Muutama ajatus epävarmuudesta

Silloin tällöin postauksen loppuun kirjoitan toteamuksen:

”Tänään on hyvä päivä olla juuri sinä” 

En muista miten lausahdus päähäni aikoinaan tuli, mutta kiinnyin siihen heti. Tai okei – muistanhan minä. Pahimmassa Whitney Simmons-fanituksessani halusin vastaavanlaisen sloganin kuin hänen ”It’s a beautiful day to be alive” toteamuksensa aina videoiden alussa. Mutta unohdetaan se nyt hetkeksi 😀

Joka tapauksessa, kirjoittaessani lauseen paperille tuntui se heti omalta – mieltä kohentavalta ja kuitenkin armolliselta. Jokainen päivä ei ehkä ole hyvä, mutta se ei tarkoita etteikö voisi olla kiitollinen elämästä. Ei ole kahta samanlaista, jokainen ihminen on yksilö ja eikö se ole ilon arvoista?

Vaikka lauseella on rakas paikka sydämessäni, puistattaa se silti minua välillä ja haluaisin nauraa perään. Vähän samalla tavalla kuin ”Live, laugh, love” aikoinaan sai minut huonovointiseksi. Nyt edellä mainittu kolmikko ei aiheuta enää juuri mitään reaktiota. Ja jos jollain siellä nyt on taulu tai muu vastaava jossa nuo sanat lukevat, niin tarkoituksena ei ole loukata – siinä elämänvaiheessa olin skeptinen nuori nainen, joka ei vain tainnut uskoa noiden kolmen sanan kuuluvan samaan toteamukseen. Ja tämä oli ennen herra aviomiehen tapaamista.

Takaisin asiaan. Olen pohtinut kovasti mistä vastakkaiset, vähättelevät reaktioni lausetta kohtaan ovat johtuneet.

Voin nyt ilmoittaa selvittäneeni syitä olevan useampia. Kaikkia syitä kuitenkin yhdistää tietynlainen epävarmuus. Epävarmuus siitä olenko tarpeeksi hyvä ja ennen kaikkea olenko oikea ihminen sanomaan kyseistä. Voinko sanoa että ”on hyvä päivä olla sinä”, vai puhuuko ainoastaan etuoikeutettu, turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä kasvanut, suuni, laulaen kultaista laulua siitä miten elämä on mahtavaa?

Ehkä suurin ristiriita on, että samaan aikaan kun haluaisin kannustaa ihmisiä olemaan kiitollisia elämästään riipii sisintäni tieto maailman epätasa-arvoisuudesta. Epätasa-arvosta, jonka tasoittamisen eteen voin tehdä töitä henkilökohtaisella tasolla, mutta jota ei voi sormia napauttamalla poistaa. Samalla pohdin mitä voisin tehdä enemmän paremman maailman eteen. Pitääkö kaikkien juosta barrikadeilla vai voiko vaikuttaa lempeämmin? Etenkin some on vahvistanut tunnetta – tänä vuonna mielipiteet ovat olleet niin vahvoja, että oma pieni mieleni on ollut hieman hukassa. Olen jopa kokenut syyllisyyttä siitä, etten osaa olla radikaali. Haluaisin tietää taustat ja keskustella, ennen oman mielipiteeni muodostamista.

Lisäksi tiedostan, että on etuoikeutettua tuntea maailmantuskaa kuin kokea vääryyttä konkreettisesti itse. Eli tässä tapauksessa epävarmuuteni on siis universaalin maailman tuskan kokemisesta kumpuavaa – syvissä ajatusten vesissä siis taas soudellaan.

Tästä päästäänkin mukavalla aasinsillalla vihdoin postauksen aiheeseen – epävarmuuteen. 😀 

Mitä epävarmuus on?

Epävarmuus on se pieni olio, joka istuu olkapäällä ja kuiskailee korvaan muun muassa ajatuksia siitä ettei ole riittävä tai ei osaa asiaa X. Monesti epävarmuuden yhteydessä saatetaan puhua huijarisyndroomasta. Kyseessä on ilmiö, jossa yksilö ajattelee että ei ole niin pätevä ja hyvä kuin ympärillä olevat ihmiset ajattelevat ja ihmettelee miten voi huijata kaikkia. Usein ajatus on ainoastaan omassa mielessä eikä saatuja kehuja ymmärrä ja osaa ottaa vastaan. En ole psykologi, joten jätän termin avaamisen ammattilaisille ja suosittelen kuuntelemaan esimerkiksi psykologi Nina Lyytisen Psykopodiaa-podcastin jakson huijarisyndroomasta. Jaksossa käsitellään myös hyvin huijarisyndrooman ja ”normaalin” epävarmuuden eroa.

Henkilökohtaisesti koen huijarisyndrooman oireita etenkin esiintymistilanteissa. Ja se on todella erilainen tunne kuin puhdas epävarmuus – sitä oikeasti ajattelee, että vielä joku päivä paljastuu huijariksi kuka ei osaa yhtään esiintyä.

Podcast-jakson kuunneltuani ymmärsin, että kyseisessä tapauksessa oireet kumpuavat lapsuuteni ristiriidasta. Olin ujo lapsi ja tunnettu punastelustani. Kun opettajat alkoivat laittamaan minua yleisön eteen, yllätin kaikki reippaudellani. Esitysten jälkeen sain kuulla lähipiiriltäni ihastelua siitä, miten olin ollut niin reipas ja valovoimainen lavalla. Toisaalta kuitenkin kuulin olevani ujo ja näin ollen kun minut silti jatkuvasti laitettiin esiintymään, jäi tämä ristiriita sisälläni elämään. Lavalle ”tuuppaaminen” ei jäänyt ainoastaan lapsuuteen, vaan koen sitä yhä tänäkin päivänä. Koomisinta on, että vieläkin kun minua pyydetään esiintymään, pohdin automaattisesti että vielä joku tajuaa etten yhtään osaa tätä hommaa ja inhoan joka hetkeä 😀

(Lisäys: En oikeasti inhoa, enää, jännitän ja punastelen tosin kyllä yhä 😉 )

Tarkoittaako epävarmuus huonoa itsetuntoa?

Epävarmuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että yksilöllä olisi huono itsetunto. Muun muassa Suomen Mielenterveys ry:n sivujen mukaisesti hyvä itsetunto on ”myönteistä realismia omista mahdollisuuksista ja epävarmuuksista”. Hyvän itsetunnon piirteeksi määritellään usein myös halu kehittyä ja ymmärtää muita, kuitenkaan omaa minäkuvaa murentamatta. Pääset lukemaan Suomen Mielenterveys ry:n artikkelin tästä, mielestäni kyseisessä on hyvin tiivistetty terveen ja hyvän itsetunnon määritelmä.

Epävarmuuden tasoja on kuitenkin erilaisia ja näin keittiöpsykologina epäilen, että hyvän itsetunnon omaava henkilö ei todennäköisesti koe epävarmuutta samasta perspektiivistä, kuin heikomman itsetunnon omaava. Todennäköisesti hyvän itsetunnon omaavan on helpompi pysähtyä ja pohtia, mistä epävarmuus kumpuaa eikä…sokeudu tunteelle? Mutta todettakoon että myös hyvän itsetunnon omaava henkilö voi joskus juuttua liiaksi kiinni epävarmuutensa, ilman että pystyy käsittelemään syitä sen takana. Henkilökohtaisesti uskon elämäntilanteen vaikuttavan edellä mainittuun.

Miten kääntää epävarmuus voimavaraksi?

Sanon näin aluksi, että pohdinnat ovat täysin keittiöpsykologin pohdintaa ja pohjaavat kokemuksiini. Ajatukset eivät siis ole tieteellinen totuus eivätkä psykologin kertomia. Eli älkää ottako liian vakavasti, nämä ovat omia ajatuksiani ja ehdotuksia miten epävarmuuden voisi ehkä kääntää hyödyksi. 

Epävarmuus on mielestäni oikein hyödynnettynä hyvän itsetunnon rakennusmateriaalia. Mikäli emme olisi silloin tällöin epävarmoja omista käsityksistämme tai toiminnastamme, en usko että voisimme myöskään kasvaa ihmisinä. Mielestäni tärkeintä on puhua epävarmuudesta. Mutta on ennen kaikkea tärkeää, että vastapuoli ei vähättele tunnetta – muuten epävarmuuden käsittely vaikeutuu. Olisi siis hyvä löytää henkilö, kenen kanssa voi puhua epävarmuudesta tarvittaessa syvällisesti mikäli oma henkinen kapasiteetti ei riitä tunteen käsittelyyn.

Mikäli et uskalla puhua epävarmuudesta, kannattaa ajatukset kirjoittaa ylös. Mistä epävarmuus oikeasti kertoo? Mitä se yrittää opettaa sinulle ja kumpuaako epävarmuus esimerkiksi aiemmista kokemuksista? Mikä on pahin skenaario mitä voisi tapahtua?

Lisäksi olisi hyvä muistaa, että epävarmuus on vain tunne. Se ei ole absoluuttinen totuus. Se on tunne siinä missä ilo, suru, viha ja ihastuminen. Epävarmuus kuuluu elämään ja siitä voi oppia. Ja se menee ohi – jos annat sen mennä.

Lopetan postauksen sanomalla – tänään on hyvä päivä olla juuri sinä, MUTTA tehdään yhdessä joka päivä maailmasta hieman parempi paikka. Ollaan ystävällisiä toisillemme ja ennen kaikkea – yritetään ymmärtää paitsi muita, myös itseämme.

Valoa ja lämpimiä ajatuksia loppuviikkoon! 🙂

xx Krista

PS. Joku saattoi huomata sivun yläosaan ilmestyneen pienen sydämen ennen blogin nimeä. Haluan sanoa, että olen siitä niin kiitollinen, otettu ja onnellinen – ja samalla postauksen teemaan sopivasti hieman epävarma! Mutta ennen kaikkea ensimmäistä eli kiitollinen.

Kiitos ja halaus siis teille, rakkaat lukijat, ja myös Lilyn tiimille tästä suuresta kunniasta olla leiman arvoinen <3 Tuntuu kuin murto-osa lapsuuden journalismi-unelmasta olisi käynyt toteen, vaikka journalisti en todellakaan ole ja huvikseni kirjoitan. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos!

Nyt soi: Sasha Sloan – House with no mirrors

Lue myös:
Salaisuus motivaation ja inspiraation takana
Et voi (epä)onnistua ellet edes yritä
Kaikille heille, jotka uskaltavat unelmoida

Kuvat minusta: Herra Aviomies