Rakastan vappua. Koko sydämestäni. Vappu on mielestäni vuoden paras juhla heti joulun jälkeen – kaikki ne värit, ihmisten hymyilevät kasvot, serpentiini, sokerimunkit ja yleisesti ottaen positiivinen sekä energinen tunnelma saavat minut aina kihisemään onnesta. Vappuna rakastan elämää potenssissa tuhat. Haluaisin halata koko maailmaa.

Nyt kuitenkin seuraa tunnustus: Tänä vuonna vappu ahdisti. Juhla näyttäytyi edessäni kuin kaukaisena helium-pallona, josta ei saa otetta. Edeltävällä viikolla ajattelin fiiliksen sieltä tulevan kun vetäisen serpentiiniä kaulaan ja korkkaan kuohuvan. Niin kuin aina. Mutta kuten arvata saattaa, ei näin käynyt. Tänään herätessäni päivä tuntui niiiiin tavalliselta päivältä kuin mahdollista. Normaalisti niin värikäs juhla oli edelleen sonnustautunut edessäni harmaan eri sävyihin ja fiilikseni makasi x-asennossa lattialla. Mielessäni pyöri koko päivän vain ”blah onko pakko, en jaksa”. Eivät auttaneet munkit, serpentiinit eivätkä edes iloiset ihmiset. Halusin vain sohvalle. Olin rehellisesti puhuen inan pettynyt itseeni.

Päivän ehdoton kohokohta olivat skumpat järven rannalla. Kyllä, minä yritin päästä fiilikseen ja oli muuten kaunis auringonlasku kuten alta näkyy. Mutta vielä enemmän mieltäni (sekä takapuoltani) lämmittää oma kotisohva.

Jäin pohtimaan pettymyksen/tyhjyyden tunnetta ja mistä se voisi johtua. Todennäköisesti  syynä oli puhtaasti se, että elämässä on ollut aivan liikaa tapahtumia viimeisen kuukauden aikana. On ollut Lontoon sekä Hampurin matkaa, autokoulun ”2. vaihetta”, rakkaan ystävän polttarit,  Antin synttärit… Tapahtumat ja aktiviteetit ovat siis olleet aivan mahtavia (paitsi autokoulu…. :D) ja olen nauttinut joka hetkestä. Se paljon puhuttu kisakunto alkaa kuitenkin nyt olemaan lopussa, eikä energiaa riittänyt enää normaalisti rakastamaani juhlaan.

Perinteisiin juhliin tulee usein myös jostain syystä ladattua aivan turhaa painetta – pitäisi nauttia, pitäisi juhlia, pitäisi pitää hauskaa ja pitäisi vaikka mitä kaikkea. Ja sitten kun ei jaksa, tulee itsensä pettänyt olo. Tosin jos jotain olen oppinut, niin sen, että mitä vanhemmaksi tulee sitä vähemmän jaksaa välittää jos ei ei huvita. On mahtavaa olla ”out”. Kai se on se kuuluisa ”jomo” (=joy of missing out) joka ottaa ylivallan aiemmasta ”fomosta” (=fear of missing out).

Juhlia tulee ja menee, mutta sinä pysyt. Ei sitä aina jaksa vetää täysillä. Eikä todellakaan tarvitse. Eiväthän ne hauskat juhlat muutoin tuntuisikaan yhtä hauskoilta heh.

Hubaisaa vappua miten ikinä sitä vietätkään 🙂

PS. Reissupostauksia olisi tuhat ja yksi, katsotaan miten tämä tästä taas lähtee. Pienin askelin heh.

Kuukauden päivät ovat vierähtäneet viime postauksesta ja on itseasiassa ensimmäinen kerta kun kirjoitan tänne päivittyneen Lily:n puolelle. Kerran uskaltauduin tulla kurkkaamaan blogin hallintapaneeliin, että mitenkäs tämä nyt toimii. Nopeasti otin kuitenkin pari peruutusaskelta, eihän tämä näyttänyt ollenkaan tutulta! Se on hassua, miten silmä ottaa oman aikansa tottuakseen muutoksiin. Tai oikeastaan blokki tulee mielestä – uusi kiehtoo ja ahdistaa samanaikaisesti. Olen avoin muutoksille ja uskon niiden olevan (usein) hyvästä, mutta silti vie oman aikansa karistaa epäluulo harteilta.

Kaunis keväinen päivä kuitenkin rohkaisi tarttumaan tuumasta toimeen ja palaamaan takaisin kirjoittamisen äärelle. Ja eihän tämä sittenkään outo pohja ole, todella näppärä. Mahtavaa kun muokkaus mahdollisuuksia on enemmän.

….Jos siis niitä oppisi käyttämään heh heh. T. Tekniikan ihmelapsi (not)

Mutta epäluuloisista ennakkoasenteista aurinkoisiin ajatuksiin, eli mihinkäs muuhun kuin ulkona vallitsevaan säähän! Kyllä säähän, tuohon ihmeelliseen ja useamman kerran vuodessa uutiskynnyksen rikkovaan hallitsemattomaan ilmiöön. Säästä saadaan kyllä ehdottomasti revittyä parhaimmat otsikot, seksi-helle ja mitä näitä nyt oli.

Mutta siis, kuten jo otsikkokin kertoo fiilistelen lämpimämpiä päiviä ja auringonpaistetta koko sydämestäni. Niin kuin varmasti moni muukin. Mieli tuntuu kevyemmältä ja ajatukset kirmaavat jo kesän hellepäiviin. Kuitenkin ennen noita päiviä on edessä monen monta ihanaa juttua, kuten ensi viikon reissu Hampuriin Panic At The Discon keikalle ja ystäväpariskuntamme hääjuhlat toukokuussa. Fiilistä syö ainoastaan autokoulun toinen vaihe, joka on nyt pakko suorittaa ennen 8.5. Se pistää tärisyttämään – inhoan ajamista. En edes oikein osaa kuvailla mistä se johtuu. Olen ihan ok kuski, mutta hetkeäkään ratin takana olosta en nauti. Mahdollisesti fiilis juontaa juurensa vuosien takaisiin ”läheltä piti”-tilanteisiin, joissa olen istunut joko pelkääjän paikalla tai sitten olen ollut osallisena kävelijänä. Koomisinta on, että en pelkää silti istua auton kyydissä mutta en vain halua olla ratin takana. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi olla niitä kuskeja, jotka nauttivat ajamisesta ja kruisailevat baanalla musat pauhaten. Se olisi unelma! Noh, unelmia pitää aina olla joten ehkä tämä on seuraava toteuttamisen arvoinen?

Nyt pistän läppärin kiinni ja suuntaan saunaan – salitreeni on sujunut viime aikoina kuukauden kankeuden jälkeen erinomaisesti. Parasta on kun näkee kehitystä, voimatasot kasvavat ja löytää uusia liikkeitä tukemaan treeniä.

Huippua torstaita kaikille, nauttikaa keväisistä päivistä! Tämä oli todella höpöhöpö-postaus, mutta jostakin se kirjoittaminen on taas aloitettava 🙂