Mitä minä teen työkseni?
Kirjoitin viimeksi, kuinka minulta uhkaa lähteä nykyinen työpaikkani. Seuraavaksi olisi ehkä kaikkein loogisinta kertoa, mitä minä sitten oikein teen (vielä toistaiseksi) siellä töissä.
Tämä kirjoitus on myös samalla vastaus haasteeseen, jonka Ma-material girl -blogin Mindeka heitti ilmoille jokin aika sitten.
* * *
Olen muutamaan otteeseen eri kirjoituksissa maininnut, että olen töissä yliopistolla. Koska allekirjoittamassani työsopimuksessa on kohta salassapitovelvollisuudesta, en ala sen tarkemmin kertomaan yksityiskohtia työtehtävistäni.
Mutta ehkä seuraava kuva kertoo kaikkein olennaisimman (tai ainakin jotain siitä):
Tämä tässä on toinen työpöytäni – se toinen on taas aivan tavallinen tietokonenurkkaus jaetussa toimistohuoneessa. Tosin tällä hetkellä minulla on kunnia istuskella siellä suurimman osan ajasta aivan yksin ja täysin rauhassa – voi sitä ihanuutta. Mutta siis tuo kuvan työpiste on se ensisijainen ja tärkein, jossa vietän enempi aikaa työpäivästä. Tai no, joskus saattaa kyllä olla päinvastoinkin, eli että toimisto on se ykköspaikka. Riippuen ihan päivästä ja tehtävistä.
Se, miten aikoinaan (reilu seitsemän vuotta sitten) päädyin nykyiseen työhöni, oli kyllä yksi onnenkantamoinen. Aivan sananmukaisesti. Juttu meni nimittäin niin, että minä en löytänyt työpaikkaani – vaan työpaikka löysi minut. Tuleva esimieheni soitti yhtenä päivänä ja kertoi saneensa yhteystietoni opiskelupaikastani, josta olin valmistunut muutaman kuukausi aikaisemmin. Hän kertoi myös, että he tarvitsisivat uuden työntekijän ryhmäänsä. Niin, että olisitko kiinnostunut ja milloin pääsisit haastatteluun?
Olin tästä kaikesta aluksi ällikällä lyöty. Voiko minulle todella käydä tällainen tuuri, vastavalmistuneena ja työttömänä työnhakijana?
Hulluhan olisin ollut, jos olisin kieltäytynyt työhaastattelusta, joten lupasin tulla sinne sinä ja sinä päivänä sekä siihen ja siihen kellonaikaan. Haastattelu ei ollut mikään armoton tenttaustilaisuus, vaan pikemminkin rento keskustelutuokio. Pois lähdettyäni olin niin innoissani ja onnessani: en halunnut mitään muuta, kuin saada sen työn.
Parin viikon päästä toive toteutui, ja minulla oli ihka ensimmäinen oikea, oman alan työpaikka.
Koulutustaustastani sen verran, että minulla on takataskussani amk-tutukinto. Toisen takataskun pohjalle on puolestaan jäänyt keskeytetty yliopistotutkinto, joka on ollut jäissä kohta kymmenen vuotta. Tuskinpa sitä tulee enää koskaan suoritettua loppuun. Tällainen ajatus minulla on ollut jo useamman vuoden ajan. Saamani amk-paperit ovat tuntuneet aivan riittäviltä (ainakin toistaiseksi).
Kun aloitin melkein suoraan vastavalmistuneena nykyisessä työpaikassani, minulla ei tietenkään ollut minkään valtakunnan aikaisempaa kokemusta vastaavista tehtävistä. Niinpä sain opetella hommat, tavat ja käytännöt täysin keltanokkana aivan puhtaalta pöydältä. Virheiltä ja epäonnistumisilta en voinut tietenkään välttyä, mutta ajattelin, että ne kuuluivat asiaan, ja jatkoin paahtamista eteenpäin. Vähitellen onnistumisia alkoi kertyä enemmän, mikä antoi luottamusta ja motivoi entistä enemmän jatkamaan, jaksamaan sekä yrittämään vasta-alkaneella työurallani. Kun koeaika oli ohi ja minut oli hyväksytty mukaan ryhmään, saatoin ehkä ensimmäistä kertaa pitkään aikaa huokaista syvään helpotuksesta. I did it! Yes, yes, yeeesss!
* * *
Näiden kuluneiden vuosien aikana olen enimmäkseen viihtynyt nykyisessä työssäni, vaikka kieltämättä aina välistä on ollut jaksoja, jolloin työnteko ei tuntunut aina maistuvan ja mielessä kävi jopa irtisanoutuminen sekä vaihto uusiin tehtäviin. Tällaiset mietteet olivat kuitenkin melko lyhyitä ja ohimeneviä, sillä jonkin ajan kuluttua huomasin taas ajattelevani, miten mukava työ ja työympäristö minulla todellisuudessa onkaan.
Näin loppuun halusin vielä listata töihini liittyvät plussat ja miinukset.
Plussat:
- sopivan vaihtelevat työtehtävät (liian rutiininomainen työskentely ei pidemmän päälle oikein innostaisi)
- joustava työaika (riittää, että huolehtii viikkotuntimäärän toteutumisesta)
- mukava ja rento työporukka (ikävä tulee, jos ja kun joudun sanomaan heippa heille viimeistään tämän vuoden lopussa)
- työssä pääsee liikkumaan (ts. ei tarvitse istua koko ajan pöydän ääressä)
- melko mukavasti koulutus- ja virkistysmahdollisuuksia (vähintään kerran vuodessa)
Miinukset:
- liian pitkä työmatka (mutta toisaalta olen jaksannut reissata jo monta vuotta tuota väliä, eli on siihen jo ehtinyt hyvin tottuakin)
- työn luonteeseen kuuluva odottelu aina silloin tällöin (inhoan liikaa odottamista; mieluiten tekisin koko ajan jotain pientä, ettei tarvitsisi roikkua tietokoneella)
* * *
Että tämmöinen työ minulla – vielä muutaman kuukauden ajan.
🙂