Mikä siinä matkustamisessa oikein viehättää?

En oikein muista mistä kaikki sai alkunsa. Nimittäin rakkauteni matkustamista kohtaan. 

Alkoiko se perheen kanssa tehdystä reissusta Tanskaan? Muistan tuolta matkalta unettoman yön bussissa, pikkuveljeni riemun nähdessään legopalikan muotoiset ranskalaiset, riehuvat bussikaverit ja jumiutuneen vuoristoradan. Sekä Harry Potter-legot, oi miten olisinkaan halunnut kyseisiä ostaa.

Vai oliko käänteen tekevä hetki sittenkin Bulgarian ja Kanariansaarten lämmön kokeminen teini-iän alussa? Tajusinko katsoessani Bulgarian hotellihuoneemme parvekkeelta näkyvälle rantakadulle ja kuunnellessani alla olevan ravintolan iloista puheensorinaa, että elämä on oikeastaan aika ihanaa? Vai Kanariansaarilla kävellessäni paljain jaloin rannalla ja hieman kauempana perheestäni, ihan vain siksi että voisin kokea olevani itsenäinen? 

Vaikka en muista tämän rakkaustarinan alkua, pystyn määrittämään sille käännekohdan. Käännekohdan, jonka jälkeen suhteeni matkustamiseen muuttui täysin.

Oli vuosi 2007. Täytin 15-vuotta. Useat tuttuni hankkivat tässä kohtaa mopoja tai mopoautoja, itse sain valita joko mopon tai kielimatkan ulkomaille. Valintani oli selkeä, enkä miettinyt sitä hetkeäkään – kielimatka tietysti. Olin puhunut kielimatkasta jo aiemmin kahden ystäväni kanssa ja tarkoituksenamme oli lähteä yhdessä ulkomaille 9.luokan jälkeisenä kesänä. Puhuimme Iso-Britannian kohteista, kuten Brightonista ja Oxfordista. Omalla kohdallani unelma Britanniasta taisi pohjata haluuni päästä kokemaan Harry Potterin maailma ja en voi väittää, etteikö oman äitini kokemus Brightonista olisi vaikuttanut vaihtoehtoihimme.

Lopulta muutaman mutkan kautta sain päähäni Yhdysvallat. Meinasin ensin kirjoittaa, etten muista miten ajatus sai alkunsa, mutta taidan jopa muistaa. Olisiko se nimittäin ollut jopa äitini, kuka totesi katsoessani (vaihteeksi) Harry Potter-teemaisia kielimatkoja, että nämähän ovat melkein saman hintaisia kuin kielimatka Yhdysvalloissa. Todennäköisesti hän totesi asian puolivahingossa ja ajatuksissaan, mutta lopputulemana aloin selailemaan aktiivisemmin esitteiden Yhdysvallat-kategoriaa vanhempieni ”riemuksi”. Epäilen etteivät he olleet päähänpinttymästäni lopulta kovinkaan innoissaan ja olisivat toivoneet pysyneensä hiljaa. Näin jälkikäteen olen pohtinut, miten vaikeaa oman lapsen lähettäminen usean tunnin lentomatkan päähän ehkä olikaan. Olen todella kiitollinen, että sain mahdollisuuden lähteä – niin luvan kuin rahallisen tuen puolesta, sillä tiedostan etteivät kielimatkat ole halvimmasta päästä. 

No mutta pitkä tarina lyhyesti – lähdin lopulta kielimatkalle yksin Kaliforniaan, joka yllätti todennäköisesti kaikki muut paitsi itseni. Yllätti muut siis siinä mielessä, että olin arka teini ja minusta ei ehkä heti ensimmäisenä olisit tullut mieleen se tyyppi, joka lähtisi tuntemattomassa seurassa ulkomaille. Mutta niin minä sitten vuoden 2008 heinäkuussa astelin lentokentälle ja lähdin EF Educationin mukana kohti enkelten kaupunkia, Los Angelesia ja paikallista isäntäperhettä Orange Countyssa. Ehkä uskalsin lähteä, koska rakastin tuolloin TV-sarjaa nimeltä The OC. Mikä olisikaan ollut sen upeampaa teini-Kristan mielestä kuin päästä elämään itse ”The OC:ssa” eli Orange Countyssa.

Eläminen paikallisessa isäntäperheessä on ehdottomasti yksi elämäni parhaimmista kokemuksista. Toki kielimatkojen osalta on todettava, etteivät kaikki isäntäperheet ole automaattisesti hyviä. Muistaakseni Yhdysvallat erosivat esimerkiksi Briteistä siinä mielessä, ettei Yhdysvalloissa toimittu isäntäperheenä rahan takia, mikä puolestaan heijastui isäntäperheen tapaan ottaa untuvikko ulkomailta vastaan. Tämä muistelu on nyt kirjaimellisesti muistelua, eli faktat voivat olla hämärtyneitä :D Mutta näin muistan ja ainakaan itse en muista, että yhdelläkään suomalaisella olisi ollut huonoa kokemusta isäntäperheestään tuolla reissulla.

Yksin kielimatkalle lähteminen oli pelottavaa, mutta ehdottomasti kaiken sen arvoista. Inhoan puhua oman mukavuusalueen ulkopuolelle menemisen merkityksestä, mielestäni mukavuusalue on jopa aliarvostettu – jokainen eläköön oman näköisellä tavallaan. Mutta kielimatkan osalta on todettava, että olin ehdottomasti oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tai siis jos ensimmäisiä asioita, joista kanssani yritettiin englanniksi keskustella, oli Suomen politiikka, niin mentiin heittämällä teini-minäni paniikkialueelle haha. Lisäksi suht ujolle teinille yhtäkkinen sosiaalisuus tuntui pelottavalta. Todennäköisesti saan kiittää Kalifornian kaupankassoja ja vaatekaupan myyjiä, että nykypäivänä small talk tulee itseltäni luonnostaan.

USAn jälkeen kului muutama vuosi ja lähdin ystäväni kanssa reissulle Belgiaan, jossa eksyimme kotibileisiin. En suosittele tätä kenellekään, vaikka meillä oli todella hauskaa. Itseäni naurattaa yhä, miten italialainen mies tylytti itseäni noissa bileissä käsilaukustani, joka oli hänen mukaansa tylsä (lue=turvallinen ja käytännöllinen musta laukku). No mutta hauskoista muistoista kauhisteluun. Näin jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä mitä mielessämme oikein pyöri kun rohkenimme osallistua bileisiin, joihin meidät huudettiin kadulta. Jos joskus saan omia lapsia, niin tämä on asia jonka tulen takomaan heidän päähänsä, ehkä huonolla menestyksellä – älkää tehkö kuin äitinne. Jos teidät huudetaan bileisiin kadulta älkää menkö, ihan sama missä maassa olette. Jatkakaa matkaanne ja älkää katsoko taaksenne. 

Belgian ja lukion jälkeen suuntasin au pairiksi Australiaan vuonna 2011. Vaikka Australia voi kuulostaa hienolta, reissu oli ja on edelleen henkisellä tasolla rankin matkani. Olin pidempään paininut ailahtelevaa syömishäiriötä vastaan, vaikka ulkopuolisille pidin yllä positiivista kuorta. Koska en halua tehdä tästä postauksesta syömishäiriö-muistelmia, todettakoon Australian kokemuksen olleen arvokas laajemmalla mittakaavalla. Vaikka kaikki ei mennyt putkeen ja palasin Suomeen nopeammin kuin ajattelin, omasta halustani, opettivat nuo kuukaudet paljon. Koen reissun Australiaan vahvistaneen tunnetta siitä, etten enää haluaisi elää puoliteholla. Tämän myötä palattuani Suomeen parantumiseni nopeutui ja pääsin viimein jaloilleni kunnolla.

Australiassa ymmärsin, että vaikka jokainen reissu ei ole helppo, minä selviän kyllä. Tavalla tai toisella asiat järjestyvät.

Viimeisenä iltanani Ausseissa kirjoitin lapulle lauseen, joka kuvastaa millaista käännekohtaa elämässäni Australia todellisuudessa esitti.

There’s no endings, only new beginnings. 

Koska kun yksi asia loppuu, tarkoittaa se jonkin uuden alkua. Australiasta aiemmin lähtemiseen liittyi paljon häpeän tunnetta. Koin epäonnistuneeni,  vaikka tiesin tekeväni oikean päätöksen ja lähteväni omasta halustani. Mielessäni pyöri kysymyksiä siitä, mitä tein väärin, miksi olin sellainen kuin olin ja miten kaikkien muiden Australian kokemus vaikutti niin paljon paremmalta. Ja tämä oli siis ennen Instagramia ja sosiaalisen median valtakautta.

Ennen kuin pystyin tekemään rauhan päätökseni kanssa, olin itselleni vihainen.

Tästä päästään aasin sillalla siihen, mikä siinä matkustamisessa oikeasti viehättää.

Matkustamisessa viehättää monikin asia, mutta viehätys ei perustu lähtökohtaisesti niihin hetkiin, joita jaamme sosiaalisessa mediassa. Ainakaan itselläni. Matkustaminen ei ole aina pelkkää auringonpaistetta ja onnen hetkiä, toisin kuin ehkä matkakuvista voisi joskus päätellä. Toki näitä onnellisia hetkiä on mukana valtavasti. Vaikka en esimerkiksi Australiassa ollut täysin (terve) itseni, mahtui mukaan iloisia muistoja. Sydäntäni lämmittää muun muassa edelleen au pair-perheeni 6-vuotiaan pojan toteamus viimeisenä iltana:”You will always be part of our family, you know that right?”

Matkustamisessa viehättävät kauniita hetkiä enemmän ne hetket ja tunteet, joita ei voi kuviin vangita.

Matkoilla joutuu kohtaamaan useita erilaisia tuntemuksia, joita ei oikein voi sanoin kuvata, mutta yritän silti. Ensinnäkin kohdatessasi uusia ihmisiä ja nähdessäsi elämää oman kuplasi ulkopuolella voit tuntea olosi haavoittuvaiseksi. Saatat joutua häpeämään omaa käytöstäsi tai ehkä koet vieraan kielen puhumisen vaikeaksi. Asioiden esittäminen muulla kuin kotikielellä saa kielen solmuun säännöllisesti ja mietit, ymmärtääkö kukaan mitä oikeasti haluaisit sanoa. Sinut ymmärretään väärin ja sinä ymmärrät toisen väärin. Tai ehkä ymmärrätte toisenne oikein, mutta ette osaa ilmaista ymmärrystänne.  Ympärilläsi ei välttämättä ole tuttuja ja vaikka olisitkin lähtenyt reissulle ystäväsi kanssa, saattavat tienne erota pidemmällä reissulla. 

Kotiin palatessasi saatat puolestaan kokea kuulumattomuuden tunnetta ja mietit, mikä olisi se oikea paikka sinulle. Tai ehkä haluaisitkin palata matkalta kotiin aiemmin, niin kuin allekirjoittanut teki. Mutta toisaalta et haluaisi luovuttaa, vaan esittää matkan olevan elämäsi parasta aikaa ja painaa eteenpäin. Ehkä pelkäisit muiden pitävän sinua luovuttajana. Luovuttaisitko liian helpolla, jos päättäisit vain palata kotiin? Vaikka toisaalta, mitä se muille kuuluu, milloin palaat. Jos edes palaat, ehkä löydätkin lopulta pysyvän kodin oman alkuperäisen kotisi ulkopuolelta.

Toisekseen matkustaminen paljastaa omat epävarmuudet. Ainakin omalla kohdallani. Juuri matkojen ansiosta olen ymmärtänyt, miten huono olen ilmaisemaan eriävän näkemykseni tai pitämään puoleni. Tai sanomaan ”ei”. Tämän tajusin ollessani opiskelijavaihdossa Norjassa vuonna 2013. En muun muassa pystynyt sanomaan, etten halua että minulle järjestetään syntymäpäiväjuhlia, sillä en pidä huomion keskipisteenä olemisesta. Sen sijaan, että olisin sanonut edellä mainitun, lähdin kaksi viikkoa aiemmin takaisin Suomeen. Saanko kysyä, että mitä ihmettä päässäni pyöri?!?! :D Itseäni naurattaa näin liki kymmenen vuotta myöhemmin kirjoittaa tästä. Ennen olisi nolottanut, nyt vain naurattaa, sillä aikaa on kulunut tarpeeksi. Jokainen meistä on joskus hieman hölmö, miksi sitä esittäisi jotain muuta. Ja pohtijoille tiedoksi: kyllä, nykyisin uskallan pitää puoleni. Edes hieman paremmin. ;)

Altistuminen eri kulttuureille auttaa myös ymmärtämään jokaisen meistä täällä pallon päällä astelevista olevan oma yksilönsä. Vaikka jokaisella kulttuurilla on omat piirteensä, eivät nämä tarkoita automaattisesti kaikkien tietyn kulttuurin edustajien olevan samanlaisia. Sitä tarkastelee oman kuplansa sisälläkin olevia tyyppejä eri perspektiivistä matkan jälkeen. Jokaisen toiminnalla on omat syy-seuraus-suhteensa ja stereotypiat ovat juurikin niitä – stereotypioita, yleisiä oletuksia. Joudut todennäköisesti itsekin kumoamaan  matkojesi aikana oletuksia, jotka eivät päde sinuun, vaan pohjautuvat yleiseen käsitykseen kulttuurisesta taustastasi.

Etenkin yksin matkustamisen myötä olen ymmärtänyt, ettei muiden mielipiteille kannata antaa liikaa painoarvoa. Toki toisten näkemykset on hyvä ottaa huomioon, sitä en kiellä. Mutta jos jatkuvasti keskittyy pohtimaan muiden ajatuksia, ajaa itsensä nurkkaan – päätöksesi eivät koskaan voi miellyttää kaikkia. Ja etenkin matkustaessasi yksin, opit olemaan yksin. Sinun on opittava olemaan itseksesi kaikkien ajatustesi kanssa, jopa silloin kun se tuntuu epämukavalta. Mutta toisaalta opit ymmärtämään, ettet ole koskaan yksin. Ympärilläsi on aina ihmisiä ja lähtökohtaisesti ihmiset haluavat auttaa toisiaan. Maailma voi olla kotisi, jos vain annat sen olla.

Reissut paitsi paljastavat omat epävarmuudet, myös opettavat vastavuoroisesti sietämään epävarmuutta. Reissuilla sattuu ja tapahtuu, eikä kaikkea pysty millään tavalla ennakoimaan. Joskus sitä lennot peruuntuvat, juna on myöhässä tai et edes ole ihan varma mihin junaan sinun pitäisi mennä. Sitten istuessasi matkalla jonnekin, toivot vain päätyväsi oikeaan paikkaan. Tai edes lähelle sitä.

Australiassa ollessani eräs viisas nainen totesi stressatessani nousenko oikeaan bussiin; You are never lost, you are always somewhere.

Ja tämä toteamus on mielessäni nykyisin niinä hetkinä, kun koen olevani eksyksissä. Ja kuten huomaatte – vaikka Australia on sanojeni mukaan ollut rankin matkani, on sieltä tarttunut mukaan arvokkaita oppeja joiden mukaan elän yhä tänäkin päivänä.

Ei sitä turhaan sanota, että vaikeimmat ajat kasvattavat eniten. 

Lopulta matkustamisen viehätys tiivistyy uuden oppimiseen, omien käsitysten horjuttamiseen, kulttuurien kokemiseen ja maailmankuvan laajenemiseen. Lisäksi matkustamisen myötä ymmärtää, miten onnekas on kun edes voi matkustaa. Miten onnekas nähdessään uusia maisemia ja tavatessaan uusia ihmisiä. Miten onnekas on kokiessaan maailman monimuotoisuuden.

Jos valittavissani olisi yksi supervoima, olisi se ehdottomasti teleporttaus. Ja toivoisin tätä taitoa kaikille, joilla on halu nähdä (eikä hallita) maailmaa.

Ihanaa alkavaa helmikuuta teille kaikille <3 Ja jos teillä on jotain reissutarinoita, opettavaisista kommelluksiin – pistäkää näitä kommenttiboksiin!

x Krista

Psst… Voi olla, että yli kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen olen herra aviomiehen kanssa varannut matkan. Pidän täällä sormet ristissä, että kaikki menee hyvin ja huhtikuussa voin kirjoittaa rantahiekkaan ”pura vida”.

Oi Costa Rica. 

Nyt soi: Passenger – Let me dream a while 

Lue myös:
Tarinoita matkakuvien takaa
Uusia matkaunelmia; Eurooppa maanteitse
Kommelluksia menneiden vuosien matkoilta