Toukokuun havaintoja elämästä – täydellisyydestä ja muiden ihmisten merkityksestä
On jälleen aika sanoa hyvästit yhdelle kuukaudelle ja toivottaa tervetulleeksi uusi. Se olisi kuulkaa sitten kesäkuu, miten nopeasti aika oikein vieriikään. Tajusin muuten tuon edellisen lauseen kirjoitettuani, että enpäs ole hetkeen päivitellyt ajan nopeaa kulkua. Onko jopa käynyt niin, että olen viimein oppinut elämään hetkessä? Siltä vaikuttaa, ainakin toistaiseksi. Toki mieleni yhä halajaa tulevaisuuteen, mutta pieni muutos mentaliteetissa on kuluneen vuoden aikana tapahtunut.
Ennen kuin suunnataan katse kohti tulevaa tai nykyhetkeä, on hyvä pysähtyä pohtimaan viime aikojen havaintoja. Menneisyys tarjoaa meille valtavan määrän informaatiota, jos vain uskallamme (ja kykenemme) tarkastella kokemaamme eri näkökulmista ja ehkä jopa osittain itsemme ulkopuolelta. Toki menneisyyteen ei kannata juuttua, mennyt on mennyttä ja sitä ei takaisin saa. Mutta koska menneisyys kuitenkin muovaa meitä ihmisinä, ei sen merkitystä tulisi vähätellä – ainakin itselläni tämän sisäistäminen on mahdollistanut laaja-alaisemman ymmärryksen muun muassa omiin toimintamalleihini.
Menneisyyden heijastamisessa eli reflektoinnissa nykyhetkeen parasta ja pahinta ovat ne tunteet, joita aiemmin tapahtuneiden asioiden pohtiminen herättää. Parasta tunteet ovat siinä mielessä, että niistä voi oppia valtavasti ja tosiaan menneisyys on menneisyyttä – siitä on, useimmissa tapauksissa, mahdollista päästää irti. Kääntöpuolena, etenkin epämiellyttävien muistojen osalta, saattaa tunteisiin jäädä liian helposti kiinni eikä tilanteen pohtiminen objektiivisesti ole välttämättä mahdollista. Esimerkiksi häpeän on tutkittu olevan tunne, jonka koemme todella vahvasti myös jälkikäteen ja joka voi vaikuttaa identiteettiimme huomattavasti, etenkin jos kyseiseen liittyy traumaattinen kokemus.
Joskus menneisyys voi sattua liikaa, joskus taas aika kultaa muistot liiaksikin. Ja nyt tämä keittiöpsykologi lähti aivan väärille raiteille, pysäytän tämän ajatusjunan nyt tähän. 😀 Tämän postauksen tarkoituksena oli siis kirjoittaa havaintoja toukokuulta, ei alkaa pohtimaan menneisyyden merkitystä nykyhetkeen. No havainto kai tuokin!
Toukokuu oli kuukautena itselleni erinäisistä syistä äärimmäisen stressaava, mutta samalla varsin havaintojen täyteinen. Alla pari huomioita, joista mahdollisesti jalostan jälkikäteen yksittäiset laajemmat postauksen. Kuten yleensä – pitää hieman pureskella ajatuksia, jotta pystyn kirjoittamaan asiasta objektiivisesti 🙂 Nyt havaintoihin!
Täydellisyyttä ei ole olemassa – miksi siis tavoittelemme sitä?
Toukokuun aiheuttama stressi oli itselläni vahvasti kytköksissä opinnäytetyöni aiheanalyysiin, jota minun piti hieman muokata saadakseni prosessia eteenpäin ja päästäkseni aiheseminaariin. Huomio – paino sanalla hieman. Olin saanut kyseisen jo hyväksytysti läpi, mutta tähän toivottiin vielä pieniä täsmennyksiä. Noh, eipä se ihan sitten niin mennytkään vaan yhtäkkiä huomasin kirjoittavani 50% koko tekstistäni uusiksi. 😀 Miksi? Koska kirjoittaessani etenkin analyyttistä tekstiä ajaudun helposti mielentilaan, missä mikään ei ole riittävän hyvä. Siis itselleni. Suomeksi yritän siis tavoitella täydellisyyttä, vaikka kuka tietää mitä kyseinen edes tarkoittaa.
Eilen tekstiä korjaillessani se sitten lopulta iski – tajusin, ettei täydellisyyden tavoittelussani ollut enää mitään järkeä ja yhtäkkiä sisälleni laskeutui rauha. Yksinkertaisesti siitä syystä, että tajusin ettei universaalia täydellistä ole olemassa. Täydellisyys on aina subjektiivinen, henkilökohtainen, kokemus ja se mikä on itselleni täydellistä, ei välttämättä ole sitä muille. Toki täydellisyyden tavoittelussa on se hyvä puoli, että ainakin yritän tehdä parhaani ja voin seistä kirjoitusteni takana. Mutta kääntöpuolena sitä pitäisi vain ymmärtää, milloin pilkun viilaaminen on kirjaimellisesti pelkkää pilkun viilaamista. Ymmärsin yrittäväni tehdä tekstistä niin ’täydellistä’, ettei kenelläkään olisi siitä mitään sanottavaa. Viilaukseni oli siis lopulta turhaa perfektionismia, joka ehkä osittain perustuu hyväksynnän/arvostuksen hakemiseen muilta. Vaikka todellisuudessa tarvitsen palautetta saadakseni prosessiin sekä tekstiini perspektiiviä, enkä vain tuijota asiaa omien lasieni läpi. Kuulostaa naurettavalta, mutta hei – ihmisiä tässä vain ollaan, jokainen meistä yrittää kiillottaa egoaan silloin tällöin 😀
Summa summarum: Aiheanalyysin lähetin sitten eilen ja olen siitä ylpeä. En olisi pystynyt tässä kohtaa parempaan. Toisekseen niin sanotussa täydellisyyden tavoittelussa ei ole mitään vikaa, kunhan vain ymmärtää milloin on aika lopettaa ja hyväksyä rajallisuutensa. Sekä muistaa se, että tosiaan universaalia täydellisyyttä ei ole olemassa. Aina jollain on jotain sanottavaa. Riittää, kunhan tekee parhaansa tai joskus edes sen vähimmän, kontekstista tietysti riippuen. Ehkä olisi myös tärkeää hahmottaa milloin asiaa jää viilaamaan itsensä takia ja milloin vain hyväksynnän hakemisen seurauksena?
Ihminen kaipaa toista ihmistä
Tiedättekö sen tunteen, kun kuuntelette keskustelua astetta tarkkaavaisemmin ja aika vaikuttaa pysähtyneen? Näin kävi minulle viime viikolla. Kuuntelin Elizabeth Dayn How to Fail-podcastia, vieraanaan irlantilainen juontaja, näyttelijä ja koomikko Graham Norton.
Jaksossa Norton kertoi kokemuksestaan lähellä kuolemaa puukotuksen seurauksena. Hän kertoi pyytäneensä tuntematonta naista pitämään kädestään kiinni, siinä maatessaan verta vuotaen, kuitenkaan ymmärtämättä miten vakavassa tilassa hän todellisuudessa oli. Vaikuttavinta oli, miten Norton sitoi kokemuksensa elämään laajemmassa perspektiivissä – kaipuu toisen ihmisen kosketukseen, läsnäoloon, on meille niin merkittävä, että jopa kuoleman hetkellä toisen ihmisen läheisyys on asia, jota janoamme eniten. Hän totesi ymmärtäneensä, miten suuri pelko ihmiselle onkaan kuolla yksin – ja tuo pelko on yksi syy, minkä vuoksi etsimme elämäämme esimerkiksi kumppania, hankimme lapsia ja ystäviä ympärillemme.
Jotta emme aikamme koittaessa olisi yksin.
Kokonaisuudessaan jakso oli mahtavaa kuunneltavaa ja en nyt kirjoita sitä tähän uudestaan, sillä suosittelisin kuuntelemaan jakson omin korvin. Tässä linkki How to Fail-podcastiin; How to Fail with Elizabeth Day
Summa summarum: Ehkä meidän olisi hyvä ymmärtää rajallisuutemme myös siinä, mitä kaikkea meidän täytyy tehdä/käydä läpi yksin. Toiset ihmiset tekevät elämästämme – no elämää. Niin hyvässä, pahassa, kuin neutraalissa.
Siinäpä ne huomiot tällä kertaa. Loppuun taas jo tutuksi muodostunut toteamus; nyt suljen tämän tietokoneen ja suuntaan sohvalle iltapalan kera. Ja nautin siitä, että nyt voin vain odottaa opettajan kommentteja aiheanalyysista ja tietoa siitä, milloin aiheseminaari pidetään 😀
Toivon, että siellä ruudun toisella puolen kesäkuun ensimmäiset päivät kohtelevat hyvin. <3
xx Krista
Nyt soi: Jon Bellion – Human (Acoustic)
Lue myös:
Tunteista kauhein on kateus?
3 x ajatuksia herättävää podcastia (osa 3)
Asioita, jotka ovat tuoneet minulle iloa
