”Varoitus” pilke silmäkulmassa: 80% postauksesta on kirjoitettu bussissa matkalla kotiin. Kun tähän yhdistää väsähtäneen mielen, niin ajatuksenvirta kulkee aivan omissa ulottuvuuksissaan ja teksti voi olla aivan yhtä tärähtänyttä.

Olen aina ollut julkisen joukkoliikenteen suurkuluttaja – bussit, junat, metrot ja raitsikat ovat ehdottomasti huippu juttu ja iso peukku niille. Etenkin ensiksi mainittua tulee käytettyä lähes päivittäin, kunnes kesä pyörähtää käyntiin ja samalla myös pyöräilysesonki. Tosin tällä hetkellä to do-listalta löytyy pyörän kumien vaihto, eli suattaapi olla että tänä vuonna sesonki venähtää hieman pidemmälle… Terveisin ”ylpeästi” saamaton 😀

Joukkoliikennettä hyödyntäessä tulee nähtyä ja koettua kaikenlaista kaunista ja… noh ei niin kaunista. Koskaan ei tiedä mitä esimerkiksi bussimatka pitää sisällään. Pääsääntöisesti huristelu sujuu samalla rutiinilla päivästä toiseen, mutta on sitä tullut nähtyä niin hellyyttäviä, nuoren rakkauden avoimia hellyyden osoituksia, matkasta innoissaan hihkuvia lapsukaisia kuin myös humalaisia ja piilossa ”ilojuomaa” hörppiviä kansalaisia. Muun muassa eilen matkatessani äidin ruokien äärestä takaisin kotiin pari naukkailijaa vietti äitienpäivää hieman erilaisissa merkeissä. Noh, tapansa kullakin.

Vaikka välillä tuleekin mietittyä matkan aikana, että ”olisipa tämä jo ohi” ja tuijotettua kaukaisuuteen kirein mielin, niin pääsääntöisesti rakastan julkisissa ajatusta siitä että jokainen on matkalla jonnekin. Jokaisella on oma päämääränsä jota kohti on suuntaamassa. Silloin tällöin alan myös pohtimaan mikä on tuonut kenetkin siihen hetkeen. Onko etupenkin mummo tulossa kaupasta tai mahdollisesti palaamassa lapsen lapsiensa luota? Vai onko hänellä edes lapsia? Onkohan hänellä tiivis lähipiiri vai onko hän yksinäinen? Entä nuo nuoret, mitenköhän he ovat löytäneet toisensa ja mihin tie heitä vie? Millaiset perheet heillä on? Tai sitten takapenkillä puhelimeen höpisevä liikemies, minkälainen hänen uratarinansa on ja sopiikohan hän tapaamista ensi viikolle?

Jonkun mielestä saatan kuulostaa stalkkerilta, myönnetään. Mutta enhän minä oikeasti tiedä, enkä edes voisi väittää tietäväni kenenkään muun ajatuksista kuin omistani. Pohdintani eivät ole vakavia, enkä ajattele lentäviä pohdintojani ”totuuksina”. Päin vastoin – tiedostan ajatuksieni menevän suurella todennäköisyydellä täysin päin honkia ja hyvä näin. Yllä mainitun kaltaiset pohdinnat muistuttavat itseäni siitä, että olen vain yksi pieni olento tässä suuressa maailmassa.

Se tunne on todella inspiroiva ja vapauttava.

Ja tätä postausta muuten voisi jatkaa loputtomiin, tiedättekö sen fiiliksen kun aivot vain yhdistelevät ajatuksia toisiinsa ja tekisi mieli kirjoittaa aivan kaikesta? Sellainen yläasteen ajatuskartta kuvasta aivotyöskentelyäni tällä hetkellä erinomaisesti, tekisi mieli lisätä koko ajan viivoja eri suuntaan. Nyt kuitenkin lopetan tähän, sillä herra aviomiehen jääkiekkopeli alkaa uhkaavasti loppumaan ja pitäisi katsoa Game of  Thronesin toiseksi viimeinen jakso. Siis toiseksi viimeinen ikinä, uskomatonta!

Onko siellä muita julkisen joukkoliikenteen suurkuluttajia?

PS. Tällä viikolla tiedossa postauksia Saksasta. Postausten piti alkaa jo tänään, mutta kun koitin tekstiä töissä tauolla kirjoittaa niin eihän siitä näin maanantai-aivoilla mitään tullut. 😀 Stay tuned!

Hypätäänpä reissupostauksista hieman erilaisiin postausaiheisiin.

Haluan nimittäin tunnustaa.

Olen sokerikoukussa. Etenkin suklaakoukussa.

Aloin viime viikolla pohtimaan, miksi on niin kovin ärtynyt olo. Aluksi pistin sen kuluneiden viikkojen stressin piikkiin ja siitä varmasti osa ärtymyksestä kumpusikin. Mutta ärtymys oli kuitenkin erilaista kuin tavallisesti kiireisten viikkojen jälkeen. Kaikki tökki, tuntui tahmealta. Kiukutti. Haukotutti. Väsytti.

Totuus  iski töissä päin kasvojani napatessani takahuoneen kahvipöydältä viimeisen konvehdin ja tajusin kokevani haikeutta – haikeutta, suklaasta, minä – mitä ihmettä? Olen aina ajatellut olevani jollain tasolla immuuni makeille herkuille (pois sulkien jäätelö) ja viimeisen konvehdin tuoma haikeus tuntui todella kummalliselta. Yleensä makeat herkut eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita ja nyt haikailin jo valmiiksi suklaan perään, excuse me? Kun vielä työkaverien kesken nauroimme hyväntahtoisesti, että ”Onpa kaikilla ärtynyt olo, sokerin puute kaikilla kun ei ole nyt kuukauteen herkkuja takahuoneessa (sopimus)”  niin sisälläni kirpaisi ja tajusin vitsin osuvan omalla kohdallani naulan kantaan.

Hetken aikaa tuntui, kuin osa identiteettiäni olisi romuttunut. No ei sentään, haha, mutta se tunne kun on ajatellut olevansa tietynlainen ja sitten yhtäkkiä herääkin siihen ettei ehkä olekaan, tuntuu aina yhtä pöhköltä. Sitä alkaa puntaroimaan omaa itsetuntemustaan ja voi jopa kokea, ettei tunne itseään ollenkaan. Toki sokerikoukku ei ole itselleni ihan näin suuri, identiteettiä mullistava asia, mutta oikein hyvä esimerkki siitä, miten välillä on hyvä kyseenalaistaa sitä millainen mukamas ”todellisuudessa on”.

Ihminen muuttuu, mukautuu ja kasvaa niin hyvässä kuin pahassa oman toimintansa sekä ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksen myötä. Jos nyt tarkastellaan kevyesti vaikka omaa sokerikoukkuani, niin kyseinen on monen tekijän summa: A) työpaikalla oli usean kuukauden ajan tarjolla herkkuja B) sosiaalinen syöminen ja C) oma-aloitteinen yksittäisen suklaan nappaaminen mukaan aina takahuoneesta –> muodostui tapa. Muun muassa nämä kolme kohtaa johtivat yhdessä kierteeseen, jossa ”noh, otan yhden suklaan kun tarjolla on” muuttui kymmeniksi. Niin minusta, suolaisen rakastajasta, muotoutui pikku hiljaa sokerista haaveileva leidi.

Mutta tiedättekö mitä? On mahtavaa, ettei sitä koskaan tunne itseään 100% täydellisesti. Onpahan aina jotain ihmeteltävää.

Ja ei, tämän postauksen ei todellakaan pitänyt mennä syväluotaavaan analyysiin sokerikoukkuni syntymisestä ja sen myötä ihmisyyden ihmettelyyn. Tulin alunperin ihan vain tunnustamaan koukkuni ja höpisemään unelmoimistani herkuista. 😀 Siitä tulikin mieleeni, että olispa suklaata.

Ihanaa ja makeaa loppu viikkoa sinne ruudun toiselle puolelle!

PS. Meillä on muuten suklaata. Mutta kyseiset ovat herra aviomiehen viikonloppuna saamia syntymäpäiväsuklaita………. kunnon vaimo- ja itsehillintä-testi siis nyt käynnissä. 😀