On tutkittu, että lasten saanti ja pikkulapsiaika ovat kaikkein koettelevimmat ajat pariskuntien elämässä ja tällöin todella testataan, että kenestä on elämään yhdessä vanhempina ja kenestä ei. Tämä on aika, mikä verottaa suhdetta. Monet parisuhteet kuivuvat kasaan ja puolisot eroavat. Tällainen tapahtuu monesti silloin, kun aikaa ei löydy parisuhteelle ja puolisot unohtavat toisensa. Minun ja puolisoni parisuhde ei koskaan ole perustunut pelkkään fyysiseen asiaan, joten pohja on silloin vahvempi kuin ehkä vastakohtahenkilöillä. Puolisoni on luonteeltaan analyyttinen, tilastoja tutkiva. Vaikka olen itsekin analyyttinen, niin olemme muuten vastakohtia keskenämme. Tietenkin on erittäin surullista ja raskasta romantikkona rakastaa jotain enemmän kuin hän tulee koskaan näyttämään minulle ja välillä tuleekin olo, että rakkaus on yksipuolista. Minua ärsyttää toisinaan hänen flegmaattisuutensa. Olen itse mustasukkaista tyyppiä (hävettää myöntää), mutten vuosiin ole ollut enää omistushaluinen. Luulisi, että hän olisi edes joskus mustasukkainen? Ei, kun ainoa mistä hän repii pelihousut on silloin, kun sähköpostiin tulee WWF:n luontoaiheinen (kaikille maailman jäsenille) lähetetty kirje Leonardo DiCapriolta (Tämä oli niin harvinaista herkkua, että vieläkin naurattaa tuo tulistuminen). Puoliso sanoi minulle joskus, ettei hän osaa olla mustasukkainen. Hän vain ei ole sellainen henkilö. Tuon lauseen ajatteleminen saa minut surulliseksi. Ei hänen koskaan tarvitsekaan olla mustasukkainen minusta, mutta tuntuu, että olen toisinaan itsestäänselvyys. Periaatteessa en ajattele, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta mitä ajattelen itsestäni…se on toinen juttu. Minulla on ollut todella surkea itsetunto synnytysten jälkeen. Oma kroppani ei koskaan ole ollut mikään upea ja kaikki laihtuminen ja lihoaminen, ja lihoaminen ja laihtuminen eivät myöskään ole arpien kanssa tehneet hyvää. Vaikka olen ylpeä arvistani ja niiden syistä, niin toisaalta olen kokenut itseni erittäin rumaksi. Itse olen parisuhteen valinnut, jossa kumppanuus ja ystävyys ovat ensisijaisia asioita. Minulle on tärkeää, että vieressä on joku jonka kanssa kohdata asiat ja kenen kanssa keskustelen. En voisi olla parisuhteessa pelkästä himosta. Mitäs sitten, kun tuollainen alkukantainen tunne laantuu? Entäs, jos toisen naama rupeaakin ärsyttämään? Ei, ei, ei. Näen romantiikan enemmän henkisenä kuin fyysisenä. On sellainen kiteytetty sanontakin kuin;
”Jos ei ole valmis taistelemaan vierelläni, niin ei ole oikeutettu jakamaan vuodettakaan kanssani”
Ajattelen, että parasta on puoliso, joka on samalla paras kaveri. Voin hyvin kuvitella hänet kiikkumassa kanssani ulkokeinussa sitten, kun elämä on ehtoopuolella. Minulla on ollut monta ihailijaa, muttei koskaan kosijoita. Sanomattakin selvää, että minä olen ollut se, joka on kosinut. Vaikka olen näin vanha, niin en oikeastaan edes tiedä, millaista on saada suuria romanttisia eleitä. Puolisoni osaa helliä minua, tuoda ruusuja/suklaata, osaa tanssia, osaa leipoa gluteenittomia herkkuja, sanoo rakastavansa. Voisiko se olla, että hän on nyky mittakaavalla jopa erittäin romanttinen?? Minä itse vain olen syntynyt väärälle vuosikymmenelle? Mitä oikeastaan on edes romantiikka? Onko se niitä pieniä kauniita tekoja vai arkisia, mutta huomaavaisia eleitä? Sillä mieheni on osoittanut huomaavaisuutta tilanteissakin, joissa monet (toisten) miehet (kuuleman mukaan) ovat juosseet häntä koipien välissä puskiin. Hänen romanttisimmat eleet (jos niitä voi romanttisiksi sanoa) ovat ehdottomasti olleet ne kerrat, kun hän on ollut tuki ja turva minulle. Silloinkin synnyttäessäni pikkuisiamme, mieheni piti jalkaani ja hieroi selkääni. Puristin toisellakin kerralla niin lujaa kädestä, että häneltä oli murtua miltei ranne. Hän ei ollut moksiskaan, saati pyörtynyt vaikka näki vierestä kaiken sen veren ja sotkun. Hänessä parasta on se, ettei hän koskaan korosta itseään. Hän on ihana, koska hän on aito ja vaatimaton. Ainut asia mikä hänessä mättää on se, että hän on toisinaan hirveän etäinen. Minulla on hänet ja samaan aikaan tuntuu kuin en olisi koskaan häntä saanutkaan. Tämä piirre on vanhemmiten hänessä vain vahvistunut.
No, ehkä tämä on nyt jokin vaihe? Tai juuri sitä koettelevaa aikaa parisuhteessa, joka tekee meistä myöhemmin entistäkin vahvempia yhdessä perheenä. Niin ainakin toivon.
