Juoksemisesta, motivaatiosta ja armollisuudesta

En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt ihmisiä, jotka ovat hehkuttaneet juoksua ja juoksemisen mukanaan tuomaa fiilistä. Euforiaa. Olen aina ollut niitä tyyppejä, jotka julistavat etteivät pidä juoksemisesta ja juoksevat vapaaehtoisesti ainoastaan jäätelöauton perässä. Vaihtoehtoisesti minut on saattanut joskus bongata juoksupolulta joko toisen ”painostuksesta” tai todella, siis todella, syvän v*ttuuntumisen tason seurauksena. Jos sitten jonkin edellä kuvaillun syyn seurauksena olen lähtenyt jaloillani kipittämään kävelyä nopeampaa tahtia, ajatukseni ovat olleet vahvasti maaliviivassa, sekä siinä miten… sieltä itsestään koko touhu on. Mottoni onkin kuulunut ”mitä nopeammin juokset sitä nopeammin se on ohi”.

Tässä kohtaa minun on kuitenkin pakko myöntää seuraava asia; koomisinta suhteessani juoksemiseen on se totuus, että olen aina ollut siinä luontaisesti hyvä. Ärsyttävän hyvä, etenkin kestävyysjuoksussa. Tai tiedättekö kun haluatte olla jossain todella hyviä, mutta ette ole, vaan sen sijaan olette hyvä asiassa, josta ette edes välitä ja antaisitte taidon mieluusti sitä enemmän kaipaavalle? Noh juoksu on itselleni tällainen asia. Ja olisi tekopyhää väittää, ettei näin olisi, vaikka tämä nyt voi itserakkaalta kuulostaakin. Asenteeni juoksemiseen nimittäin muuttui eräänä ärsyttävänä heinäkuun aamupäivänä, jolloin juoksin ensimmäistä kertaa 16 kilometriä. 16 kilometriä on lukuna hassu, se ei ole mukavan pyöreä kuten vaikka 10 tai 20. Eikä edes kymmenien puolivälistä, kuten 5 tai 15. Mutta kyseinen luku oli itselleni käänteentekevä, ehkä osittain juuri satunnaisuutensa vuoksi.

No mutta, olin tuona 16 kilometrin aamuna herännyt hieman väärällä jalalla. Jopa niin väärällä jalalla, että huomasin jalkojeni olevan lenkkareissa ja juoksevani poikkeuksellisen kaukaisia maita ja mantuja pitkin. Valitsin tietoisesti polkuja, joiden tiesin kuljettavan itseäni kauemmas ja kauemmas kodista.  Satunnaiset biisit soivat korvanapeistani, aurinko tervehti välillä pilvien takaa, mutta muutoin sää oli tyyni ja tasainen.

Oliko lenkki tuskainen? Kyllä. Hengästyinkö ja hikoilinko kuin pesusieni? Kyllä ja kyllä. Etenkin viimeinen kilometri oli tuskaa ja jalkani olivat hapoilla. Mutta kävellessäni loivaa ylämäkeä kotipihaamme jalat tutisten en (järkytyksekseni) tuntenut sitä niin tuttua ”en juokse enää ikinä” uhmaa. Päinvastoin – huomasin pohtivani ja vielä odottavani seuraavaa juoksulenkkiä. Mutta vielä enemmän itseäni ”järkytti” ajatus, joka oli hiipinyt mieleeni kesken lenkin.

Olin saanut itseni kiinni ajattelemasta, että ehkä vihdoin ymmärrän miksi juoksun sanotaan koukuttavan ja sen olevan mukavaa. 

Mutta mitä tuon juoksulenkin aikana oikein tapahtui? Mikä muuttui?

Rehellisesti puhuttuna isoin muutos tapahtui henkisellä tasolla. Ensimmäistä kertaa lenkin aikana huomasin ajattelevani aktiivisesti ”eihän minulla ole mikään kiire”. Sen sijaan, että olisin keskittynyt siihen miten syvästi jokaista juoksuaskelta vihasin, keskityin paitsi edellä olevaan lauseeseen myös seuraavaan mantraan, jota kutsun vitsillä hellittelynimellä ”Kristan TED-Talk”;

Sillä ei ole merkitystä miten nopeasti juoksen. Sillä ei ole merkitystä kuinka pitkälle juoksen. Ainoa merkitys on sillä, että pysyn liikkeessä ja voin liikkua. 

Koska tiedättekö mitä – edellä mainituilla asioilla, nopeudella tai matkalla, ei ole mitään väliä, ellet nyt sitten satu juoksemaan kilpatasolla. Yksinään jo se, että pystyt liikuttamaan kehoasi ja sinulla on tähän mahdollisuus, on lahja, josta voi olla kiitollinen. Ja tätä armollista lähestymistapaa ja ajatusta voi soveltaa ihan mihin tahansa liikkumiseen! Kyseinen on itseasiassa sama ”oivallus”, jonka aikoinaan tein kuntosalin kanssa. Vuosia takaperin vihasin kuntosalilla käyntiä, sillä keskityin vertailemaan itseäni toisiin ja ärsyynnyin, jos en jaksanut esimerkiksi kyykätä yhtä isoilla painoilla kuin toinen. Ajattelin olevani huono ja heikko, vaikka todellisuudessa keskityin vain liikaa siihen mitä muilla jo oli ja mitä itselläni ei ollut.  Siinä kohtaa kun ymmärsin, ettei muiden voimatasoilla ole mitään merkitystä ja löysin itselleni sopivan treeniohjelman, paineet katosivat. Jokainen on aloittelija joskus ja koskaan et voi 100% varmuudella tietää toisen taustoista. Saati geeneistä! Yksi on luontaisesti räjähtävän nopea, toinen notkea ja kolmas jaksaa nostaa painoja luontaisesti enemmän.

Kuulostaa ehkä täysin hörhöilyltä, itseänikin hieman naurattaa intohimoni tähän oivallukseen joka ei oikeasti ole rakettitiedettä. 😀 Mutta uskon, että silloin kun ymmärtää, miten etuoikeutettu on mahdollisuudestaan liikkua – silloin voi löytää syvimmän motivaation liikkumiseen. Koska fakta on, että aina on olemassa ihminen, kuka on sinua parempi, samantasoinen tai huonompi. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta sinä olet aina paras tyyppi olemaan sinä.

Miksi siis kiirehtisit, kun sinulla on aikaa?

Lempeää syyskuuta <3

xx Krista

Nyt soi: OneRepublic – Someday 

PS. Nyt varmasti joillakin pyörii mielessä ”no oletkos käynyt juoksemassa tuon 16 kilometrin jälkeen vai höpötteletkö nyt lämpimäksesi?” Kiitos kysymästä, lenkkejä on tullut juostua useampikin, joista viimeisimpänä reilu 21 kilometrin rutistus viime lauantaina. Mikä on ihan uskomatonta 😀 Ei ehkä toimi kaikilla, mutta itse suosittelen jokaista löytämään oman TED Talk-mantransa, joka auttaa jaksamaan.

Lue myös:
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Liikunnan ilon etsimistä kaamoksen keskellä (ja muutama kotitreenivinkki)
Hiki pintaan kotitreeneillä – omat suositukseni (ja hieman levottomia kuulumisia)