnolla, koska olin suoraan hänen edessään, mutta epäilin, ettei hän ollut polvistunut toisen polvensa varaan arkun vuoksi. Hän halusi kiusata minua. Ehkä flirttailla.

Ja se toimi. Uskoin tuntevani miehen hengityksen vatsallani. Näin hänen toisen kätensä hipaisevan lantiotani. Kuulin jotain, kuin kaiun murinasta, jonka juuri olin kuvitellut korvissani.

Neljä vuotta. En ollut harrastanut seksiä neljään vuoteen, ja aika oli kulunut kuin siivillä. Nyt en voinut odottaa enää sekuntiakaan.

-Ehkä sä oot jossain määrin oikeassa. Tää tässä alhaalla näyttää hyvältä, mies mutisi ja samalla, kun hän nousi, hänen sormensa käväisivät hameenhelmallani ja hipaisivat reittäni.

Helman alta.

Nytkähdin niin, että törmäsin pitkään, kovaan vartaloon. Kosketus oli taatusti ollut tahallinen. Vai oliko? Se olisi voinut olla vahinkokin. Vaikka mikä enää voisi olla vahinko, kun mies oli jollain ilveellä saanut naulittua minut paikoilleni ja valinnut arkun lähes vartalooni painautuneena?

-Se on mäntyä. Mäntyä ja kauniita yksityiskohtia. Muotoilukin on vähän omaperäinen.

Ääneni heilahteli matalasta kimeään ja painoin toisen käteni vatsalleni. Erikin katse seurasi liikkeitäni ja hän kysyi:

-Kuinka paljon sä ite oot mukana muistojuhlan suunnittelussa? Mä tulin tänne kahdesta syystä. Toinen on se, että mun äiti muisti tän paikan ja väitti, että täältä saa parasta palvelua. Pystyksä hoitaan niin ison tapahtuman?

-Totta kai mä pystyn, vakuutin käheästi ja toivoin miltei paniikissa, että Erik lähtisi jo.

Että hän jäisi. Että hän ei olisi asiakas. Että hän olisi kunnollinen mies.

-Nähään sitten…sanotaan ylihuomenna. Sä saat varmasti jotain suunniteltua siihen mennessä. Kukkia, paikkavaihtoehtoja ja sitä rataa. Toinen syy miksi mä valitsin tän toimiston on se, että mä vietän vähän aikaa tossa sun yläpuolella. Siinä on firma, joka me ostettiin just, joten mä voin helposti poiketa tässä.

Yläkerrassa? Se ei voinut merkitä kuin yhtä asiaa. Yläpuolellani oli toiminut pari vuotta lahtelaisten pelisuunnittelijoiden toimisto. Jonkinlainen start-up-yritys. Erik taas johti Suomen suurinta, kansainvälisestikin merkittävää pelifirmaa. En seurannut yritysuutisia enää sillä tavalla kuin kymmenen vuotta aiemmin, mutta olisi pitänyt olla täydellisessä uutispimennossa elävä erakko, jos ei olisi tiennyt Gamestorista ja Erikin jalosta roolista väkivaltapelien levittäjänä.

Mies vilkaisi kalliin näköistä kelloa ranteessaan ja näytti siltä, että hän teki lähtöä.

-Mä tarvin vähän lisää tietoa, sanoin nopeasti.

-Kuten mitä?

-No ensinnäki, missä vainaja on? Me haetaan hänet kappelille. Entä laitetaanko hänelle omat vaatteet vai puetaanko vainajan paita?

Yritin palata lempeän osanottavaiseen ääneeni, vaikka Erik ei sitä näyttänyt arvostavankaan.

-Keskussairaalassa se on. Aivoinfarkti. Mä en tiedä, mikä sen seurakunta oli, mutta osoitteen perusteella kai se selviää. Ei mitään omia vaatteita. En mä osaa mitään sellasta valita. Ja loput mä laitan sähköpostilla tai tekstarilla, Erik lateli ytimekkäästi.

Tekstarilla?

-Ethän sä tiedä, mitä mun tarvii tietää!, melkein ärähdin.

Minusta näytti, että Erikin suupieliä nyki, mutta hän piti ilmeensä kurissa ja vastasi:

-No laita sä. Viesti tai tekstari. Mulla alkaa kokous ja illallaki on ohjelmaa. Mutta…ei vaaleanpunaista. Kukkiin siis. Marjatta inhos vaaleanpunaista.

Erik piti pienen tauon, taikoi puvuntakkinsa taskusta käyntikortin hervottomaan käteeni ja katsoi minua ilkamoivasti.

-Mä voisin tilata sille sen värisen puskan, mutta mä luulen, että sä et antais.

-Eihän tässä mun antamisista oo kyse, sain vakuutettua painavasti.

Erik kohotti kulmiaan ja hymyili pirullinen välke ruskeissa silmissään.

-Kyllä tässä on. Enkä mä tarkottanu sitä, että sä et antais…lupaa mun tekemisille.

-Mitä sitten…?, ehdin kysyä häkeltyneenä, ennen kuin ymmärsin.

Sä et antais.

Selkärankani tuntui napsahtelevan, kun se suoristautui suoraksi kuin rautakanki. Miten tuo…sika kehtasi? Olimme puhumassa hänen tätinsä hautajaisista, hän oli minun asiakkaani ja Erik Metsämäki katsoi sopivaksi ehdotella…ei, olettaa, että minä antaisin tuosta noin vain kenelle tahansa.

-Mä järjestän ikimuistoiset hautajaiset sun tädille, sanoin kirpeästi ja lisäsin pienen taidepaussin jälkeen:

-Ja sen jälkeen mä annan sulle laskun.

KIINNOSTUITKO TARINASTA? SEN (JA JUONIKUVAUKSEN) LÖYTÄÄ VIELÄ  LILITHIN OMASTA KAUPASTA JA MYÖHEMMIN NETTIKIRJAKAUPOISTA/LUKUPALVELUISTA.