Hyvä, paha ja some
Heippa hei! Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella on helmikuu pyörähtänyt käyntiin? Itselläni vallan mainiosti, tosin tammikuu tuntui hirmuisen pitkältä. Ja kuulemani perusteella se tuntui pitkältä myös monen muunkin mielestä. Omalla kohdallani johtui ehkä pimeydestä, ehkä sairastelusta tai ehkä näiden kahden kombosta. Noh, sillä ei nyt ole väliä – tärkeintä on, että aurinko on näyttäytynyt näin helmikuussa pitkästä aikaa ja energitasot palailevat pikku hiljaa.
Rehellisesti sanottuna blogin avaaminen on viime aikoina tuntunut tahmealta. Todennäköisesti tammikuun väsähtämiskaudella on ollut sormensa pelissä, mutta vieläkin enemmän inspiraatiotani ovat syöneet omat ajatukseni. Olen pohtinut valtavasti sosiaalista mediaa, sen merkitystä nyky-yhteiskunassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessämme. Miksi sosiaalinen media koukuttaa? Miksi haluamme jakaa ajatuksemme koko maailman kesken? Kuinka paljon identiteettimme rakentuu ulkoisiin arvioihin ja tykkäysten määriin?
Joidenkin mielestä aihe on todennäköisesti loppuun kulutettu. Paljon on puhuttu sosiaalisen median vaikutuksista yksilön hyvinvoinnissa ja nykyisin yhä paremmin tiedostetaan siinä piilevät mahdollisuudet, mutta myös riskit. Oli aihe kuinka puhki kulutettu tahansa, haluan nyt jakaa muutamia ajatuksia jotka ovat päässäni viime aikoina pyörineet. En usko, että muuten pääsen tästä kirjoittamisen blokista eroon.
Some avartaa maailmankatsomustamme – vai avartaako?
Itselläni suhde sosiaaliseen mediaan on aina ollut hieman ristiriitainen. Toisaalta rakastan sitä. Näen somessa aivan valtavasti potentiaalia mitä tulee monimuotoisuuteen, työllisyyden nousuun (uudet ammattiryhmät/yritykset) ja informaation kulkuun. Mielestäni on mahtavaa, että nykyisin (melkein) jokainen voi saada oman äänensä kuuluviin ja olla yhteydessä ihmisiin ympäri maailman. Lisäksi voimme jakaa tietoisuutta maailmasta reaaliajassa, oman elämämme onnen ja surun hetkiä, tarjoten vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville. Parhaimmassa tapauksessa maailmankatsomuksemme avartuu ja ymmärrämme paremmin ympäristöämme.
Äskeisestä lauseesta päästään mukavalla sillalla omien ajatusteni solmukohtaan – avartaako some maailmankatsomustamme ihan oikeasti vai kuvittelemmeko vain? Mitä jos valitsemme sosiaalisen median piiriimme tiedostamatta ainoastaan henkilöitä, jotka tukevat omaa käsitystämme maailmasta? Pysymmekö yhä tiukemmin omassa kuplassamme vai pystymmekö ottamaan ”piiriimme” mukaan myös ihmisiä, jotka eivät omia arvojamme 100% vastaa? Henkilökohtaisesti voin myöntää, että pääsääntöisesti somekuplaani kuuluu tilejä jotka jakavat samoja arvoja tai ovat muuten vain samaistuttavassa elämäntilanteessa. Sama kai se pätee ystäväpiiriin ”tosielämässä” – yleensä lähipiirissämme on jokin yhdistävä liima.
Olen viime aikoina lopettanut useiden sometilien seuraamisen. Miksi? Koska kyseisten tilien ulosanti ärsyttää/ahdistaa enemmän kuin inspiroi. Yleisin ohje nykyisin kuuluu jos jokin tili ärsyttää ”älä seuraa sitä”. Mikä on täysin ok ja parempi toimintamalli, kuin mennä huutelemaan hävyttömyyksiä kommenttibokseihin. Siellä näytön toisella puolella kun on yleensä aina ihminen, jolla on tunteet. Tämän vuoksi puhun mieluummin ”tilin” kuin ”henkilön” seuraamisen lopettamisesta – mistä minä tiedän vaikka tosielämässä tulisimme loistavasti toimeen. Sometili on juurikin vain tili, joka tarjoaa minimaalisen katsauksen itse ihmisen persoonaan ja elämään.
Olen huomannut, että parhaiten some laajentaa maailmankatsomusta kun pysähtyy pohtimaan omia tunteitaan ennen kuin painaa ”lopeta seuraaminen”-nappulaa. Mikä tilissä ärsyttää? Ovatko arvomme aivan eri, eikö tili tarjoa samaistumispintaa vai mistä kaikki ärsytys kumpuaa?
Lopputulos: Some laajentaa maailmankatsomusta, jos vain uskaltaa poistua omalta mukavuusalueeltaan. Ärtymys on tunne, jota tutkiessa saa aivan valtavasti informaatiota itsestään. On helpompi tuomita toinen, kuin pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti omaa käytöstään.
Kiiltokuvamaisuus, egokeskeisyys ja unelma-minä
Sosiaalisessa mediassa kuka vain voi olla mitä vain. Yleensä somessa korostuvat juurikin edellämainitut omat, vahvimmat arvomme ja nostamme esille asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä. Tykkäilemme kuvista, jotka paitsi puhuttelevat itseämme ja herättävät tunteita, myös jollain asteella vastaavat arvojamme. Joskus todellisuus ja some ovat kuitenkin täysin vastakkaisia. Ihminen voi esimerkiksi luoda itsestään sosiaalisessa mediassa kirjaimellisesti sosiaalisen kuvan, vaikka todellisuudessa sosiaaliset tilanteet kasvotusten ahdistavat. Voimme kehittää itsellemme ”alter-egon”, unelma-minän, kenellä elämä on yhtä auringonpaistetta ja hyvää fiilistä. Ja tässä ei ole mitään väärää, mielestäni on mukava kuulla ja nähdä positiivisia juttuja. Lisäksi positiivisuus ruokkii yleisesti ottaen positiivisuutta – tiettyyn pisteeseen asti.
Mutta kun oma elämä potkii päähän, ei kiiltokuvamaisuus kohenna mieltä. Etenkin noina hetkinä on helppo ajautua itsekriittisyyden kouriin ja ajatella miten kaikilla menee niin paljon paremmin.
Jos ennen vertailimme toisiamme vain kasvotusten kohtaamiimme ihmisiin ja kaukaisiin julkkiksiin, niin nykyisin vertailukohtia on miljardisti enemmän. Plus somessa suurin osa käyttäjistä ei ole kaukaisia julkkiksia, vaan samaistuttavia yksilöitä. Mikä tekee vertailusta niin paljon helpompaa (ja pahempaa) – on helpompi verrata itseään Meikälaisen Maijaan kuin Angelina Jolieen.
Inhimillisyyden vuoksi myös somen ammattilaisten elämäntyylistä on helppo hämääntyä ja ajatella, että vastaavanlainen joustava elämäntyyli a) sopii kaikille b) on helppoa ja c) on uusi normi. Ammatti ei todellakaan ole helppo, ei sovi kaikille eikä myöskään ole uusi normi. Ainakaan vielä. Sosiaalisen median ammattilaiset ovat usein yrittäjiä. Yrittäjiä on aina ollut ja heitä tarvitaan myös jatkossa. Yritykset luovat työpaikkoja ja ylläpitävät kehitystä. Näin minä sen näen. Mutta aivan yhtä lailla tarvitaan työntekijöitä muihin tehtäviin – maailma ei pyöri pelkän somen avulla.
Itseäni mietityttää miten egokeskeiseksi maailma voi vuosien saatossa mennä. Somessa elämä väistämättä pyörii oman tekemisen ja tykkäysten ympärillä. Kaikki on yhtä hattaraa ja ilotulitusta – someen pääsevät vain elämämme tähtihetket. Toki viime vuosina skeneen on rantautunut uuden aikakauden aalto, ns. tavallisuus. Ongelma mielestäni on, että tavallisuus on ympäripyöreä käsite. Yhdelle tavallista ovat likaiset sukat ympäri asuntoa, toiselle kiiltävät pöytätasot. Kuka siis lopulta määrittelee, mitä tavallisuus on?
(Nyt alan kuulostamaan ihan lukioaikojeni filosofian opettajalta, joka meni verhon taa piiloon ja kysyi ”onko minua olemassa jos ette näe minua”… :-D)
Entä mitä tapahtuu vuosien saatossa empatiakyvylle, jos keskitymme jakamaan elämäämme virtuaalisesti, emmekä kasvotusten? Muistammeko kysyä muilta kasvotusten mitä oikeasti kuuluu? Osaammeko kuunnella vai viekö kännykkä huomiomme? Tietenkään some itsessään ei sulje pois kommunikointi- tai empatiakykyä, mutta haasteita se luo. Tiedän, että mediakriittisyys on tärkeä taito, mutta kuinka paljon voimme laittaa vastuuta tästä yksinään yksilön harteille? Siinä on pähkinä purtavaksi.
Lopputulos: Olisi hyvä muistaa, että some ei ole synonyymi todellisuudelle ja tavallisuuden käsite on riippuvainen ihmisestä. Mediakriittisyyden kehittäminen ja oman somekäyttäytymisensä tarkastelu muiden näkökulmasta ovat asioita joihin voi vaikuttaa. Millaisen esimerkin ja maailman haluat jättää tuleville sukupolville?
Jos sitä ei ole somessa, onko sitä edes olemassa?
Kännykät kulkevat taskuissamme ja elämän ikuistaminen on helpompaa kuin koskaan. Mukanamme kulkee aina kuvausväline ja kuvarulla, joka ennen olisi purettu erillisiin kansioihin. ”Millaisen kuvan siitä saisi” tai ”Voi tästä saisi hienon kuvan” kaltaiset ajatukset nousevat mieleen pyytämättä ja huomaamme ottavamme kamerat esiin hetkissä, missä ennen emme olisi tätä tehneet. Yhtäkkiä Runebergin leivos ei olekaan oikeassa kulmassa, vaan sitä pitää asetella juuri sopivan seksikkääseen kulmaan. Tuleeko valo hyvin? No ei, tortuksi meni tämäkin. Yritä nyt torttu edes vähän!
Tästä pääsemme itseäni kauhistuttavaan faktaan – maailmassa on nykyisin somekuvauspaikkoja, johon turistit reissaavat ja parveilevat sen yhden täydellisen Instagram-kuvan takia. Toki aina on otettu reissukuvia, sitä ei käy kiistäminen. Mutta missä menee täydellisten reissukuvien ottamisen, hetkessä elämisen, kokemusten ja merkityksellisen matkaamisen raja? Käymmekö reissussa kuvien vai kulttuurin vuoksi?
Annan nyt esimerkin omasta elämästäni. Syksyn Kanadan matkallamme tein kesken reissua päätöksen, etten päivitä Instagramissa etenkään tarinoita kuin maksimissaan reissun jälkeen. Tein päätöksen vasta kun olimme saapuneet ensimmäiselle upean siniselle järvelle. Siinä poseeratessani eri kuvakulmissa kauhistuin, että oma mieleni oli enemmän kuvien otossa kuin itse hetkessä. Halusin pysäyttää mielivaltaisen ajatusprosessin – halusin tuntea, en vain ottaa kuvia. Tajusin nolona somen hallitsevan minua, enkä minä somea ja pistin kyseiselle pisteen. Kauniit kuvat ovat kiva juttu, mutta ne eivät saa olla reissun saati elämän itseisarvo. Plus ketä oikeasti kiinnostaa postaanko kuvat reaaliajassa vai vasta pari viikkoa jälkikäteen? Ei ketään.
… paitsi äitiä ja isää, heille kuvat on syytä lähettääkin heti jotta eivät huolestu…
Okei, huomautan että en tee somea työkseni ja työmielessä tilanne on eri. Erotetaan siis tässä kohtaa työ ja vapaa-aika. Vapaa-ajalla kukaan ei ole velvoitettu päivittämään sitä täydellistä kuvaa sillä sekunnilla kun tilanne on päällä. Siinä ei ole mitään väärää jos näin tekee – mutta joskus on hyvä pohtia, miksi kokee painetta päivittää elämäänsä muille reaaliajassa. Mitä sillä haet? Tykkäyksiä? Miksi? Ihmisen arvoa ei voi määritellä tykkäysten perusteella.
Lopputulos: Elämä ei ole somessa. Se on silmiemme edessä. Eli kyllä, vaikka sitä ei ole somessa on se silti olemassa.
Summa summarum: Onko some hyvä, paha vain ihan vain some? Sanoisin, että jälkimmäisin vaihtoehto taitaa olla osuvin. Ei ole olemassa yhtä hyvää tai yhtä pahaa – kaikessa on aina puolensa. Niin kauan kuin some ei hallitse meitä vaan me somea, niin tilanne on positiivisen puolella.
Mikä teidän suhteenne on sosiaaliseen mediaan? Itseäni kiinnostaa etenkin matkustamisen näkökulma – pystyttekö elämään hetkessä vai huomaatteko silmienne eteen tippuvan ”Instagram-neliön” nähdessänne upean maiseman?
**********************
Huh – kylläpä helpotti ajatusten purkaminen! Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti – palaillaan taas uusissa tunnelmissa <3 Aurinkoista viikonloppua – tänään on loistava päivä olla juuri sinä.
xx Krista
Lue myös:
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Viiden vuoden suunnitelmista ja unelmista
Homma hanskassa ja hanskat hukassa – tuntemuksia viikolta