Pitääkö treeneissä itkeä?
Lilyssä on pariin otteeseen puitu sitä, että treenatessa alkaa itkettämään. Näissä molemmissa tapauksissa itkun syynä on ollut tunne omasta kykenemättömyydestä, osaamattomuudesta tai voimattomuudesta ja turhautuminen siihen. Postaan näin jälkijunassa, koska olen miettinyt tässä pitkään ja hartaasti, itkenkö itse treenatessa. En.
Telinevoimistelussa ahdisti oikein kunnolla useampaan otteeseen, mutta en kertaakaan ollut siinä pisteessä että olisin tosiaan itkenyt. Enkä saanut päähäni yhtäkään muuta kertaa, jolloin olisi tullut tippa linssiin treeneissä. Mikä on ehkä yllättävää, sillä olen kyllä kova itkemään muuten.
Olen kyllä itkenyt suorituksen aikana, esimerkiksi jokaisella maratoneistani. Mutta en ole itkenyt siksi, että olisin kokenut epäonnistuvani, vaan ilosta, kokemuksen hienoudesta ja vain ylipäätään tunnekuohusta. Viime kerralla itkiessäni olin kyllä hyvin väsynyt, mutta itkin siksi, että meri oli niin ihana ja kaikki niin huikeaa juuri siinä hetkessä, se kipu ja väsymyskin.
Jäin miettimään miksi en vollota treeneissä. Enkö yritä tarpeeksi vaikeita tai raskaita juttuja? Enkö väsytä tai haasta itseäni tarpeeksi? Enkö ota asioita tarpeeksi vakavasti?
Vai onko vastaus juuri siinä? En ota asioita niin vakavasti, en ota itseäni niin vakavasti ja voin olla ihan reippaasti huono. Ehkä. Ja vaikka mietinkin, että itkeminen olisi merkki siitä, että nyt treenataan tosissaan ja kovaa, olen myös hieman sitä mieltä, että ei niin kovaa tarvitse treenata että alkaa itkettämään.
Vähän käy hermoon se jatkuva kehittymisen vaatimus ja paine siihen, että treenin pitää olla raskasta ja tuntua pahalta. Tuloksiahan voi saavuttaa myös silloin kun treeenaaminen on leppoisaa ja kivaa. Mikäli niitä tuloksia ylipäätään tarvitsee, liikkuminen voi olla oikein mukavaa ihan sinälläänkin.
Hyvää fiilistä saada muustakin kuin voimiensa äärirajoilla itku kurkussa vääntämisestä. Vaikka edistyminen on hienoa ja motivoivaa, on vielä hienompaa pystyä nauttimaan myös matkasta. Siitä, että pystyy liikkumaan ja tekemään. Suorittaminen ja edistymisen pakko taas voivat viedä ilon koko touhusta.
Meillä on vähän sellainen kulttuuri, että jos treeni ei tunnu pahalta se ei tehoa. Ihan humpuukia. Toki on mielipidekysymys mikä tuntuu pahalta, ja mikä on riittävä tulos, mutta kyllä maratonkunnon tai lihasmuotoja pystyy hankkimaan melko leppoisallakin liikunnalla. Ehkä treenaamiseenkin voisi ottaa vähän hedonistisemman asenteen väkisin vääntämisen sijaan.
Toki joskus se rankka treeni on juuri se kivoin treeni, eikä itkeminen välttämättä kerro siitä, että puuha olisi liian raskasta tai itselleen olisi turhan ankara. Eihän siihen voi mitään sääntöjä vetää, että miltä pitää tuntua tai miten pitää reagoida. Silti uskon, että suurimman osan ajasta liikunnasta pitäisi tulla hyvä mieli ja iloinen olo. Mieluummin ne kuin harmi, turhautuminen ja paha mieli.
P.S. Näin kivaa minulla oli viime puolikkaalla!
***
Crying at the discoteque. Well, crying at the gym that is. Other bloggers tell they’re doing that and I wonder am I not training hard enough as I don’t cry? Then again, is it necessary to train so hard that you’ll end up sobbing?
Tässä treenataan vankilahaukkaa. Myös ilmettä on vielä syytä treenata.