On kaunis, keväinen toukokuun päivä. Lämpötila on kohonnut +16 asteeseen ja auringon paahde tuntuu jopa kesäiseltä viileiden päivien jälkeen. Ympärillä on vihreää, linnut laulavat ja askel kulkee kevyesti.  Kesä on jo aivan nurkan takana, sen voi aistia joka solulla.

”Vielä tämä mäki”, sanot ja katsahdat minuun. Olemme saavuttamassa juoksulenkin viimeisen kilometrin ja edessämme oleva koettelemus on yksi lenkin raskaimmista, ennen lopun kevyttä rullaavaa alamäkeä.
”Mhm”, totean takaisin, keskittäen katseeni eteenpäin. Oikeasti jalkani ovat jo jonkin aikaa tuntuneet painavilta, hengitykseen on ollut vaikea keskittyä. Mieleni ei ole täysin tässä hetkessä, mutta ei myöskään anna periksi. Olen tekemässä uutta juoksuennätystäni.
Kyllä tästä selvitään. 

Lähdemme juoksemaan loivaa mäkeä ylöspäin, pidämme tahdin tasaisena. Tunnen  miten sykkeeni kohoaa, ruumiinlämpöni alkaa nousta kipurajoille. Ihmisiä tulee vastaan, väistämme pyöräilijää ja kävelijää. Ajatukseni herpaantuvat, tunnen miten ärsyynnyn vastaantulijoista – väistä vasemmalle, väistä oikealle. Minulla on aivan liian paljon vaatetta päällä, ajattelen. On tukahduttavan kuuma ja olemme ylittäneet mäen puolivälin. Tunnen miten paitani on liimantunut kiinni ihooni, hikipisarat valuvat selkääni pitkin.
Tuttu paine rinnassa alkaa puristaa keuhkojani, yritän hengittää ja keskittyä siihen miten lähellä ”maaliviiva” jo on.

”Oletko kunnossa?” kysyt ja katsahdat minuun uudestaan huolestuneesti.
”Juu, keskityn”, tiuskaisen takaisin puuskutuksen keskeltä. Tarkoitukseni ei ollut tiuskaista, olen siitä pahoillani vaikka en sitä pysty sanomaan. En pysty muuten kommunikoimaan – sisälläni oleva puristus vaikeuttaa puhumista, tuntuu kuin katsoisin tilannetta ulkopuolelta. Yritän vain selvitä, vaikka koen etten pian saa happea. Hengitykseni jää pinnalliseksi. 

Viimein olemme mäen päällä ja alkaa tasainen maasto. Kurkkuani kuristaa, tuntuu että oksennan. En pysty ajattelemaan muuta. Kuulen sanovani ”Hidastetaan vähän” ja ennen kuin tajuan kyyneleet kohoavat silmiini ahdistuksen puristaessa rintaa. Hidastamme vauhtia, sanot rauhoittavasti ettei ole mikään kiire. 

Mutta hidastaminen ei auta. En saa happea, tunnen mieleni vaeltavan jossain aivan muualla. Kyyneleet polttavat silmiäni, puristan huuliani yhteen mikä ei ainakaan auta hengittämistä. Ennen kuin tajuan kuulen kuiskaavani ”Paniikkikohtaus”. Pysähdyn, haukon happea ja nojaan eteenpäin ottaen tukea etureisistäni. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, kuulen ohittavan pyöräilijäpariskunnan miehen toteavan ”no niin”. Siinä ahdistuksen keskiössä häpeä ottaa oman tilansa. Häpeä jota en yleensä tuntisi pysähtyessäni kesken lenkin. Oloni on heikko, epäonnistunut. Hengitän pinnallisesti, hengitykseni kuulostaa haukkovalta. Nappaat minut kainaloon ja sanot kaiken olevan hyvin. Minusta tuntuu, että kuolen, mutta en anna ajatukselle valtaa enkä myöskään sano tätä ääneen.

Paniikin keskellä sitä yleensä tuntee kuolevansa. Sen jos jonkin olen oppinut vuosien varrella.

Lopulta saan hengitettyä koko keuhkojeni kapasiteetilla. Häpeä katoaa hengitysten syventyessä, mutta kyyneleet eivät lopu. Laitan aurinkolasit silmille ja keskityn hengittämään nenän kautta sisään, suun kautta ulos.

Päästessämme kotiin pystyn jo hymähtämään, että onneksi olin niin hikinen että ihmiset eivät tiedä kyyneleiden ja hikipisaroiden eroa aurinkolasien takana.

Yllä oleva kertomus on tosi ja itseasiassa viime viikolta. Olimme lähteneet juoksulenkille ja lenkin loppuvaiheilla oloni oli ollut jo pidemmän aikaa… epätodellinen. Lenkin jälkeen toki ymmärsin, mistä olotilani johtui – en ollut muistanut keskittyä hengittämiseen yhtä hyvin kuin normaalisti. Hengitykseni oli siis kuvaillun mukaisesti todella pinnallista, eikä kokonaisvaltaisempaa. Jääräpää kun olen, en tietenkään suostunut ”luovuttamaan” kesken lenkin vaan jatkoin eteenpäin. Uusi aikaennätyskin oli edessä. Järkevää, tiedetään. Ihan kuin ennätykset jotenkin nostaisivat ihmisarvoani. Vaikka olemme kaikki yhtä arvokkaita, ennätyksistä huolimatta.

Lopulta tilanne eskaloitui paniikkikohtaukseksi. Mäen päällä koin etten saanut happea. Hapenpuutteen seurauksena paniikki purkautui lopulta kyyneleinä ja hengen haukkomisena. Mutta mistä tiedän että kyseessä oli paniikkikohtaus eikä lenkin mukanaan tuoma fyysinen väsymys? Koska kotiin päästyäni en ollut normaaliin tapaan fyysisesti väsynyt, vaan ennen kaikkea henkisesti. Toki joskus lenkin jälkeen on myös henkisesti väsynyt, mutta nyt ohitin täysin lenkin jälkeisen endorfiinipiikin ja hyppäsin suoraan väsymykseen. Halusin olla näkymätön.

Paniikkikohtaukset ovat raskaita ja niistä toipuminen voi viedä koko päivän. Mieli juoksee lyhyessä ajassa maratonin, vaikka fyysisesti olisi edetty kilometri.

Alla kerron hieman taustaani paniikkikohtausten saralta, mutta sanottakoon että mikäli en olisi oppinut hallitsemaan kyseisiä olisin luullut tuossa hetkessä oikeasti kuolevani. Näin usean vuoden kokemuksella sitä jo ymmärtää, että olisi kuollut jo kovin monta kertaa jos kaatuisi hautaan aina kun kyseinen ajatus hiipii mieleen.

Paniikkikohtauksia kokee itseasiassa noin viides osa väestöstä, alla hieman koottuja määritelmiä ja faktaa. Huomautan, että en ole psykologian opiskelija saati terpautti, joten alla olevat ajatukset ovat määritelmän siteerausta lukuunottamatta _omia_ kokemuksiani.

Mikä on paniikkikohtaus?

Paniikkikohtaus määritellään muun maussa Terveyskirjaston sivulla seuraavasti:

”Paniikkikohtauksella tarkoitetaan äkillistä voimakasta pelko- tai ahdistuskohtausta, jonka yhteydessä ilmenee erilaisia sympaattisen hermoston aktivoitumisesta johtuvia oireita. Tuloksena on usein kuoleman, itsensä hallitsemisen menetyksen tai sekoamisen pelko, epätodellisuuden tunne (derealisaatio) tai itsensä vieraaksi tunteminen. Eri ihmisillä oirekuvassa korostuvat joko ruumiilliset tuntemukset kuoleman pelkoineen tai sekoamisen ja ”hulluksi” tulemisen pelko. Paniikkikohtaukset voivat olla joko täysin odottamattomasti ilmeneviä tai nimenomaan ahdistavien tai pelottavien tiettyjen tilanteiden tai tapahtumien laukaisemia. Kohtaukselle on ominaista, että oireet ja tuntemukset kehittyvät aina äkillisesti ja saavuttavat huippunsa nopeasti, noin kymmenessä minuutissa. Kohtaus kestää yleensä muutamia minuutteja, useimmiten alle puoli tuntia, joskus harvoin jopa tunteja.”

Oma paniikkikohtaushistoriani (lyhyesti)

Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain lukioaikoina. Kävin ylikierroksilla stressin takia, enkä nukkunut. Lukioaikoina paniikkikohtauksia tuli suhteellisen useasti, enkä oikein tiennyt miten hallita niitä. Noina aikoina luulin joka kerta kuolevani ja yleensä kohtaukset tulivat öisin. Sydämeni hakkasi, tunsin kaikki kroppani kihelmöinnit ja kurkkua kuristi. Hikoilin. Kiitos äidille joka aina kärsivällisesti tuli rauhoittelemaan, kun herätin hänet keskellä yötä. Kävin myös juttelemassa ammattilaisen kanssa ja olen kiitollinen, että häneltä sain konkreettisia työkaluja tunteideni ymmärtämiseen. Lukion jälkeen lähdin Australiaan au pairiksi ja sieltä palatessani sain työpaikan, jota todella rakastin. Näiden kahden asian seurauksena paniikkikohtaukset vähenivät ja opin pikku hiljaa hallitsemaan näitä. Nykyisin kohtaukset ovat todella harvassa ja saan kontrolloitua tilanteen (usein) nopeasti.

Miksi muuten yhä näin yli kymmenen vuoden jälkeen on vaikea kirjoittaa, että hei olen käynyt terapiassa? Siinä ei ole mitään häpeiltävää eikä asia ole enää yhtä suuri tabu. Terapiassa käynti on osoitus siitä, että yrittää saada ongelman/ongelmat hallintaan ja vaatii rohkeutta myöntää ulkopuolisen avun olevan tarpeen. Toki lähipiirille kannattaa myös puhua avoimesti, mutta lähipiirin tehtävä ei ole… ”parantaa”? En keksi nyt parempaa ilmaisua tähän, vaikka sana ”parantaminen” kuulostaakin jyrkältä.

Se mitä yritän sanoa on, että lähipiirille kannattaa puhua. Mutta on epäreilua olettaa ystävän/sukulaisen/kumppanin ja niin edelleen pystyvän jatkuvasti kantamaan harteillaan toisen ihmisen taakkaa.  Tämän vuoksi suosittelen koko sydämestäni kääntymistä ulkopuolisen apuun hetkinä, kun omat voimavarat eivät enää riitä ja lähipiirin kanssa keskusteleminen ei helpota oloa. Tämä on paitsi hyväksi sinulle, myös ihmissuhteillesi – säilytätte tasapainoisen suhteen välillänne, eikä arvokas suhteenne heilahda nurinkuriseksi hoitosuhteeksi.

Omat rauhoittumiskeinoni

Tänä päivänä pystyn jo ennakkoon hahmottamaan mikäli paniikki on nostamassa päätään ja hallitsemaan sitä jo ennen alkamista. Yleensä ensimmäiset ”oireet” ovat epätodellinen olo, jonka seurauksena en osaa pysähtyä vaan yritän harhauttaa ajatuksiani touhuamisella. Epätodellista oloa seuraa sykkeen ja sisäisen lämpötilan nousu, tai ainakin sen tunne. Alan hikoilla, joka johtuu sekä touhuamisesta että nopeutuneesta sykkeestä. Kunnon oravanpyörä, tiedetään.

Tässä kohtaa saan nykyisin usein painettua jarrua. Mikäli kohtaus kuitenkin lopulta iskee täydellä voimalla ymmärrän, että kyseessä on paniikkikohtaus enkä oikeasti seiso kuoleman porteilla. Saankin rauhoitettua itseni nopeasti tilanteen ollessa päällä, kunhan muistan hengittää. Yleensä hakeudun omaan rauhaani ja juon vettä. Olen ymmärtänyt, että vastuu rauhoittumisesta ei ole kenelläkään muulla kuin itselläni. Parhaiten rauhoittuminen onnistuukin mikäli vetäydyn omiin oloihini ja lähden kävelylle rauhalliseen ympäristöön, keskittyen hengittämiseen. Lisäksi hyväksyn, että tunne saattaa yrittää nostaa päätään pian uudelleen ja se on täysin ok. Enkä kuole silloinkaan.

Vaihtoehtoisesti toisen osapuolen halaus ja sopivan humoristinen ote tilanteeseen auttavat huomattavasti. Paniikkikohtauksen keskellä ihminen on todella haavoittuvaisessa tilassa. Sitä häpeää oloaan, itseään, ja ainakin itselläni kohtaus pahenee, mikäli toinen reagoi vihaisesti. Ahdistus vain kasvaa. Toki kuten yllä mainitsin, vastuu rauhoittumisesta on vain ja ainoastaan itselläni, mutta toisen osapuolen armollisuus helpottaa tilanetta valtavasti. Toisen paniikkikohtausta ei kannata säikähtää, vaikka varmasti huolestuttavalta näyttääkin ja on haastavaa pitää päätä kylmänä. Tämä vinkkinä kaikille osapuolille, jotka joskus todistavat toisen ihmisen paniikkikohtausta. Tietysti jokainen paniikkikohtaus on yksilöllinen ja eri ihmiset rauhoittavat itsensä eri tavoin. Omakohtaisen kokemukseni perusteella halausta voi yrittää aina, ja kannattaa halata niin pitkään että toinen lopettaa vastustelun. Ja ei, hän ei todennäköisesti ole kuollut vaikka ei koita karata halauksesta. Nimimerkillä pyristelijä.

Ja tilanteessa, jossa on todistamassa paniikkikohtausta, on tärkeää ulkoistaa itsensä ja ymmärtää, että toinen suurella todennäköisyydellä EI ole sinulle vihainen.  Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän.

Mitä yhteistä on siis juoksulenkillä ja paniikkikohtauksella?

Molempien kohdalla on tärkeää muistaa hengittää. Hengittäminen yhdistyy mielen hallintaan – kun muistaa hengittää jaksaa paitsi fyysisesti myös henkisesti paremmin. Asiat saavat oikeat mittasuhteet ja keho voi paremmin.

Näin loppuun halua vielä sanoa, että jos kärsit paniikkikohtauksista ja sinulla on haasteita löytää työkaluja näiden rauhoittamiseen – älä pelkää pyytää apua. Ja muista, että olet aivan yhtä arvokas maailmalle vaikka koet olevasi voimaton. Sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet ja tänään on hyvä päivä olla juuri sinä. Kaikki päivät eivät ehkä tunnu siltä, mutta hei – ei elämä aina ole pelkkää auringonpaistetta ja saippuakuplia.

Ja kaikille teille, jotka seuraatte läheltä toisen ihmisen paniikkikohtauksia – teille haluaisin antaa ison halin myös ja sanoa samat sanat kuin yllä. Olette huippuja. 

Aurinkoista viikkoa kaikille! <3

xx Krista

Lue myös:

Ihan hyvää, kiitos kysymästä
3 x ajatuksia herättävää podcastia
Oppitunteja elämäni naisilta

*Kuvat minusta: Herra Aviomies