Arkistojen raapustuksia – Ihmisyyden rajat

Alkusanat: Heippa vain maailma! Tällä kertaa hieman erilaista postausta, nimittäin arkistojen aarre viime vuodelta. Silloin kirjoittelin tällaisen kirjoitelman, jota esseeksi voisi kai kutsua. Tänne puolen ruutua ei kuulu töitä ja koulua ihmeellisempää, joten päätin, että nyt on aika päästää tämä kirjoitus näkemään päivän valoa 🙂 Tosin kovin pimeää on ollut viime aikoina, mutta kyllä te tiedätte. Päivän valoa edes ajatuksen tasolla. Kuvat puolestaan ovat tuttuun tapaan satunnaisia otoksia tältä syksyltä, vaikkakin kuvat tähtitaivaasta olisivat tähän sopineet kauniimmin. Niitä en (vielä) ole oppinut ottamaan 😉

Mutta sen pidemmittä puheitta – valonpilkahduksia syksyyn <3

*****************************************

IHMISYYDEN RAJAT

Kuljen pitkospuita pitkin kohti merenrantaa pimenevässä kesäyössä. Ja ajattelen. Ajattelen maailmaa ja avaruutta, sen äärettömyyttä. Mieltäni on pienestä pitäen kalvanut kysymys siitä, mistä tiedämme avaruuden todella olevan ääretön. Mitä jos koemme sen äärettömäksi, rajattomaksi, koska emme voi sitä toisin todistaa? Mitä jos olemme tutkineet asiaa väärästä perspektiivistä ja päätyneet lopputulokseen, joka ei olisikaan totuus?

Aina ajatellessani äärettömyyttä mieleni menee hieman pyörälle. Missä kulkee se mystinen raja, jonka jälkeen ei ole enää mitään? Ajatusta jatkuvasta ikuisuudesta on kovin vaikea hahmottaa, koska olen kuitenkin itse olento, jolle on asetettu rajat. Joko itseni, läheisteni tai yhteiskunnan puolesta. Yksinään jo näiden rajojen ääriviivoja on haastavaa erottaa toisistaan – ne kietoutuvat toisiinsa hämähäkin kutoman verkon tavoin, johon juututtuaan voi vain toivoa pääsevänsä irti ennen kuin tulee syödyksi. Miten siis voisinkaan ymmärtää avaruuden äärettömyyttä, ollessani itse juuttuneena keskelle seittiä.

Nyt haluan kuitenkin olla hetken verran vapaa, tuntea olevani rajaton.

Olla vapaa mielipiteistä, odotuksista ja elää hetkessä.

Horjahdan toisen pitkospuun liikahtaessa allani. Sydämeni syke nousee korkeuksiin, mutta tasoittuu yhtä nopeasti saavuttaessani tasapainon. Horjahtamisen nostattama tunne muistuttaa minua kaikista niistä hetkistä, jolloin olen kokenut olevani epävarma valinnoistani. Muun muassa aikana, jolloin jatko-opintojen pohtiminen oli tullut ajankohtaiseksi, olin tuntenut suurta painetta oikean polun valitsemisesta. Muistan miten olin ajatellut, ettei valitulta polulta voisi enää astua harhaan vaan valintani olisi lopullinen. Tuolloin myös ympäristöni asenteet vaikuttivat muuttuvan – elämälle piti löytää tarkka suunta, oma Pohjantähteni, jota seurata. Kaikilla muilla tosin tuntui olevan itseäni tarkempi näkemys siitä, miten päin Pohjantähteä kohti johdattavaa karttaa kuuluisi lukea.

Joskus toivoisin olevani vielä lapsi. Pieni lapsi, jolle ainoa raja, vanhempien asettamien lisäksi, olisi oma mielikuvitukseni. Kenen unelmia ei kyseenalaistettaisi, vaikkakin niille ehkä naurettaisiin hyväntahtoisesti. Lapsena saattaisin yhtenä päivänä ilmoittaa olevani opettaja, toisena astronautti ja kolmantena yksisarvisten kouluttaja. Muut eivät yrittäisi ohjata elämäni suuntaa, saati rajata vaihtoehtojani – he heittäytyisivät ajatusleikkiin mukaan ja lukisivat karttaa juuri siitä suunnasta, mihin sen itse asettaisin. Tulevaisuuteni nähtäisiin täynnä äärettömiä mahdollisuuksia, avaruuden tavoin olisi aina uusi galaksi löydettävänä. Uusi kivi, jota kääntää ja ihmetellä.

Milloin sanonta vierivä kivi ei sammaloidu sai taustaäänekseen ivallisen naurahduksen?

Saavun pitkospuiden päähän. Avaan tennarini, riisun sukkani ja astun hiekan päälle, joka painautuu jalkapohjiini kutittavana tyynynä. Huultani purren seison hetken paikallani, tottuakseni koko kehon valtaavaan haluun hypätä hiekalta pois. Suuntaan katseeni taivaalle, jossa pimeällä kesätaivaalla sädehtivät tähdet. Hymyilen löytäessäni tähtikartalta ainoan tuntemani kuvion, Otavan. Tai dinosauruksen niin kuin isoäitini oli kuviota nimittänyt. Hänellä oli ollut tapana luoda tutuille asioille uusia merkityksiä, tehdä vanhasta uutta. Toisinaan Otava oli dinosaurus, toisinaan jättiläisen saunakauha. Kuulemma kaikki oli näkökulmasta kiinni.

Huulilleni nousee aina hymy ajatellessani isoäitiäni. Hän oli uskonut näkökulman merkitykseen kuolinvuoteelleen asti. Riippumatta muiden mielipiteistä, etenkin koskien sitä miten hänen tulisi loppuelämänsä viettää, oli isoäiti pysynyt kärsivällisenä ja seisonut päätöksiensä takana. Jopa hetkinä, jolloin muut kyseenalaistivat hänet. Kerran isoäidillä vieraillessani olin nähnyt naapurien säälivät katseet aidan toiselta puolen ja kuullut voivoittelut siitä, miten yksinäinen hän varmasti oli. Kuitenkin kysyessäni isoäidiltä oliko hän onnellinen, olin saanut aina saman vastauksen ilkikurisen hymyn kera; ”olen juuri siellä missä pitää – ja ihmisillä pitää olla puhuttavaa”. Vanhempani naureskelivat hänellä olleen kärsivällisyyttä ja jääräpäisyyttä usean sukupolven edestä. Hän oli pitänyt päätöksistään kiinni, vaikka muut yrittivät kyseisiä jatkuvasti muokata omaan maailmankatsomukseensa sopivaksi.

Olikohan hänellä ollut ainoastaan yksi Pohjantähti, jota seurata?

Käännän katseeni tähtitaivaalta alas, hengitän syvään ja tyhjennän ajatukseni. Säikähdän aistiessani toisella puolellani liikettä ja käännän päätäni, huokaistakseni nopeasti helpotuksesta. Ohitseni kävelee pariskunta, joka ei vaikuta huomaavan minua. He katsovat toisiaan niin lumoutuneina, että edes minä, tuntematon ihminen, en riko transsia. En voi olla huomaamatta, miten hallitun koordinoidusti he liikkuvat eteenpäin, toisiinsa nojaten. Ulkopuolisen silmin heidän etenemisensä näyttää tanssilta, jossa molempien liikkeet tukevat toista ja askelkuviot mukautuvat toisiinsa sopiviksi. Tanssivatkohan he yhdessä elämänsä loppuun asti yhtä koordinoidusti, sopeutuen toistensa liikerataan? Kunnioittaisivatko he toistensa rajoja vai lähtisivätkö he turhautuneina eri suuntiin ymmärtäessään, ettei toista voinutkaan muuttaa?

Tunnen meren mukanaan tuoman suolaisen tuulahduksen kasvoillani. Miten virkistävä se onkaan. Kuljen paljain jaloin edemmäs, kastaakseni varpaani veteen. Lasken kenkäni juuri tarpeeksi kauas, jotta ne eivät kastuisi ja saisin kävellä kuivin jaloin kotiin. Astelen veden tuntumaan ja säpsähdän aallon osuessa ihoani vasten. Aaltoileva liike tuntuu kylmältä henkäykseltä lämpimän päivän jälkeen. Tajuan jalkojeni olevan väsyneet, kaipaavan lepoa.

Kuten minäkin.

Katselen kaukaisuuteen ja ajatukseni harhautuvat takaisin isoäitiini. Olisikohan hän pystynyt pitämään päänsä, jos olisi kohdannut vastustusta oman elinympäristönsä ulkopuolelta. Vastaamaan tuntemattomien viesteihin, joissa olisi kyseenalaistettu hänen päätöksensä, ehkä jopa hänen mielenterveytensä. Ja kyseenalaistaminen olisi perustunut kaikkien muiden paitsi isoäidin omaan mielipiteeseen ja tunteeseen siitä, minkä hän koki itse itselleen parhaaksi. Olisiko hän jaksanut vai lopulta ajautunut muiden ajatusten virran vietäväksi?

Mutristan suutani ja tunnen ärtymyksen nostavan sisälläni päätään. Haluaisin ymmärtää, miten aikakautena, jolloin puhumme tasa-arvon ja sananvapauden puolesta, pyrimme silti hiljentämään ne henkilöt, joiden mielipiteet eivät sovi omaan maailmankuvaamme. Välillä tuntuu kuin eläisimme maailmassa, jossa voittaja on se kuka huutaa kovimmin. Hän kuka huutaa kovimmin saa taustalleen vahvimman puolustuksen, vastarintaan asettuvat jäävät jalkoihin. Mikäli siis kukaan uskaltautuu astumaan puolustusrintamaan. Taistelemme, asetamme rajoja henkilöille, joita emme ole koskaan kasvotusten kohdanneet. Oudointa on, miten sekunnin murto-osassa voimme muuttaa toisen elämän suunnan, tuomita hänet, puhtaasti perustuen oman kuplamme ajatuksiin – ja tämän jälkeen unohtaa haavoittuneen taistelukentän reunalle, nuolemaan yksinäisyydessä haavojaan.

Jos toisen kasvoja ei näe, eikö häntä ole olemassa?

Toisaalta ehkä olemme hämmentyneitä siitä, miten paljon maailmassa onkaan erilaisia ajatuksia. Ehkä näemme vasta nyt maailman sävyt kokonaisuudessaan, sillä yhä useammalla meistä on mahdollisuus tuoda äänensä kuuluviin. Vaikka emmehän me kaikkia maailman ääniä vieläkään kuule. Useat ovat yhä hiljaa, joko omasta tahdostaan, heillä ei ole siihen mahdollisuutta tai heidät on hiljennetty. En oikein enää tiedä mikä edellä mainitusta kolmesta vaihtoehdosta on se traagisin vaikenemisen muoto.

Astelen pois vedestä ja istun hiekalle kenkieni viereen. Kiedon kädet polvieni ympärille ja annan itselleni suuren halauksen. Silloin tällöin pohdin, miksi haluamme vetää niin kovin suoraviivaisen rajan siihen, miten päin karttaa matkalla kohti Pohjantähteä kuuluisi lukea. Oletuksemme kun, ainakin tietääkseni, perustuvat omiin henkilökohtaisiin kokemuksiimme, joihin haemme helposti hyväksyntää ainoastaan samaa mieltä olevien henkilöiden keskuudesta. Samaa mieltä olevien kanssa voimme kokea olevamme oikeassa, turvassa. Mutta mistä voimme tietää, onko omassa kuplassamme vallitseva mielipide oikea vai väärä, jos emme edes anna mahdollisuutta eriäville ajatuksille?

Kenties voimistuva huutomme onkin seurausta pelosta. Ehkä olemme peloissamme siitä, miten aina totuudeksi luulemamme tieto voikin osoittautua vääräksi ja toisin tietäminen pakottaisi meidät tarkastelemaan maailmankarttaamme uudelleen. Mitä jos voimme tuntea olevamme turvassa ainoastaan vetämällä mustavalkoisen rajan oikeisiin ja vääriin mielipiteisiin? Kokemukset oikeasta ja väärästä ovat aina jollain asteella henkilökohtaisia, minkä seurauksena heittäessämme mielipiteemme muiden kuultavaksi olemme usein myös haavoittuvaisillamme. Tai näin ainakin luulen.

Miksi muuten puolustaisimme omia mielipiteitämme niin vahvasti, ellemme suojelisi itseämme ja omaa kuplaamme?

Kuulen takaani askeleita ja katson olkani yli. Näen sinut. Suupieleni kääntyvät hymyyn ja sisälläni palanut ärtymys laantuu. Kasvosi loistavat auringon lailla, vaikka on pimeää. Istut viereeni ja tuuppaat olkapäätäni hellästi. Vitsailet tarvitsevani paremman piilopaikan, jos haluaisin olla yksin. Piilopaikkani täällä tähtien alla, meren rannalla on kuulemma nykyisin erittäin ennalta-arvattava ja näkyy pitkospuiden toisesta päästä selvästi. Naurahdan, etten koskaan pystyisi piiloutumaan sinulta. En vaikka yrittäisin.

Ajattelen mielessäni, miten olet se ihminen, jolle uskallan puhua kaikilla äänilläni. Ja sinä toimit vastavuoroisesti. Tuntuu kaukaiselta, että aikoinaan välttelimme toisiamme yhtä innokkaasti kuin nykyisin keskustelemme. Taisimme tuolloin vain olla liian jumissa omissa stereotypioissamme, peläten huolella rakentamiemme rajojemme kaatuvan, jos edes antaisimme toisen ajatuksille mahdollisuuden. Toki yhä silloin tällöin keskustelumme äityy riidaksi, ihmisiä kun vain olemme, mutta emme enää pelkää toistemme mielipiteitä. Toisin kuin alussa, milloin ainakin itse pelkäsin kadottavani suuntani antaessani sinulle puheenvuoron. Pidin rajoistani niin tiukasti kiinni, etten ollut huomata miten arvokas ja rakastava ihminen eriävine mielipiteinesi olitkaan.

Onneksi lopulta huomasin kartan lukemisen olevan huomattavasti helpompaa nähdessäni sen kahdesta eri perspektiivistä. 

Vilkaisen sinua silmäkulmastani, muka huomaamattomasti. Olisikohan maailma parempi paikka, jos kaikki löytäisivät kaltaisesi ihmisen. Ihmisen kuka olisi samaa mieltä, mutta kuitenkin lempeästi eri mieltä. Jos väärinymmärretyksi tulemisen pelko ei olisi niin suuri, kuuntelisimmeko toisiamme tarkemmin? Uskaltaisimmeko tuolloin puhua sydämestämme ja avaisimmeko mielemme vastavuoroiselle keskustelulle, josta voisimme oppia? Olemme kuitenkin kaikki lopulta niin kovin samanlaisia – sillä jokainen meistä on erilainen. Ei ole olemassa kahta samanlaista ihmistä. Tai näin ainakin minulle on kerrottu – voin olla väärässä.

Istumme hiljaa vierekkäin. Kuuntelen tuulen huminaa, veden loisketta vasten hiekkaa. Voisin istua tässä loppuelämäni ja olla onnellinen. Tai itseasiassa en, anteeksi, taisin hieman liioitella. Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja erilaisia keskusteluja käytäväksi, etten ole vielä valmis jäämään paikoilleni. Mutta tässä hetkessä olen onnellinen, enkä haluaisi toistaiseksi olla muualla.

Rikot hiljaisuuden kysymällä mitä olen ajatellut. Painan pääni olkapäätäsi vasten ja hengitän syvään. Miten voisin muotoilla ajatukseni selkeästi. Maailman mysteereitä ja avaruuden äärettömyyttä? Siitä miten kiitollinen olen sinusta ja miten jokaisen pitäisi löytää kaltaisesi ihminen? Pohjantähtiä, saunakauhoja, dinosauruksia ja isoäitiäni?

Tunnen, kuinka katsot minuun kysyvästi ja totean isoäitini tavoin virnistäen;

Ihmisyyden rajoja…?

*******************************

THE END, vai miten se nyt menikään. Vaikka oikeasti yhden asian loppu tarkoittaa yleensä aina toisen alkua.

Nauttikaahan marraskuun kirpeistä päivistä, palataan taas <3

xx Krista

Nyt soi: FINNEAS – Only a lifetime

Saattaisit pitää:
Kadonnut bussikortti ja muita maanantain tarinoita
Ajatuksia tästä hetkestä ja kesän odotusta
Toukokuun havaintoja elämästä- täydellisyydestä ja muiden ihmisten merkityksestä