Vanhenemisen ei pitäisi vituttaa
Täytin juuri 53 vuotta, mikä tuntuu jossain määrin realistiselta ja toisaalta ei ollenkaan. En jaksa bilettää läpi yön tai pysty polvirikon vuoksi juoksemaan, mikä tuntuu ikään nähden varsin uskottavalta. Tyttäreni on pian 16-vuotias, mikä taas tuntuu uskomattomalta. Mihinkään suurempaan kriisiin en kuitenkaan ole herännyt.
Somessa (liikun etenkin Threadsissä) kuitenkin vatvotaan jatkuvasti ryppyjä, ikääntymistä, vanhemman naisen viehättävyyttä tai vaikkapa pillun rupsahtamista. Mitä enemmän näitä ketjuja eteeni ilmaantuu, sitä enemmän ne ovat alkaneet ärsyttää. Tuntuu siltä, että vanhenemista surraan heti, kun täytetään neljäkymmentä, ja siitä alkaa jatkuva itkuvirsi.
Ryppyjä naamassa, vatsa roikkuu, tukka harmaantuu.
Olen täysin tietoinen median ja ympäristön luomista ulkonäköpaineista tyttöjä ja naisia kohtaan, mutta minusta on outoa ja surullista, miten minunkin ikäiset naiset yhä haikailevat näiden ihanteiden perään. Samalla kierre jatkaa olemistaan, paisuu ja siirtyy nuoremmille sukupolville.
En tietenkään väitä, etteivätkö ulkonäköpaineet olisi koskaan koskettaneet elämääni. Olin hyvännäköinen nuori nainen, mutta elin nuoruuteni ysärillä, jolloin heroin chic oli muotia. Jonkinlainen syömishäiriö tai sen uhka oli aina läsnä, ja suorituskeskeinen luonne piiskasi ja moitti, jos kilot lisääntyivät. Aina jokin oli pielessä: reidet olivat liian paksut, takapuoli liian iso, sääret liian karvaiset – vaikka painoindeksini kävi alimmillaan 18:ssa.
Myöhemmällä iällä asiat kuitenkin muuttuivat. Suhteeni kehoon alkoi muuttua armollisemmaksi, kun sain tyttäreni. Lupasin itselleni, etten siirtäisi omaa, äitini ja joidenkin muiden lähipiirin naisten ainaista ulkonäkökriiseilyä ja laihdutuspakkomiellettä tyttärelleni. Kun kaksisuuntainen mielialahäiriöni teki minusta muutama vuosi sitten selvää, kaikki ulkonäköön liittyvät ajatukset unohtuivat kokonaan. Lihoin 30 kiloa vaikean masennuksen aikana, enkä piitannut suoraan sanoen paskaakaan.
Vuosi sitten olin kuitenkin tilanteessa, jossa lihavuuteen piti puuttua. Bipolaariin olin saanut oikean lääkityksen muutamaa vuotta aiemmin, mutta vaikka voin henkisesti hyvin, painoa en saanut enää alas. Ja se alkoi tuntua. Polveni olivat niin kipeät, että kävely oli vaikeaa. Verenpaineeni oli katossa, samaten kolesteroli. En nukkunut öisin, koska lantiotani särki ja henkeä ahdisti.
Otin avuksi paljon parjatun laihdutuslääkkeen, ja pudotin parikymmentä kiloa painoa. Painoindeksin mukaan olen yhä 12 kiloa ylipainoinen, mutta omasta mielestäni näytän hyvältä ja voin hyvin. Kävelen monta kertaa viikossa pitkiä kävelylenkkejä, oloni on pirteä ja mahdun kokoon 42. Se riittää. Ja mikä joku indeksi on kertomaan, milloin olen optimaalisen hyvinvoiva? Ainakin voin aikanaan helvetin paljon huonommin, kun painoindeksini oli 20.
En edes lihavampana haikaillut enää minkään nuoruuden seksipommilookin perään. Muistan elävästi nuoremman minäni epävarmuuden ja kypsymättömyyden. Halun sopeutua joukkoon ja tulla ihailluksi, mikä minun tapauksessani johti myös tavoittelemaan uraa bisnesmaailmassa, jossa en koskaan viihtynyt. Näytin hyvältä, mutten tuntenut itseäni tai myöntänyt esimerkiksi sairauttani.
Kun löysin viimein taitavan lääkärin, joka välitti ja löysi minulle lääkityksen, olin 47-vuotias. Itsetuntoni oli iän myötä vahvistunut, mutta tasapainosssa en ollut koskaan ollut. Kun mieleni tasoittui, tuntui kuin olisin uinut rantaan, vihdoinkin kuivalle maalle.
Saatoin levätä, olla onnellinen, viihtyä itseni kanssa, ymmärtää itseäni. Niin ei todellakaan aiemmin ollut, vaikka olin hoikka ja länsimaisten kauneusihanteiden mukainen. Jos joku antaisi valita, missä hetkessä eläisin, valitsisin minä päivänä hyvänsä tämän hetken. Tämän päivän, kun olen 53-vuotias. Roikkuva, riippuva ja harmaantuva.
Kyllä, pilluni on kuiva, tissini löpsöt ja leuan alla on heltta. Mitä sitten? Tässä iässä kuuluu jo roikkua. Haluan, että minusta pidetään ja minua kunnioitetaan syistä, jotka eivät liity ulkonäköön. Se nähty ja koettu, eikä se tuonut mitään helvetin onnea – ainakaan pysyvää sellaista.
Eikä tarkoitukseni ole sanoa, etten esim. meikkaisi tai laittaisi tukkaani. Rakastan yhä kenkiä ja huulipunaa. Pidän myös seksistä, mutta minulla ole aikomustakaan alkaa peilata pilluani ja ihmetellä sen rupsahtamista. Se on sen sortin peli, että se ajaa asiansa ihan samalla tavalla kuin parikymppisenä. Jopa paremmin. :D
Toivoisin totisesti, että kypsemmät naiset käyttäisivät enemmän aikaa johonkin muuhun kuin iän kauhisteluun ja peilin edessä märehtimiseen. Jokainen tämän ikäinen tuntee tyttöjä ja nuoria naisia, ja itsensä hyväksyminen on paras tapa auttaa myös nuorempia polvia hyväksymään itsensä. Itsensä hyväksyvän ja itseään arvostavan ihmisen on helpompi viitata kintaalla myös mainosmiesten tai kosmetiikkajättien ulkonäköä koskeville vaatimuksille. Niillä kun on tarkoitus tavalla tai toisella hallita paitsi naisen ulkonäköä myös naista itseään – ja pitää yllä sitä iänikuista epävarmuutta.
*******************************************************
Ps. Julkaisin uuden kirjan, Kuningasvärisuoran ihan muutama päivä sitten! Löytyy lukuaikapalveluista ja mm. Adlibriksestä!
Linkki Kuningasvärisuoran prologiin ja ensimmäiseen lukuun!
Lilithin tarinat – kaikki alkoi täältä Lilyn blogista!