Vihdoinkin – Morsiamessa mafiaperheen musta lammas löytää rakkauden
No nyt on kevään ja alkavan hääsesongin kunniaksi Morsian (linkki Ellibs-kirjakauppaan) kaupassa – ja Storytelissä ja Nextoryssakin varmaan hyvin pian. Tämä oli todellista vääntämistä ja meinasi mennä jo melkein epätoivon puolelle, kun olin kirjoitellut tekstistä ainakin kolmea versiota ja sitten taas jättänyt tarinan lojumaan, kun minusta ei kaiken kriisin keskellä ollut millään tavalla luovaksi.
Tämä tarina siis liikkuu Kuzminskin suvun maailmassa, jossa kahden pojan elämään on vaikuttanut mahtavaa rikollisorganisaatiota johtava isä. Aleksanderista on tullut huikean menestynyt likaisen rahan sijoittaja ja piilottaja, kun taas Ludwik työnnettiin herkkyytensä vuoksi lapsesta asti pois perheen bisneksistä.
Tämä stoori kertoo Ludwikista. Jos olet alfaurostarinoiden kiihkeä kannattaja, kerron jo heti kättelyssä, että sellainen Ludwik ei lähtökohtaisesti ole. Hän on tunteellinen, impulsiivinen ja tehnyt pahoja virheitä – eikä hän sovi luontaisesti mafiapiireihin. Mafiamaailman pimeys liukuu kuitenkin Ludwikinkin kintereille, ja juuri kun Ludwik alkaa tajuta, että hän on saattanut löytää elämänsä rakkauden ensisilmäyksellä tiukkapipoisesta mutta pinnan alta suloisesta Oliviasta.
Ludwik on kukkakauppias ja juhlasuunnittelija, ja hoksasin vasta tänään, että olen ensimmäistä kertaa ikinä ostanut kotiini useamman kasvin. Ehkä tämä on jokin alitajuntainen lapsus? Toinen syy voi tietysti olla puutarhuri-itsetunnon vahvistuminen. Olen saanut pidettyä viime keväänä eksältä saamani oliivipuun hengissä kokonaisen vuoden. Niin tai näin, kiikutin kotiin maljaköynnöksen, ruusun, muratin ja iskin vielä multaan muutaman sitruunansiemenen. Saas nähdä, miten käy. 😀
Koska en ole syönyt tänään paljon mitään, kun aika on kulunut julkaisua puuhaillessa, jätän nyt Morsiamen prologin ja ekan luvun pitemmittä puheitta tähän. Tämä tarina kulkee samalla tavalla kuin Aleksanderista kertova Petoskin, eli kertojina vaihtelevat Olivia ja Ludwik. Toivottavasti tämä viihdyttää näin auringon määrän lisääntyessä ja ehkä vähän kutkuttaakin!
Ps. Teosluettelo, juonikuvaukset ja linkit kauppoihin ekan luvun lopussa!
______________________________
Prologi
-Hyvää syntymäpäivää!
Ääni kailotti työhuoneen ovelta iloisena ja kovaäänisenä, ja säpsähdin lakipykälien paperimaailmasta todellisuuteen. Samu seisoi ovella suuren kukkakimpun kanssa, ja selkäpiitäni pitkin kulki levoton mutta myös odottava värähdys. Hymyilin miehelle ja samalla, kun käännähdin työtuolissani häntä kohti, sanoin syyttävästi:
-Sä lupasit, että sä et tee tästä mitään numeroa.
Samun vaaleanvihreät silmät siristyivät naurusta ja hän viittoi huoneeni toiseen työpisteeseen, joka oli tyhjänä.
-Enhän mä teekään. Lennu on saikulla. Me ollaan kahden.
-Sun äänen kuuli koko toimisto, mutisin, mutta otin vastaan punaisina ja oransseina hehkuvat gerberat.
Samu istuutui työpöytääni vastapäätä olevaan tuoliin pitkänä, hoikkana ja huolettoman hyvännäköisenä ja totesi:
-Sä oot ollu meillä jo viis vuotta. Kyllä kaikki sun synttäripäivän tietää. Kahden aikaan on kakutus kolmekymppisten kunniaksi.
En ollut mikään suurten juhlien ystävä, ja kakun syöminenkin kollegoiden kanssa kaiken keskipisteenä oli minusta vähän vaivaannuttavaa. Ajatus oli silti kiltti, ja huokaisin alistuneena. Olisi outoa, jos juhlakalu ei suostuisi niin pieneen huomionosoitukseen.
-No mitä sä täällä etukäteen teet?, kysyin ja vatsanpohjaani nipisti jännityksestä.
Olimme tehneet jo pari vuotta sitten sopimuksen kuin elokuvissa. Jos sekä minä että Samu olisimme kolmikymppisinä vielä sinkkuja, menisimme naimisiin toistemme kanssa. Kaikki oli saanut alkunsa erään humalaisen aamuyön tunteina, kun Samu oli surrut juuri päättynyttä parisuhdettaan. Olimme päätyneet vähän suutelemaan, ja minä olin lohduttanut miestä omilla surkeilla kokemuksillani. Sitten olimme keksineet ratkaisun.
Halusimme parisuhteen, mutta meillä molemmilla oli huonoja kokemuksia niistä. Halusimme molemmat lapsia, mutta kumpikaan ei halunnut adoptoida – varsinkaan yksin. Kun olimme aikamme jutelleet, Samu oli meistä villimpänä ehdottanut avioliittosopimusta.
Tulimme hyvin toimeen, ja koska suhteestamme puuttui turha draama ja intohimo, voisimme järjestää kaiken järkevästi kuten aikuiset ihmiset ainakin. Voisimme tapailla muita ihmisiä, kunhan perheenperustusvaihe olisi ohi. Jos asiat muuttuisivat oikein mutkikkaiksi, voisimme erota sulassa sovussa ja pysyä toistemme ja lastemme elämissä.
Se oli ollut aluksi vain vitsi, mutta ajan kuluessa Samu oli nostanut ajatuksen esiin selvinkin päin, ja minun oli myönnettävä, että viime kuukausina olin ajatellut sitä paljon. Viimeisin parisuhdeyritykseni vakavan Peterin kanssa oli lässähtänyt vajaa vuosi sitten siihen, että mies oli löytänyt uuden – kuulemma hänelle paremmin sopivan naisen. Se oli ollut melko masentavaa. Olin kuvitellut, että kun sekä minä että Peter olimme vakaita ja järkeviä, suhteellamme olisi loistava tulevaisuus.
Sitä suuremmalla syyllä Samu tuntui nyt erinomaiselta ehdokkaalta. En ollut mikään suuren luokan rakastuja, mutta arvostin turvallisuutta ja sitä osaisin tarjota toisellekin ihmiselle. Työskentelimme samassa lakifirmassa, olimme tunteneet toisemme vuosia, ja Samu oli firman omistajien poika. En ollut erityisen rahanahne, mutta oli tietenkin hyvä tietää, että mahdollisella puolisolla oli rahaa pahan päivän varalle.
Yhteiset intressit, pitkä tuttavuus, turvattu talous. Sellaiselle perustalle olisi hyvä rakentaa. Tiesin turvallisuushakuisuuteni olevan todennäköisesti tapa kompensoida levotonta lapsuuttani, mutta mitä pahaa siinä oli? Ainakaan lapseni eivät ikinä jäisi yksin tai eläisi asunnossa, joka muistutti enemmän suuren kaupungin päärautatieasemaa kuin kotia. Yhtäkkiä toivoin tosissani, että Samu oli ollut vakavissaan. Kuin vastauksena tuoreelle oivallukselleni Samu totesi leveästi hymyillen:
-Kyllä sä tiedät, miksi mä täällä oon.
Hän suki tummia kiharoitaan otsaltaan ja lisäsi:
-Mä täytin jo helmikuussa. Mitäs mieltä sä oot?
Vilkaisin miestä nopeasti silmiin ja nielaisin. Totuuden hetki. Se tämä oli, eikä mitään muuta. Pelasin vähän aikaa, jotta saisin tunnusteltua tunteitani vielä hetken.
-Onko toi susta sopiva kosinta?, kysyin moittivasti ja nostin kukat nenälleni, vaikkeivat ne tuoksuneetkaan miltään.
-Okei. Olivia Haavisto, meetkö sä naimisiin mun kans ja teet musta maailman onnellisimman miehen?, Samu lausui juhlavasti.
Minua alkoi huvittaa ja kysyin:
-Toi saattoi mennä vähän överiksi, eikö vaan? Kun sä et oo muhun pohjattoman rakastunu.
Samu huokaisi ja pyöritti silmiään.
-Mä tiedän, että se kuuluu meidän ammattikunnan hyveisiin, mutta älä nyt viilaa pilkkua.
Odotin vielä hetken, mutta sisälläni lainehti pelkkä miellyttävä rauhan tunne. Ei paniikkia, ei suurempia epäilyksiä, ei pelkoa.
-Ja sä oot ihan tosissaan?, varmistelin vielä kerran.
Samu kohautti harmaan puvun verhoamia harteitaan ja nosteli sormiaan pystyyn samalla, kun luetteli:
-Yksi. Sä oot nätti nainen. Mä pystyn kyllä kuvitteleen sut sänkyyn mun kans. Ja oon kuvitelluki. Kaksi. Sä oot järkevin ihminen, jonka mä tunnen. Sä varmasti pystyt hoitaan kaiken eteen tulevan kiihkottomasti. Kolme. Sä oot myös älykäs. Neljä. Vastuuntuntoinen. Viisi. Tykkäät lapsista ja…
Heilautin kättäni, ja Samu lopetti utelias välke silmissään. Kuulostin miehen kuvailemana
vähän tylsältä, mutta toisaalta…ehkä se oli vain yksinkertainen totuus. Minä olin järkevä ja vastuuntuntoinen. Siinä ei ollut mitään pahaa.
Huomautin itselleni myös, että koska olin järkevä ja vastuuntuntoinen, minun oli jo aika päästää irti tyttömäisistä rakkaushaaveista. Halusin perheen, ja jos roikkuisin joissain vaaleanpunaisissa unelmissa, sekin haave uhkaisi livetä yhä kauemmas, mitä pidempään odotin.
-Hyvä on. Se vois onnistua, myönnyin enempiä miettimättä.
-Jes!, Samu hihkaisi niin kovaa, että pieni mielihyvä lepatteli rinnassani.
Oli sentään mukavaa, että Samu piti minusta niin paljon, että halusi suunnitella kanssani tulevaisuutta. Sitä paitsi, avioliittoa oli taatusti lähdetty rakentamaan huonommillakin eväillä. Nykyaikainen rakkauskäsitys oli hyvin nuori ilmiö – vielä sata vuotta aiemmin tällainen sopimus olisi ollut arkista pässinlihaa.
-Eli me ollaan nyt tosissaan?, kysyin henkeäni pidätellen ja tunsin punan nousevan hehkumaan poskipäilleni.
-Totta helvetissä, Samu riemuitsi ja kiersi pöydän ympäri halaamaan minua.
Hän ei ollut paras ystäväni, mutta kyllä minä hänet ystäväksi laskin. Olimme opiskelleet samalla vuosikurssilla yliopistossa ja tutustuneet paremmin, kun olin päätynyt töihin hänen vanhempiensa firmaan. Hän oli vilkkaampi kuin minä mutta luotettava ja kunnollinen. Kaikin puolin hyvää aviomies- ja isäainesta. Siitäkin huolimatta, että hän oli kertonut jo vuosia sitten, ettei uskonut yksiavioisuuteen.
Minulla ei aiheesta ollut kiihkeää mielipidettä. Omat suhteeni olivat aina olleet monogaamisia, mutta en ollut luonteeltani kovinkaan mustasukkainen tai uskonut, että parisuhde vaatisi onnistuakseen yksiavioisuutta. Olin päättänyt jo Samun ehdotusta harkitessani, että en antaisi miehen vakaumuksen häiritä itseäni. Voisin opetella löysäämään pipoa itsekin. Ajan kanssa.
-Mitä me nyt…pitäiskö sitten jutella paremmin vaikka päivällisellä ja…
Tunsin oloni vähän puusta pudonneeksi, mutta Samulla näytti olevan selvät sävelet.
-Mennään kakun jälkeen sormusostoksille ja vietetään loppuilta yhdessä. Onhan tässä puhuttavaa.
Minusta tuntui, että puhuminen ei ollut ainoa, mitä meidän piti tehdä ja avasin pari kertaa suuni, ennen kuin sain ulos:
-Pitäiskö mun…mitä sä aattelet siitä, jos mä yöpyisin sun luona tänään?
Emme suunnitelmistamme huolimatta olleet koskaan maanneet keskenämme, joten oli aika tarttua härkää sarvista. Seksin piti onnistua, jos kerran aioimme yrittää perheenlisäystä. Samu virnisti ja nyökkäili.
-Hyvä idea. Ostetaan samppanjapullo ja mennään mun luo. Ja jos mä oon susta ihan surkea pano, me voidaan erota, ennen kuin kukaan ees tietää, että me oltiin hetki kihloissa.
Kikatin hämilläni suorille sanoille, mutta myönnyin tuumaan. Lupasin katsastaa mieleisiäni kultasepänliikkeitä ennen kakkukahveja, ja kun Samu oli poistunut, oloni oli jokseenkin tyytyväinen. Innostunutkin.
Syntymäpäiväkahveilla oloni oli huomattavasti riehakkaampi, kuin se normaalisti olisi ollut. Pian kakun syönnin jälkeen karkasin Samun kanssa juhannuksen jälkeen raukean aurinkoiseksi muuttuneeseen kaupunkiin ja sain sormeeni kauniin valkokultaisen timanttisormuksen. Valitsin sen melko hätäisesti, koska kaikki sormukset näyttivät silmissäni samanlaisilta. Siirryimme aikaiselle illalliselle pieneen kortteliravintolaan, ja jos sormuksen valinta olikin käynyt huolettomasti, sen paino sormessani häiritsi keskittymistäni koko ruokailun. Vasta kun suuntasimme kohti Samun asuntoa Katajanokalla, muistin, että sormus taisi olla sen päivän haasteista helpoin.
Olin kulkenut miehen kainalossa ennenkin, mutta tällä kertaa tunnustelin oloani tarkemmin. Hänen kehonsa tuntui mukavalta ja tutulta, ja hänen kanssaan oli helppo olla. Samu rupatteli vapautuneesti tulevasta Kaukoidän matkastaan ja töistä ja muutenkin hän käyttäytyi kuten aina ennenkin. Silti minua jännitti sitä enemmän, mitä lähemmäksi hänen asuntoaan tulimme. Kun pääsimme sisään, otin suuresta olkalaukustani aiemmin ostamamme samppanjapullon ja ehdotin:
-Avataanko tää heti?
Samu räpsäytti valot päälle tyylikkääseen, pohjoismaisen vaaleaan olohuoneeseen ja hymyili.
-Okei. Mä haen lasit.
Katselin hänen menoaan keittiöön ja onnittelin itseäni. Tämä oli todennäköisesti viisaampaa kuin uskoinkaan. Nyt pitäisi vain saada seksi pois päiväjärjestyksestä. Jos se tuntuisi riittävän hyvältä, olisin valmis kääntämään elämässäni uuden lehden.
Istuuduin varovaisesti vaalealle nahkasohvalle. Samu tuli lasien kanssa takaisin ja kaatoi meille juotavaa. Kilistelimme toisillemme virnistellen, ja sitten kulautin kaiken kerralla kurkkuuni. Kuplat pistelivät nenässäni, ja kun selvisin parista aivastuksesta, Samu oli siirtynyt aivan viereeni. Vaikka samppanja sihisi hiukan aivoissanikin, nielaisin ja suoristin selkääni. Samu alkoi nauraa.
-Ei sun tarvi näyttää noin järkyttyneeltä.
Hän painautui kylkeeni, kiersi käsivartensa ympärilleni ja otti lasin kädestäni. Minusta tuntui, että olisin tarvinnut toisen lasillisen heti perään. Sen sen sijaan kysyin tarkentavan kysymyksen asiasta, joka mietitytti minua.
-Mun pitää kysyä siitä, että sä et oo yksiavioinen. Mitä se käytännössä tarkottais, jos me ei heti aleta yrittään lasta?
Samu puisti päätään ja sanoi:
-Ei se oo mitään kummallista. En mä etsimällä etsi seksikumppaneita, mutta jos mä tapaan jonku naisen, jota mä haluan ja se haluaa mua, mä uskon että on parempi saada sellanen pois päiväjärjestyksestä. Ettei siitä tee omassa päässään mitään suurempaa numeroa. Mä saatan tapailla sitä, mutta kun mä nyt oon tehny päätöksen, että mä haluun sut vaimoksi, se päätös pitää. Sä oot mun vaimo ja sun kans mä haluun lapsia. Sä oot ykkössijalla, kun suunnitellaan yhteistä elämää. Ja sä ja perhe ootte ykkösiä, kun me eletään sitä elämää.
-Entä jos sä rakastut?, kysyin hiukan ahdistuneella äänellä.
-Mitä sitten?, Samu kysyi vihreät silmät vilpittöminä ja jatkoi:
-Rakastuminen ei kestä loppuelämää. Mun tapauksessa se kestää yleensä kuukausia. Ja sinä aikana kun me yritetään lasta, mä lupaan sitoutua vaan suhun. Sitä mä ootan sultakin, mutta muuten sä voit kans nauttia vapaudesta. Se tekee vaan hyvää. Usko pois.
Se oli ollut tärkein mieleni päällä oleva asia. Tiesin kyllä, ettei Samu ollut tyyppiä, jolla oli aina uusi nainen kierroksessa, mutta oli helpottavaa kuulla hänen asenteistaan hänen omasta suustaan.
-Voitaisko me mennä naimisiin ja yrittää lasta pian? Jos tää…hmm…kaikki meidän välillä sujuu? Mä en halua oottaa turhan päiten vuosia, ehdotin nopeasti.
Nyt, kun olin päätökseni tehnyt, tuntui viisaalta mennä loppuun asti saman tien. Samu hymyili jotenkin eri tavalla kuin ennen, mutta hänen silmänsä olivat tutut ja ystävälliset, kun hän avasi jakkuni pari nappia. Hän painoi päänsä, suuteli minua hellästi ja mutisi:
-Mennään naimisiin vaikka heti loppukesästä.
Mies riisui jakkuni, painoi minut nopeasti sohvalle, ja hetken oloni oli hiukan järkyttynyt. Mieleni teki melkein pyristellä vastaan. Sen sijaan yritin rentoutua ja annoin Samun riisua hihattoman paitani ja housunikin. Hän nyki valkoisten rintaliivieni kupit niin alas, että rintani paljastuivat ja imaisi toisen rinnankärkeni suuhunsa samalla, kun hyväili häpyäni pikkupöksyjeni päältä.
Olin ajatellut sitä silloin tällöin. Miltä seksi Samun kanssa tuntuisi. Unelmissani se oli ollut kiihkeämpää, mutta sellaistahan minun elämäni oli. Mielikuvituksessani useimmat asiat olivat suurempia ja värikkäämpiä kuin todellisuudessa.
Hyväilin Samun ruskeita hiuksia ja värähdin, kun hän työnsi sormensa pöksyjeni alle. Mies suukotti rintaani, kuljetti huuliaan pitkin vatsaani ja kysyi:
-Jännittääkö sua?
Inahdin myöntävästi ja kehotin hengästyneesti:
-Ota vaatteet pois.
Samu naurahti ja teki työtä käskettyä. Hän avasi paitansa napit ja riisui housunsa, ja minä tuijotin hänen boksereidensa pullottavaa etumusta. Kun hän painautui alastomana päälleni, oloni oli hetken aikaa utelias, vähän kiihottunutkin.
Tämän pitää nyt vain onnistua.
Heti ajatuksen tullessa minua hävetti ja yritin heittäytyä seksiin villimmin. Se ei ollut koskaan ollut minulle kovin helppoa, mutta nyt jos koskaan se oli tärkeää. Samu rapisteli jostain onkimansa kondomipakkauksen auki ja työntyi sisääni yhdellä lujalla työnnöllä.
Se ei tuntunut pahalta muttei erityisen hyvältäkään, ja kun kurkustani karkasi huokauksia, se johtui vain päälläni hytkyvästä painosta. Yritin sulkea mielestäni, että Samu oli nyt neljäs rakastaja, joka ei vain kerta kaikkiaan saanut minua syttymään. Että olin jotenkin niin säälittävän estoinen, etten osannut nauttia niin yksinkertaisesta huvista kuin seksi. Rutistin miestä tiukemmin itseäni vasten, ja kun hän laukesi pitkään voihkaisten, suutelin häntä poskelle.
-Sori. Mä taisin innostua vähän liikaa, Samu mutisi hiuksiini.
Oloni oli lannistunut ja vähän nöyryytettykin, mutta vastasin niin järkevästi kuin osasin.
-Mulla vaan kestää tottua.
Se oli ainakin osittain totta. Peterin kanssa kaikki oli ajan kanssa alkanut sujua helpommin, ja vaikken mitään räiskyviä orgasmeja ollut saanutkaan, olin nauttinut kyllä.
-Totutellaan sitten lisää sängyssä niin kauan, kuin meillä on aikaa. Ennen kuin mä lähden reissuun, Samu ehdotti ja veti minut ylös sohvalta.
Olin ehtinyt jo hetkeksi unohtaa Samun viiden viikon pituisen seikkailumatkan Kaukoitään, jota hän oli suunnitellut viimeiset pari vuotta.
-Mutta eihän me mitään häitä ehditä suunnitella, jos…, aloitin, mutta Samu puisti päätään ja tarttui käteeni.
-Mun puolesta sä voit järkätä kaiken. Jos se siis sulle käy. Ota vaikka joku hääsuunnittelija, niin sun ei tartte tehdä juuri mitään. Mä soitan joka päivä. Jos sä haluut kysyä mun mielipidettä, niin puhutaan silloin.
Samu kuulosti niin varmalta, ja hänelle kaikki näytti olevan niin selvää, että se helpotti omaakin oloani. Hymyilin itsevarmemmin, puristin hänen kättään kädessäni, ja kun mies lähti kuljettamaan minua kohti sänkyä, en osannut ajatella muuta, kuin että minulla oli tainnut käydä mahtava tuuri.
1
Olivia
Seuraavana maanantaina olin siirtynyt ankeasta sinkkutodellisuudestani häähumuun kuin taikaiskusta. Olimme tiedottaneet kihlauksestamme somessa ja viestein, saaneet ällistyneitä onnitteluita ja käyneet Samun vanhempien luona lounaalla. Äitini oli vastannut kolmannella yrittämällä hälyisestä kapakasta. Kun olin kertonut uutiset, hän oli välittänyt ne ystävilleen teatraalisesti kiljuen ja vielä puhuessani tilannut pullon asiakasetukuohuviiniä. Onneksi olin soittanut hänelle, kun olin ollut yksin.
Äiti oli riemuinnut, että hänestä tulisi pian mummo. Olin mielessäni ajatellut kuivasti, että sitä ei tulisi tapahtumaan, vaikka saisin kymmenen lasta. Äidistäni ei olisi mummoksi sen enempää kuin äidiksikään muualla kuin paperilla. Kun olin saanut puhelun hoidettua, olin ollut niin turhautunut, että olin hoitanut isälle tiedottamisen viestillä. Sillä tavallahan hänkin minulle kulloisenkin asuinkaupunkinsa ilmoitti.
Itselleni kaiken hulinan keskellä oli ollut tärkeintä, että viikonloppu Samun kanssa oli osoittautunut mukavaksi kokemukseksi. Kihlaus ei ollut muuttanut mutkatonta suhdettamme, ja seksikin oli parantunut parin päivän sisällä useamman pykälän. Olimme viettäneet aurinkoista sunnuntaita Mustikkamaan kallioilla parin ystävän kanssa, ja kun mies oli antanut minulle kotiin palattuamme suuseksiä, olin melkein lauennut. Se oli minulle jo jonkinmoinen saavutus.
Tunsin tönäisyn käsivarressani ja havahduin tyytyväisistä ajatuksistani Helsingin keskustan meluun. Paras ystäväni ja vasta nimetty kaasoni Seela oli raahannut minut lähes kauhuissaan kaupungille kuultuaan, että suunnittelimme menevämme naimisiin elokuun lopulla. Nyt hän huitoi kohti näyteikkunoita ja ilmoitti hengästyneesti:
-Jossain tässä se kohta on.
Kiristin vauhtia pysyäkseni hänen rinnallaan. Olin saattanut Samun eilen lentokentälle ja luvannut miehelle, että järjestäisin kaiken. En kuitenkaan ollut suunnitellut palkkaavani suunnittelijaa. Häistämme oli tarkoitus tulla pienehköt, ja olin uskonut, että yksityistilaisuus jossain pienessä ravintolassa olisi riittänyt. Tietenkin Seela oli ollut eri mieltä: hän työskenteli erään suuren firman markkinoinnissa, eikä ollut vaikuttunut kortteliravintolahäistä.
Hän oli alkanut puhua hääpuvusta, koristeista ja kimpuista kimeällä äänellä, eikä oma tyyni asenteeni ollut vaikuttanut hänen tilaansa mitenkään. Ainakaan positiivisesti. Kun olin häntä rauhoitellakseni maininnut hääsuunnittelijan, hän oli kaapannut minut mukaansa. Sillä tiellä me nyt olimme – matkalla kohti Helsingin parasta hääsuunnittelijaa.
Mielessäni käväisi taas, oliko minun aivan pakko mennä näin pitkälle. Olisinhan voinut yrittää lasta Samun kanssa ilman avioliittoakin. Tosin en ollut eläissäni ajatellut sellaista vaihtoehtoa – että hankkiutuisin raskaaksi ilman miestä.
En niinkään kaivannut papin aamenta kuin yhteistä sitoumusta tulevaisuudesta. Olin sillä tavalla vanhanaikainen. Jopa niin vanhanaikainen, etten osaisi ehkä ottaa rakastajia, vaikka minulla oli siihen lupakin. En vain kokenut olevani kovin seksuaalinen ihminen, ja jos Samu hoitaisi omat suhteensa tyylikkäästi selkäni takana, en uskonut, että olisin kovin onneton. Mies oli luvannut, että hänen puolestaan emme tarvitsisi avioehtoa, ja se oli herättänyt minussa enemmän turvallisuudentunnetta kuin uskollisuudenvalat.
Pysähdyin äkkiä, kun Seela kääntyi eteeni ja tarttui ovenkahvaan. Vilkaisin valtaviin näyteikkunoihin, joissa komeili tyylikkäät suuret L-kirjaimet. L:n alla luki pienemmällä Ludwik, ei mitään muuta. Pelkkä nimi, joka muistutti minua kuninkaista vuosisatojen takaa. Silmäni sattuivat ikkunoiden takana kukoistaviin viherkasveihin ja orkideoihin ja suhahdin Seelalle:
–Täähän on kukkakauppa.
Seela nyökäytti, mutta marssi päättäväisesti myymälään, minä hänen vanavedessään.
-Tää ei oo mikä tahansa kukkakauppa, ystäväni vakuutti matalalla äänellä ja lisäsi:
-Täältä saa kaupungin upeimmat kimput ja asetelmat, mutta nää tarjoaa myös aivan ihania hääpaketteja. Mä oon kuullu tästä pelkkää hyvää ja oli tästä Hesarissaki. Ludwik, tän omistaja, on puoliksi puolalainen ja se aloitti siellä jotain kymmenen vuotta sitten. Nyt sillä on Puolassa monta vastaavaa paikkaa ja pari Saksassakin. Täällä se avas reilu vuosi sitten. Se ei varmaan ite oo nyt paikalla, mutta sen tiimi on kuulemma ihan huippu…
Seela pysähtyi kuin seinään ja tokaisi:
-Mä olin väärässä. Sehän on täällä. Onkohan se saanu ne Kronstedtin häät?
Kronstedt tarkoitti vuorineuvos Kronstedtin sukua ja tässä tapauksessa vuorineuvoksen tyttärentyttären häitä. Toimistomme hoiti suvun asioita, ja tuleva anoppini oli jo ehtinyt riemuita kutsusta vuoden seurapiiritapahtumaan. En ehtinyt mietiskellä asiaa pidempään, kun katseeni osui sinne, minne Seela tuijotti.
Suuren, kiiltävää valkoista ja lasia olevan tilan toisessa päässä oli suuri kiiltävän valkoinen tiski. Sen takana kävi kuhina. Kaksi nuorta naista sitoi iloisesti rupatellen kimppuja odottamassa seisoville asiakkaille, mutta erityisesti huomioni kiinnitti pitkänhuiskea mies, joka oli juuri pujottelemassa heidän takaansa päästäkseen asiakastilaan.
Kaukaakin katsottuna oli sataprosenttisen varmaa, että hän oli kaunein mies, jonka koskaan olin nähnyt – kaikki lehtien mallit ja näyttelijät mukaan lukien. Ja samalla niin merkillinen ilmestys, että jäin häkeltyneenä tuijottamaan kuten ystävänikin.
Kullanvaaleat, hunajaiset hiukset olivat pitkät ja sidottu valtavan paksulle ranskanletille, joka ulottui ristiselkään saakka. Hiuksiin oli pujotettu sinne tänne vaaleanpunaisia neilikoita. Sen oli pakko olla tekoletti tai sitten hänellä oli pidennykset, arvioin nopeasti. Yllään miehellä oli valkoinen paita, jossa oli pussittavat hihat kuin 1800-luvun herrasmiehellä ja sen päällä taivaansininen vaate, jota erehdyin ensin luulemaan lappuhaalariksi, mutta joka paljastui alaosaltaan nilkkoihin ulottuvaksi leveäksi hameeksi. Muuta sanaa en keksinyt. Lappuhaalarihame. Tai mekko.
-Jessus. Se on vielä komeampi luonnossa kuin kuvissa, Seela henkäisi unelmoivasti, kun mies pysähtyi keskustelemaan vanhemman naisasiakkaan kanssa.
Nieleskelin hetken epäuskoa ja outoa, ihmettynyttä lumousta, joka piti silmäni kiinni kultatukkaisessa…jumalassa. Niin minä tosiaan ajattelin. Hetken. Kunnes sain potkittua itseni sen verran hereille, että pystyin hahmottamaan näkemääni järjellä.
-Mitä sillä on päällä? Ja kato nyt sen tukkaaki, supisin epäluuloisesti ja puistin paheksuvasti päätäni.
Seela hihitti.
-Se on sen imagoa. Se sanoo olevansa kukkaispoika. Hesarissa se sanoi, että miestenki pitäis uskaltaa vaan tulla kukkakauppaan ja ostaa ihan itelleen jotain kaunista. Mä kuulin Meriltä, että sen kaaso oli saanu Ludwikilta yhden yön. Oli kuulemma ollu niin mahtavaa, että pelkästään sitä muistelemalla voi elää onnellisena loppuelämänsä.
Ällistyin uudestaan. Olin automaattisesti luokitellut miehen homoseksuaaliksi, mikä tietenkin oli typerää, mutta…Ei sellaisia heteromiehiä Helsingin kaduilla kulkenut. Tosin ei kyllä homojakaan.
-Mä luulen, etten mä tarvi jotain kukkaispoikaa mun häitä järkkäileen. Tää paikka näyttää aika kalliilta ja meidän häät nyt on pienet, sanoin epäilevästi.
Seela vilkaisi minua nopeasti.
-Jos sä Ludwikin saat, sä otat sen. Kuka tahansa ottaa, hän totesi painavasti.
Se kuulosti vaivaannuttavan intiimiltä, vaikken tiennyt miksi. Kun Ludwikiksi kutsuttu näky kääntyi katsomaan meitä, tunsin poskieni alkavan liekehtiä. Se oli minulle niin tavatonta, etten tiennyt miten päin olla. Jostain syystä halusin lähinnä suuttua Seelalle. Ja rynnätä ulos niskojani nakellen.
Mies nyökytteli asiakkaalleen, sanoi jotain ja lähti sitten lipumaan meitä kohti. Minusta tuntui, kuin olisin ollut soutuvene, jota kohti viiletti valtamerialus. Kun Ludwik pysähtyi eteemme, hypähdin taaksepäin kuin törmäystä peläten. Miehen kulmat kohosivat, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, sillä Seela otti ohjat.
Ystäväni tervehti innokkaasti värisevällä äänellä ja selitti jotain. En tiennyt mitä, sillä kuuloaistini oli hetkellisesti lamaantunut, kun silmäni toljottivat yhä sitä veret seisauttavaa ylenpalttisuutta. Miehen silmät paksujen vaaleanruskeiden kulmien alla olivat suuret ja loistavan sinivihreät, vallattomaan hymyyn taipunut suu täyteläinen, poskipäät korkeat ja terävät, miehekäs nenä aristokraattisen suora.
Aivoni luettelivat lisää näkemääni ja pistin merkille leveät hartiat ja pitkät raajat. Kun Ludwik tarttui Seelan käteen ja kätteli, ystäväni näytti pysyvän tuskin nahoissaan. Kun tajusin, että pian olisi minun vuoroni, sydämeni kiihdytti tahtia. Sitten huomioni siirtyi sydämentykytyksistä aivan toisenlaiseen tykytykseen. Reisieni välissä vihloi jotain kireää ja korventavan kuumaa.
Jähmetyin seisomaan paikalleni kuin seiväs. Sitten yritin järkyttyneenä liikahtaa. Se vain pahensi odottamattomia tuntemuksiani.
Tunsin oloni pelottavan hataraksi ja samaan aikaa täydellisen naurettavaksi. Oli varmasti aivan luonnollista ihailla uskomattoman hyvännäköistä ihmistä – vähän samaan tapaan kuin kallisarvoista taideteosta ihaillaan. Pelkästä koreasta kuoresta kiihottuminen taas oli vain ja ainoastaan älytöntä. Minulle myös täysin ennenkokematonta. Kuten viime päivät Samunkin kanssa olivat osoittaneet, minun kiihottamiseni ylipäänsä oli varsinainen työmaa. Kun toiset syttyivät kuin lamppu nappia painamalla, minun kohdallani piti vetää ensin sähköt, asentaa pistorasia, hankkia sopiva valaisin ja testata sitten, sattuisiko käymään tuuri.
Ehkä reaktiollani oli jotain tekemistä juuri katkenneen selibaatin kanssa, yritin järkeillä lähes hätääntyneenä. Ehkä Samun pragmaattinen suhtautuminen seksiin oli jotenkin tarttunut ja saanut minutkin vapautumaan. En ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia, mutta kun kukkakauppias käänsi katseensa minuun, sisälläni loimotti täysin valaistu tornitalo vailla yhtä ainutta viallista johtoa.
-Moi. Esittäydytään nyt virallisesti, kun Seela sanoi, että sä et tienny, mihin sä oot tulossa. Mä oon Ludwik Kuzminski. Mä saatan vaikuttaa aivan tavalliselta kukkakauppiaalta, mutta mulla on supervoimia.
Ludwik tarttui käteeni ja jatkoi sitten kuiskaten, kuin olisi uskonut minulle salaisuuden:
-Mä osaan toteuttaa unelmia.
Mies kumarsi minulle dramaattisesti naurua silmissään. Minä nielaisin kauhusta, kun päätäni pyörrytti ja mieleni teki hymyillä yhtä höperösti kuin Seela.
-Olivia Haavisto, pihahdin tylymmin kuin oli tarkoitus.
Ludwik väläytti hymyn, joka häikäisi kuin salamavalo. Minä räpyttelin silmiäni.
-Kerrohan sitten Olivia, millaisista häistä sä unelmoit? Jos sä valitset meidät, me tietysti jutellaan kaikesta yksityiskohtaisesti myöhemmin, mutta osaatko sä kertoa jo jotain suuntaviivoja?
Mieleni oli tyhjä kuin pilvetön taivas, eikä asiaa parantanut se, että Ludwik Kuzminskin viileä, suuri käsi puristui yhä käteeni. Kurkussani tuntui paukahtavan ovi kiinni kuin tuulen paiskaamana, enkä saanut happea. Kun mies ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen irrotti otteensa, halusin vajota maan alle.
-Mä luulen, että me saadaan kyllä järjestelyt helposti kasaan, kun on vaan pieni porukka. Käydään maistraatissa ja sit vaikka syömässä. Kukkakimppu tietysti olis kiva. Ehkä jotain hiuksiinki. Kun mulla on näin lyhyt tukka, selitin töksähdellen ja ääni kireänä kuin viulunkieli.
Ludwik ei sanonut heti mitään, mittaili minua vain arvioivasti päästä varpaisiin. Ehkä minun olisi pitänyt kuulostaa innostuneemmalta. Mutta enhän minä häistä kovin kiinnostunut ollutkaan vaan elämästä niiden jälkeen. Nostin leukaani uhmakkaasti ja tuijotin tiukasti ohi sinivihreiden silmien.
Seela vieressäni kääntyi minua kohti ruskeat suortuvat heilahtaen niin, että yhdessä Ludwikin kanssa he näyttivät muodostavan epäparisen rintaman. Ystäväni otti hellän painostavan äänensävyn, kun hän sanoi:
-Voihan sun häät olla kauniit, vaikka ne olis pienetki. Maistraatit on niin masentavia paikkoja. Mitä jos yritettäis saada jonku hotellin kaunis juhlatila tai vastaavaa? Vähän livemusiikkia ja kauniita asetelmia, jotka sä voisit ottaa kotiin mukaan. Kyllä teillä Samun kans sellaseen on varaa.
Taiteilin hetken kahden vaiheilla. Oli ollut jo tarpeeksi vaivalloista selittää Seelalle, miksi olin yhtäkkiä menossa naimisiin Samun kanssa, kun en aiemmin ollut vihjannutkaan mistään romanttisesta välillämme. Olin säveltänyt jotain hitaasti kehittyneistä tunteista ja yllättävästä kosinnasta. Seelan tuntien totuus minun ja Samun sopimuksesta olisi herättänyt varsinaisen protestivyöryn, ja päättelin nopeasti, että hitaastikin syttyneen rakkauden pitäisi ehkä synnyttää halua hempeillä. Siksi päätin pelata mukana. Vähän aikaa.
-Okei. Mutta me päätettiin, että häät olis jo elokuun lopulla. Nyt on varmaan jo täyttä ja…
Ludwik kurtisti kulmiaan ja puisti hitaasti päätään.
-Elokuun lopulla? Meillä tosiaan on jo todella täyttä, mutta se ei oo ainoa ongelma. Suurin ongelma on paikan löytäminen. Suosituimmat on laitaa myöten varattu jo tässä vaiheessa.
Nyökkäsin valtavan helpottuneena. Katseeni oli vaivihkaa palannut sinivihreisiin silmiin ja mitä kauemmin niihin tuijotin, sitä varmemmin tiesin, että minun pitäisi paeta. Vielä kun voin.
-No niin. Se siitä. Lähetään. Kiitos kuitenkin.
Revin silmäni irti Ludwikista, heilautin kättäni summittaisesti häntä kohden ja keskityin Seelan murheen murtamiin kasvoihin. Ludwikin ääni sanoi yläpuoleltani kohteliaasti mutta hiukan terävästi:
-En mä tarkoittanu, ettei se olis mahdollista. Me haetaan teille kyllä paikka. Ehkä jopa parempi kuin mikään suosituimmista.
Seelan ilme kirkastui taas, ja hän nyökytteli voimallisesti.
-Siinäs näät! Kyllä me keksitään ratkaisu. Ja yks vaihtoehtohan olis siirtää häitä. Jouluhäätki on tosi romanttisia, ystäväni ehdotti täynnä uutta puhtia.
Jouluhäät sen vuoksi, että saisin jonkun yliampuvan floristin järjestämään epäilemättä vielä yliampuvammat häät maksimissaan viidellekymmenelle hengelle? Ei missään tapauksessa. Vilkaisin Seelaa varoittavasti ja sitten kiinnitin katseeni huolellisesti Ludwikin päälaelta kurkistavaan neilikkaan.
-Joulu ei valitettavasti käy. Mä luulen muutenki, että tää paikka on vähän liikaa meille, ilmoitin ylhäisesti.
Olin näköjään unohtanut, että minun piti pelata mukana. Mutta oikeassahan minä olin. Ludwikin paikka oli vähän liikaa. Tai pikemminkin Ludwik itse. Mies sai minut tolaltani tavalla, jota en ymmärtänyt. Käännyin Seelaa kohden ja sanelin hitaasti ja selkeästi kuin pikkulapselle:
-Yritetään saada jokin ravintola. Ja marketeissahan on kaiken aikaa ihan nättejä ruusukimppuja myynnissä. Niitä reilun kaupan. Laitetaan sellasia pöytiin ja…
Näin Ludwikin hahmon jäykistyvän, kun mainitsin marketit. Seela avasi taas suunsa, mutta nykäisin hänet nopeasti hieman sivummalle.
-Lähetään. Tää mesta on takuulla ylihinnoiteltu ja toi mieshän on…on…
Nieleskelin avuttomasti, kun päässäni surrasi parvi vastentahtoisen ihailevia adjektiiveja, jollaisia en koskaan käyttänyt kenestäkään. Niitä en aikonut pinnalle päästää.
-Täys pellehän toi on, sihahdin vihaisesti.
Seela näytti puusta pudonneelta, ja tiesin miksi. Minulla ei ollut tapana kiihtyä sillä tavalla ja nimitellä uppo-outoja ihmisiä. Yhtäkkiä minua hävetti taas ja tajusin vasta paria sekuntia myöhemmin, miksi. En ollut ollut aivan niin hiljainen ja hienotunteinen, kuin olisin voinut olla.
Ludwik astahti eteeni lempeän ystävällinen hymy kasvoillaan, mutta hänen äänessään kajahti teräs, kun hän sanoi:
-Mä oon pahoillaan, jos sä oot jostain syystä saanu väärän kuvan. Meidän hinnoittelu on ihan läpinäkyvää, ja mä pystyn perustelemaan sen kenelle tahansa. Niinku tilintarkastajalle tai kriittiselle asiakkaalle. Jos sua taas huolettaa mun vanha rikostuomio, josta mä oon ollu poikkeuksellisen avoin, mä voin vakuuttaa, että mua ei huvita riskeerata mun toimintaa laittomuuksilla. Ja tietysti…
Miehen häkellyttävän kirkkaat silmät hehkuivat kuin turkoosit, kun hän poimi neilikan hiuksistaan ja jatkoi:
-Jos mun ulkoasu häiritsee sua, mä voin pukeutua…perinteisemmin. Siinä tapauksessa, että sä kuitenkin antaisit mun esitellä sulle meidän palveluita.
Ludwik murskasi hennon kukan sormiinsa ja pudotti sen lattialle, ja minä tuijotin vaaleanpunaisia jäännöksiä lähes pahoinvoivana. Ludwik Kuzminski näytti ylelliseltä, itsevarmalta ja täysin kykenevältä jatkamaan elämäänsä ilman minun pieniä häitäni, mutta siitä huolimatta minua melkein itketti.
Tiesin mainiosti, millaista oli olla erilainen. Lapsena minulla ei koskaan ollut ollut mitään kallista tai muodikasta, kun äidin sairaanhoitajan palkka oli kulunut lähinnä hänen sosiaalisen elämänsä ylläpitämiseen. Olin saanut halvimman kännykän, halvimman repun, halvimmat farkut ja niiden oli pitänyt kestää vuosia tai vaatteiden ollessa kyseessä siihen asti, että ne eivät enää mahtuneet päälle. Kavereita ei ollut voinut viedä kotiin, koska se oli ollut aina siivottomassa sotkussa ja sohvalla oli saattanut torkkua tuntemattomia ihmisiä. Harrastuksiin ei ollut ollut varaa. Lopulta olin yläkoulussa saanut lempinimen Rotta, kun joku oli bongannut minut ja äidin kirkon soppajonosta.
Ludwik pukeutui tietysti ehdoin tahdoin valtavirrasta poikkeavalla tavalla, mutta oli aivan törkeää haukkua ketään pelleksi sellaisen takia. Pidin itseäni ylipäänsä ihmisenä, joka ei luokitellut ketään ulkonäön perusteella. Kasvojani poltti, kun nostin katseeni lattialle heitetystä neilikasta ja yritin muotoilla mahdollisimman vilpittömän anteeksipyynnön.
-Anteeksi. Mä en tiedä, mitä mä ajattelin, henkäisin ahdistuneella pienellä äänellä.
Se oli valhe, tietysti. Minulla oli tapana olla armottoman rehellinen itselleni ja oli päivänselvää, mikä minut oli ärsyttänyt sanomaan, mitä sylki suuhun toi. Se johtui kehoni älyttömästä reaktiosta Ludwikiin. Pahinta oli, ettei mies ollut yrittänyt yhtikäs mitään – hän oli tehnyt vain työtään. Ludwikin silmissä kipinöi, ja hän kumarsi pienesti.
-Mua on nimitelty pahemmaksikin, lintu pieni. Mä oon vaan pahoillani, jos mä annoin jostain syystä luotaantyöntävän vaikutelman.
Suutani kuivasi ja kelasin taaksepäin. Oliko hän tosiaan sanonut lintu pieni? Se oli omituisen henkilökohtaista. Vai oliko? Käyttikö Ludwik sellaista hellittelyä kaikista naisista? Hiljaisuus alkoi venyä epämukavan pitkäksi ja epätietoisuus oli saada aivoni oikosulkuun. Kiirehdin sanomaan edes jotain. Jotain, millä pääsisin uimaan ulos sinivihreiden silmien hypnoottisista syvyyksistä.
-Tää vaikutelma täällä…täällä on tosi tyylikästä. Ja jos sä tosiaan keksisit meille hienon paikan, mä olisin vaan iloinen. Siis jos sä vielä haluut mut.
Kömmähdys karkasi suustani, ennen kuin ehdin estää ja vedin hädissäni henkeä.
-Asiakkaaksi. Tietenkin. Ja meidät. Mut ja mun sulhasen, sopertelin onnettomana, kunnes Ludwik keskeytti minut tyynesti.
-Tietysti. Mä oon ylpeä, jos mä saan alkaa organisoida sun suurta päivää.
Hän veti mekkonsa taskusta täytekynän, heilautti sitä kohti tiskiä ja ehdotti:
-Mennään tekemään paperit ja käydään sitten läpi sun tärkeimmät toiveet.
Vasta siinä vaiheessa huomasin, että oli käynyt toinenkin kömmähdys. Jotenkin olin päätynyt Ludwik Kuzminskin asiakkaaksi. Se ei todellakaan ollut ollut tarkoitukseni.
KIINNOSTUITKO TARINASTA – MORSIAN ON ROMANTTINEN KAHDEN IHMISEN TARINA ”VAALEANPUNAISTEN” KANSIEN TAI YHDEN LIEKIN TAPAAN. OSTOKSELLE PÄÄSET TÄSTÄ (4,99 EUR SIS. ALV.)
LILITH: