Hyvä, paha ja some

Heippa hei! Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella on helmikuu pyörähtänyt käyntiin? Itselläni vallan mainiosti, tosin tammikuu tuntui hirmuisen pitkältä. Ja kuulemani perusteella se tuntui pitkältä myös monen muunkin mielestä. Omalla kohdallani johtui ehkä pimeydestä, ehkä sairastelusta tai ehkä näiden kahden kombosta. Noh, sillä ei nyt ole väliä – tärkeintä on, että aurinko on näyttäytynyt näin helmikuussa pitkästä aikaa ja energitasot palailevat pikku hiljaa.

Rehellisesti sanottuna blogin avaaminen on viime aikoina tuntunut tahmealta. Todennäköisesti tammikuun väsähtämiskaudella on ollut sormensa pelissä, mutta vieläkin enemmän inspiraatiotani ovat syöneet omat ajatukseni. Olen pohtinut valtavasti sosiaalista mediaa, sen merkitystä nyky-yhteiskunassa ja sosiaalisessa kanssakäymisessämme. Miksi sosiaalinen media koukuttaa? Miksi haluamme jakaa ajatuksemme koko maailman kesken? Kuinka paljon identiteettimme rakentuu ulkoisiin arvioihin ja tykkäysten määriin?

Joidenkin mielestä aihe on todennäköisesti loppuun kulutettu. Paljon on puhuttu sosiaalisen median vaikutuksista yksilön hyvinvoinnissa ja nykyisin yhä paremmin tiedostetaan siinä piilevät mahdollisuudet, mutta myös riskit. Oli aihe kuinka puhki kulutettu tahansa, haluan nyt jakaa muutamia ajatuksia jotka ovat päässäni viime aikoina pyörineet. En usko, että muuten pääsen tästä kirjoittamisen blokista eroon.

Some avartaa maailmankatsomustamme – vai avartaako?

Itselläni suhde sosiaaliseen mediaan on aina ollut hieman ristiriitainen. Toisaalta rakastan sitä. Näen somessa aivan valtavasti potentiaalia mitä tulee monimuotoisuuteen, työllisyyden nousuun (uudet ammattiryhmät/yritykset) ja informaation kulkuun. Mielestäni on mahtavaa, että nykyisin (melkein) jokainen voi saada oman äänensä kuuluviin ja olla yhteydessä ihmisiin ympäri maailman. Lisäksi voimme jakaa tietoisuutta maailmasta reaaliajassa, oman elämämme onnen ja surun hetkiä, tarjoten vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville. Parhaimmassa tapauksessa maailmankatsomuksemme avartuu ja ymmärrämme paremmin ympäristöämme.

Äskeisestä lauseesta päästään mukavalla sillalla omien ajatusteni solmukohtaan – avartaako some maailmankatsomustamme ihan oikeasti vai kuvittelemmeko vain? Mitä jos valitsemme sosiaalisen median piiriimme tiedostamatta ainoastaan henkilöitä, jotka tukevat omaa käsitystämme maailmasta? Pysymmekö yhä tiukemmin omassa kuplassamme vai pystymmekö ottamaan ”piiriimme” mukaan myös ihmisiä, jotka eivät omia arvojamme 100% vastaa? Henkilökohtaisesti voin myöntää, että pääsääntöisesti somekuplaani kuuluu tilejä jotka jakavat samoja arvoja tai ovat muuten vain samaistuttavassa elämäntilanteessa. Sama kai se pätee ystäväpiiriin ”tosielämässä” – yleensä lähipiirissämme on jokin yhdistävä liima.

Olen viime aikoina lopettanut useiden sometilien seuraamisen. Miksi? Koska kyseisten tilien ulosanti ärsyttää/ahdistaa enemmän kuin inspiroi. Yleisin ohje nykyisin kuuluu jos jokin tili ärsyttää ”älä seuraa sitä”. Mikä on täysin ok ja parempi toimintamalli, kuin mennä huutelemaan hävyttömyyksiä kommenttibokseihin. Siellä näytön toisella puolella kun on yleensä aina ihminen, jolla on tunteet. Tämän vuoksi puhun mieluummin ”tilin” kuin ”henkilön” seuraamisen lopettamisesta – mistä minä tiedän vaikka tosielämässä tulisimme loistavasti toimeen. Sometili on juurikin vain tili, joka tarjoaa minimaalisen katsauksen itse ihmisen persoonaan ja elämään. 

Olen huomannut, että parhaiten some laajentaa maailmankatsomusta kun pysähtyy pohtimaan omia tunteitaan ennen kuin painaa ”lopeta seuraaminen”-nappulaa. Mikä tilissä ärsyttää? Ovatko arvomme aivan eri, eikö tili tarjoa samaistumispintaa vai mistä kaikki ärsytys kumpuaa?

Lopputulos: Some laajentaa maailmankatsomusta, jos vain uskaltaa poistua omalta mukavuusalueeltaan. Ärtymys on tunne, jota tutkiessa saa aivan valtavasti informaatiota itsestään. On helpompi tuomita toinen, kuin pysähtyä tarkastelemaan kriittisesti omaa käytöstään.

Kiiltokuvamaisuus, egokeskeisyys ja unelma-minä

Sosiaalisessa mediassa kuka vain voi olla mitä vain. Yleensä somessa korostuvat juurikin edellämainitut omat, vahvimmat arvomme ja nostamme esille asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä. Tykkäilemme kuvista, jotka paitsi puhuttelevat itseämme ja herättävät tunteita, myös jollain asteella vastaavat arvojamme. Joskus todellisuus ja some ovat kuitenkin täysin vastakkaisia. Ihminen voi esimerkiksi luoda itsestään sosiaalisessa mediassa kirjaimellisesti sosiaalisen kuvan, vaikka todellisuudessa sosiaaliset tilanteet kasvotusten ahdistavat. Voimme kehittää itsellemme ”alter-egon”, unelma-minän, kenellä elämä on yhtä auringonpaistetta ja hyvää fiilistä. Ja tässä ei ole mitään väärää, mielestäni on mukava kuulla ja nähdä positiivisia juttuja. Lisäksi positiivisuus ruokkii yleisesti ottaen positiivisuutta – tiettyyn pisteeseen asti.

Mutta kun oma elämä potkii päähän, ei kiiltokuvamaisuus kohenna mieltä. Etenkin noina hetkinä on helppo ajautua itsekriittisyyden kouriin ja ajatella miten kaikilla menee niin paljon paremmin.

Jos ennen vertailimme toisiamme vain kasvotusten kohtaamiimme ihmisiin ja kaukaisiin julkkiksiin, niin nykyisin vertailukohtia on miljardisti enemmän.  Plus somessa suurin osa käyttäjistä ei ole kaukaisia julkkiksia, vaan samaistuttavia yksilöitä. Mikä tekee vertailusta niin paljon helpompaa (ja pahempaa) – on helpompi verrata itseään Meikälaisen Maijaan kuin Angelina Jolieen.

Inhimillisyyden vuoksi myös somen ammattilaisten elämäntyylistä on helppo hämääntyä ja ajatella, että vastaavanlainen joustava elämäntyyli a) sopii kaikille b) on helppoa ja c) on uusi normi. Ammatti ei todellakaan ole helppo, ei sovi kaikille eikä myöskään ole uusi normi. Ainakaan vielä. Sosiaalisen median ammattilaiset ovat usein yrittäjiä. Yrittäjiä on aina ollut ja heitä tarvitaan myös jatkossa. Yritykset luovat työpaikkoja ja ylläpitävät kehitystä. Näin minä sen näen. Mutta aivan yhtä lailla tarvitaan työntekijöitä muihin tehtäviin – maailma ei pyöri pelkän somen avulla.

Itseäni mietityttää miten egokeskeiseksi maailma voi vuosien saatossa mennä. Somessa elämä väistämättä pyörii oman tekemisen ja tykkäysten ympärillä. Kaikki on yhtä hattaraa ja ilotulitusta – someen pääsevät vain elämämme tähtihetket. Toki viime vuosina skeneen on rantautunut uuden aikakauden aalto, ns. tavallisuus. Ongelma mielestäni on, että tavallisuus on ympäripyöreä käsite. Yhdelle tavallista ovat likaiset sukat ympäri asuntoa, toiselle kiiltävät pöytätasot. Kuka siis lopulta määrittelee, mitä tavallisuus on?

(Nyt alan kuulostamaan ihan lukioaikojeni filosofian opettajalta, joka meni verhon taa piiloon ja kysyi ”onko minua olemassa jos ette näe minua”… :-D)

Entä mitä tapahtuu vuosien saatossa empatiakyvylle, jos keskitymme jakamaan elämäämme  virtuaalisesti, emmekä kasvotusten? Muistammeko kysyä muilta kasvotusten mitä oikeasti kuuluu? Osaammeko kuunnella vai viekö kännykkä huomiomme? Tietenkään some itsessään ei sulje pois kommunikointi- tai empatiakykyä, mutta haasteita se luo. Tiedän, että mediakriittisyys on tärkeä taito, mutta kuinka paljon voimme laittaa vastuuta tästä yksinään yksilön harteille? Siinä on pähkinä purtavaksi.

Lopputulos: Olisi hyvä muistaa, että some ei ole synonyymi todellisuudelle ja tavallisuuden käsite on riippuvainen ihmisestä. Mediakriittisyyden kehittäminen ja oman somekäyttäytymisensä tarkastelu muiden näkökulmasta ovat asioita joihin voi vaikuttaa. Millaisen esimerkin ja maailman haluat jättää tuleville sukupolville?

Jos sitä ei ole somessa, onko sitä edes olemassa?

Kännykät kulkevat taskuissamme ja elämän ikuistaminen on helpompaa kuin koskaan. Mukanamme kulkee aina kuvausväline ja kuvarulla, joka ennen olisi purettu erillisiin kansioihin. ”Millaisen kuvan siitä saisi” tai ”Voi tästä saisi  hienon kuvan” kaltaiset ajatukset nousevat mieleen pyytämättä ja huomaamme ottavamme kamerat esiin hetkissä, missä ennen emme olisi tätä tehneet. Yhtäkkiä Runebergin leivos ei olekaan oikeassa kulmassa, vaan sitä pitää asetella juuri sopivan seksikkääseen kulmaan. Tuleeko valo hyvin? No ei, tortuksi meni tämäkin. Yritä nyt torttu edes vähän!

Tästä pääsemme itseäni kauhistuttavaan faktaan – maailmassa on nykyisin somekuvauspaikkoja, johon turistit reissaavat ja parveilevat sen yhden täydellisen Instagram-kuvan takia. Toki aina on otettu reissukuvia, sitä ei käy kiistäminen. Mutta missä menee täydellisten reissukuvien ottamisen, hetkessä elämisen, kokemusten ja merkityksellisen matkaamisen raja? Käymmekö reissussa kuvien vai kulttuurin vuoksi?

Annan nyt esimerkin omasta elämästäni. Syksyn Kanadan matkallamme tein kesken reissua päätöksen, etten päivitä Instagramissa etenkään tarinoita kuin maksimissaan reissun jälkeen. Tein päätöksen vasta kun olimme saapuneet ensimmäiselle upean siniselle järvelle. Siinä poseeratessani eri kuvakulmissa kauhistuin, että oma mieleni oli enemmän kuvien otossa kuin itse hetkessä. Halusin pysäyttää mielivaltaisen ajatusprosessin – halusin tuntea, en vain ottaa kuvia. Tajusin nolona somen hallitsevan minua, enkä minä somea ja pistin kyseiselle pisteen. Kauniit kuvat ovat kiva juttu, mutta ne eivät saa olla reissun saati elämän itseisarvo. Plus ketä oikeasti kiinnostaa postaanko kuvat reaaliajassa vai vasta pari viikkoa jälkikäteen? Ei ketään.

… paitsi äitiä ja isää, heille kuvat on syytä lähettääkin heti jotta eivät huolestu…

Okei, huomautan että en tee somea työkseni ja työmielessä tilanne on eri. Erotetaan siis tässä kohtaa työ ja vapaa-aika. Vapaa-ajalla kukaan ei ole velvoitettu päivittämään sitä täydellistä kuvaa sillä sekunnilla kun tilanne on päällä. Siinä ei ole mitään väärää jos näin tekee – mutta joskus on hyvä pohtia, miksi kokee painetta päivittää elämäänsä muille reaaliajassa. Mitä sillä haet? Tykkäyksiä? Miksi? Ihmisen arvoa ei voi määritellä tykkäysten perusteella.

Lopputulos: Elämä ei ole somessa. Se on silmiemme edessä. Eli kyllä, vaikka sitä ei ole somessa on se silti olemassa.

Summa summarum: Onko some hyvä, paha vain ihan vain some? Sanoisin, että jälkimmäisin vaihtoehto taitaa olla osuvin. Ei ole olemassa yhtä hyvää tai yhtä pahaa – kaikessa on aina puolensa. Niin kauan kuin some ei hallitse meitä vaan me somea, niin tilanne on positiivisen puolella.

Mikä teidän suhteenne on sosiaaliseen mediaan? Itseäni kiinnostaa etenkin matkustamisen näkökulma – pystyttekö elämään hetkessä vai huomaatteko silmienne eteen tippuvan ”Instagram-neliön” nähdessänne upean maiseman? 

**********************

Huh – kylläpä helpotti ajatusten purkaminen! Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti – palaillaan taas uusissa tunnelmissa <3 Aurinkoista viikonloppua – tänään on loistava päivä olla juuri sinä.

xx Krista

Lue myös:
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Viiden vuoden suunnitelmista ja unelmista
Homma hanskassa ja hanskat hukassa – tuntemuksia viikolta

Kommentit (4)
  1. Some voi olla hyvinkin antoisa ”paikka”. Somen kautta voi saada tietoa ja oppia muutoinkin uusia asioita sekä saada uusia näkökulmia. Yhteyden pito ihmisiin voi helpottua etenkin tilanteessa, jossa välimatkat ovat joihinkin ihmisiin pidempiä. Voi matalammalla kynnyksellä tutustua uusiin ihmisiin ja luoda uusia ihmissuhteita sekä saada vertaistukea erilaisiin asioihin. Somen kautta voi saada jopa apua hädän hetkellä tai muutoinkin. Tässä nyt muutama esimerkki. Somessa on myös varjopuolensa, joka näkyy silloin, kun sitä käyttävän suhde someen on vääristynyt jollakin tavalla. Somesta voikin tulla paikka, jonka kautta elää ihanne-elämäänsä ja ihanne-minäänsä tai paikka, jonka kautta yrittää korjata puutteita elämässään: yrittää löytää sitä kautta tietä onneen esimerkiksi boostaamalla itsetuntoaan tykkäyksien, kommenttien, seuraajien ym. määrällä ja tavoittelee näitä jopa siinä määrin, että vaarantaa henkensä sen vuoksi. Sitä voi tarrata myös ihmisiin pakkomielteisesti, koska some mahdollistaa tämän niin hyvin ja jopa joissain määrin normalisoi asiaa. Ja niin edelleen. Some ei ole itsessään hyvä tai paha – se mitä some on kullekin riippuu aina sitä käyttävästä ihmisestä.

    Itselläni on nykyään suhtkoht hyvä suhde someen ja koen saavani siitä paljon irti, selkeästi enemmän kuin mitä koen saavani haittoja. Itselleni tämä kuitenkin vaati palvelujen käytön yksinkertaistamista eli poistin itselleni turhat somehommelit ja jätin vain ne selkeästi hyödylliset eli palvelut, joiden kautta pitää yhteyttä ihmisiin ja käytän niitä ensisijaisesti siihen: yhteydenpitoon. Facebookin kaverilistalla pidän vain ihmisiä, jotka oikeasti tunnen ja joihin pidän yhteyttä oikeassa elämässä. Hyödynnän facebookia muuhunkin kuin yhteydenpitoon, mutta harkiten ja jatkuvasti siivoten esim. turhia ryhmiä pois listoilta ja sen sellaista. Instagrammia en ole käyttänyt enää aikoihin. Pinterestin otin käyttöön jokin aika sitten, mutta en lisää sinne itse mitään kuvia vaan käytän sitä inspiraatioon harrastuksessa. Koin itse ahdistavaksi sen, kun somepalveluita oli paljon ja sen, jos niissä on ”liian aktiivinen” eli on koko ajan tavoitettavissa sinen kautta – tai sen ulkopuolellakin. Kun karsin pois turhat palvelut ja siivosin ne, jotka jäi jäljelle niin se helpotti omaa oloa ja vapautti energiaa. Edelleen tosin on aikoja, kun unohdin olemaan liian aktiivinen eli tavoitettavissa miltei koko ajan, tässä pitää siis edelleen petrata.

    Instagrammin suhteen tuli mieleen, että kun vielä käytin sitä, niin itsellä oli kyllä herkässä se ajatus ja kokemus, että asiat ei olisi jotenkin totta jos en jaa niitä sinne tai ylipäänsä someen. Tiesin toki ettei se niin ole, mutta silti tuntui pakottavalta tarpeelta jakaa lähes kaikki someen. Instan pois jättäminen vei tämän itsellä pois – jännää jotenkin, koska kyllähän kuvia voi yhtälailla jakaa myös faceen. Silti facebook ei herätä sitä samanlaista tarvetta ja oloa.

    1. Ensiksi haluan sanoa KIITOS ajatuksia herättävästä ja kattavasta kommentista. On ilo kuulla toisen henkilön pohdintoja ja saada uutta näkökulmaa omiin ajatuksiinsa.

      Olen kanssasi samoilla linjoilla – some on tosiaan vain some ja on käyttäjästä kiinni miten tämän kokee. Lisäksi tietynlainen karsiminen kaikessa tässä informaatiotulvassa on kaikille hyväksi ja itsekin olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään esimerkiksi juuri noiden Instagramin tarinoiden käyttöä sekä poistanut Snapchatin ja näin päin pois.

      Kuten mainitsit kommenttisi lopussa, niin Instagramissa on tosiaan se puoli että siitä tulee helpommin paine päivittää asioita reaaliajassa. Uskoisin että ainakin tarina-toiminnolla on ollut osansa tässä ja toki koska palvelu itsessään tarjoaa valmiit filtterit, on arkea helpompi ”silotella” . Snapchat toimii myös toki reealiajassa mutta ehkä on kuitenkin arkisempi – tästä en oikein osaa sanoa, kun snapin kelkkaan en ole itse koskaan kunnolla hypännyt ja sitä en edes käytä enää.

      Itselläni Facebookin käyttötarkoitus on myös ajanvarrella muuttunut huomattavasti ja se onkin nykyään ns. Arkisin somekanava. En itse päivittele sinne juuri mitään, mutta on kiva kuulla läheisten kuulumisia ja lukea maailman menosta.

      Somessa parasta tosiaan on muihin ihmisiin tutustuminen ja keskustelu – ilman somea ei olisi myöskään tätä keskustelua ja kommenttiboksia, josta olen todella kiitollinen. Lisäksi Instastakin olen vasta viime aikoina huomannut, että sielläkin saa aikaiseksi mielenkiintoisia keskusteluja kunhan vain uskaltaa kysyä.

      Kommenttisi todella sai ajatukseni rullaamaan, vitsit kiitos vielä kerran. 🙂

      Mukavaa viikkoa sinulle!

      1. Instagramissa on toki sekin, että sehän on alunperin tarkoitettu siihen, että asiat jaettaisiin reaaliajassa. Instagramin nimihän on lyhenne/vastaavaa sanoista ”instant telegram”. Sovelluksen käyttötapa on kyllä ajan saatossa muuttunut, mutta uskoisin tämän asian vaikuttavan myös siinä, että sen käyttö herättää monissa paineita. Tämäkin toki riippuu siitä miten sitä sovellusta käyttää. Itse alunperin aloitin käytön jakaakseni sinne kissakuvia, jotten täyttäisi facebookiani niillä. Tällöin en kokenut paineita sen käytössä, varmaan siksikin että päivitettävää oli aina halutessaan.

        Mutta kun tilanteet muuttuivat eikä ollut enää kissoja, joista ottaa kuvia Instagramiin niin myös suhde sovellukseen muuttui. Ei mitenkään sormia napsauttamalla vaan vähitellen. Ensin napsin mielelläni esim. luontokuvia sinne, mutta ajan mittaan aloin kokemaan, että se kuvien enemmän tai vähemmän jatkuva päivittäminen Instagramiin syö usein kokemusta pois siitä hetkestä. Otin kyllä luontokuvia ja kuvia muutenkin ennen sen käytön aloittamista – muistakin kuin kissoista – mutta paljon hitaammalla tahdilla ja eri ajatuksella. Kuvia otti ennen ajatuksella, että halusi ikuistaa jonkin asian ja lisäksi se sattui olemaan myös mahdollista. Sen kuvan saattoi jakaa myös somessa (facebook), jos sattui huvittamaan ja muistamaan, mutta vasta aina jälkikäteen, kun hetki oli jo ohi ja siitä oli täysillä nauttinut. Instagramin myötä kuvien ottaminen lisääntyi. Kun oli jokin kaunis asia tai hetki, se piti kuvata aina sekä jakaa tietenkin sinne sovellukseen ja mieluiten vielä mahdollisimman pian, jolloin sitä unohti usein nauttia hetkestä. En onneksi koskaan kokenut painetta siitä, että pitäisi jakaa jotenkin mielenkiintoisia kuvia tai silottaa omaa elämää enkä ajatellut, että arvoni määrittyisi millään tavalla tykkäysten tai seuraajien määrän mukaan. Mutta koin ahdistavaksi sen, etten enää osannut nauttia hetkestä kuten ennen, joten päätin poistaa sovelluksen.

        Sen verran onneton olen tekniikan ja siihen liittyvien asioiden kanssa, etten ole kunnolla päässyt someen sisälle vrt. mitä monet. Esim. en ole koskaan käyttänyt Twitteriä, Snapia yritin, mutten millään ymmärtänyt miten se toimii eli en päässyt siihenkään sisälle 😅 Itselläni on kyllä ne omat väylät somessa joista pidän, mutta minimaalisuus ja yksinkertaisuus on itselleni kuitenkin hyväksi mitä someen tulee. Tietynlainen etäisyys myös tekee hyvää, ettei ole aina somenkaan kautta tavoitettavissa eikä somepalvelut jatkuvasti hälytä mistämilloinkin.

        Oikein käytettyjä some on tosiaan todella antoisa paikka. Olen somen kautta oppinut paljon sellaista mitä en olisi välttämättä muutoin oppinut, olen tutustunut uusiin ihmisiin ja löytänyt jopa pysyvämpiä ihmissuhteita ja niin edelleen.

        Kiitos itsellesi! Mielenkiintoinen postaus ja ajatuksia herättävä, samoin myös vastauksesi! 🙂

        1. No niin ja taas opin uutta – en todellakaan tiennyt Instagramin nimen tarinaa! Sehän selittää jo todella paljon 😀 Muistan miten aikoinani (vuosi 2013?) päivittelin sovellukseen hetken tunnelmia sen enempää miettimättä. Nykyisin päivitän pääsääntöisesti luontokuvia, koska rakastan näiden ottamista ja tarinankerrontaa. Kuten itsekin sanoit, luontokuvien osalta haasteeksi kuitenkin muodostuu hetkessä eläminen – sen kanssa pitää tasapainotella! Ja välillä on vain pakko päättää, että luuri pysyy taskussa oli maisema kuinka upea tahansa. Elämä eletään loppujen lopuksi silmillä, ei kännykän ruudun läpi.

          Itse olen muuten juuri se tyyppi, kenen puhelin on aina äänettömällä – en vain jaksa olla jatkuvasti niin sanotussa hälytysvalmiudessa. Etenkin iltaisin tämä on itselleni aivan äärimmäisen tärkeää. Onneksi lähipiirini on jo oppinut, että jos en vastaa niin olen kyllä kunnossa 😀 Tosin joskus olisi ihan hyvä pitää äänet päällä, eihän sitä koskaan tiedä jos toisella olisi hätätilanne.

          Some on itsestänikin antoisa paikka ja kuten ensimmäisessä lauseessa selvisi, tätä kautta oppii aina jotain uutta 😀 Minimalistisuus ja keskustelukulttuuri kunniaan!

          Huippua viikonloppua! 🙂

          Ps. Kissat ovat parhaita <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *