Viime sunnuntai ei ollut helppo päivä. Olin jo aikaisemmin päättänyt lähteä tuolloin piipahtamaan lähellä järjestettävälle lasten kirppikselle, vaikkei meillä olekaan tällä hetkellä tarvetta hankkia mitään pojalle. Oli vaan kiva päästä katselemaan ja kiertelemään. Sunnuntai tuli, ja olin heti aamusta itkuinen. Välistä jo tuntui, että koko kirppis saisi jäädä.

Itkuisuus oli alkanut jo edellisiltana. Aiemmin päivällä oli tapahtunut se, minkä olin salaa toivonut jäävän tapahtumatta. Menkat nimittäin alkoivat. Jo useamman päivän ajan ennen sitä olin tuntenut outoja tuntemuksia alavatsan seudulla. Samantyyppisiä kuin viime vuonna, ennen kuin sain tietää olevani raskaana. Samanlaisia tuntemuksia olin kokenut myös yli kymmenen vuotta aiemmin, kun ihan ensimmäistä kertaa tulin raskaaksi ja joka sitten päättyi kuitenkin lopulta keskenmenoon. Mutta tiesin siis, että nuo kyseiset tuntemukset voisivat tarkoittaa mahdollista uutta raskautta. Niinpä olin muutaman päivän ajan salaa toivonut parasta. Mutta sitten kaikki haaveet kaatui tuosta noin vaan, ja nyt ollaan taas nollapisteessä.

Vauvakuumehan mulla on ollut jo jonkin aikaa, mutta uutta raskautta ei toistaiseksi ole yritetty tosissaan. Poikakin on vasta reilun vuoden vanha, ettei uuden tulokkaan välttämättä ihan vielä tarvi ilmoittaa olemassaolostaan. Mutta silti se riipaisi liikaa, kun sain todeta, etteivät ne toiveet nyt sitten vielä toteudukaan. Ja niin kun olin niihin jo takertunut.

Sunnuntaiaamun paha olo meni pois lounasaikaan mennessä, ja niinpä iloisemmin mielin pakkasin rattaat ja pojan autoon ja huristelin kirpparille. Myyjiä oli kiitettävästi, ja tavaraa tuntui riittävän. Hyvä, että ihmiset innostuvat siivoamaan kaappejaan ja kierrättämään vaatteita sekä tavaroita eteenpäin. Mutta sitten kesken kaiken alkoi niitä muistutuksia kävellä siellä täällä vastaan: nimittäin tulevia äitejä pyöreiden mahojen kanssa. Ajatukset lähtivät heti karkailemaan, eikä kiertelystä tullut sen jälkeen enää oikein mitään. Hajamielisenä tutkiskelin myyntipöytiä, eikä mikään tuntunut kiinnostavan. Mieskin kysyi kotiin palattuamme, eikö mitään löytynyt. Ei löytynyt ei. Tai oli siellä erikokoisia pyöreitä mahoja. Semmosen pienen pyöreän olisin voinut kaapata itselleni.

Päivä jatkui, ja pystyin kotiin tulon jälkeen vähitellen taas miettimään muita juttuja. Raskaushaaveetkin jäivät taas toistaiseksi taka-alalle. Tiedän, että jonain päivänä ne vielä toteutuvat. Pitää vaan jaksaa odottaa. Olla tarpeeksi kärsivällinen. Olen toki iloinen kaikkien muiden odottavien äitien puolesta, vaikka tunteet aina välillä myllertävätkin suuntaan jos toiseen. Pystyn ihastelemaan heidän pyöreitä mahojaan, koska luotan siihen, että olen itse vielä myöhemmin samassa tilanteessa. Takuu varmasti.

🙂