Eilinen oli ihan kamala. Olin mielessäni ajatellut ja suunnitellut kaikkea kivaa ja mukavaa kun pojat tulee hiihtolomailemaan pariksi päiväksi meillekin. No, asiathan ei menny ihan niinkuin piti.. Haettuani sankarit olin ihan varma että autoon oli joutunut kitisevä ja elämää suurempaa draamaa elävä teini ikäinen. Pienemmällä oli omien sanojensa mukaan ”kaikki ärsyttää” päivä, isompi vain muuten valitti. Pienemmän kuppi meni nurin kun en kirppikseltä ostanu sähymailoja, isompi jatkoi narinaansa. Käytiin kiinalaisessa syömässä ja vohvelikahvilassa kahvilla. Sit nopeesti kotiin. Kaksi riiteli ja kinasi, valitti joka välissä jostain ja sitten napsahti äitin päässä. Pienen sanallisen ojennuksen (kovaäänisen) jälkeen oltiin kaikki ihan poikki ja itkuisia. Päätä särki ja tunsin itseni taas maailman huonoimmaksi äidiksi.

Mutta sitten tapahtui jotain. Puhuttiin asia läpi, pyydettiin anteeksi ja sovittiin. Puhuttiin kaikesta muustakin. Loppu päivä meni loistavasti, päästiin jopa pulkkamäkeen laskiaisriehaan illalla. Olen mielessäni pohtinut (tämä kun ei siis ollut eka kerta kun näin käy) että miksi meidän on aina kun tavataan tehtävä tällainen ”ilman puhdistus” ennenkuin voidaan alkaa elämään normi arkea? Ja miten tällaisesta pääsisi eroon, ja tarviiko siitä päästä? Onko kaikkien odotukset tuossa vaihdossa aina liian korkealla, ja sitten kun huomataan että ei se menekään niin kuin on ajatellut se purkuu meidän tapauksessa tällaisena yhteisenä itkupotkuraivarina..Joku kasvatus guru voisi kertoa mistä tässä on kyse. Meillä on onneksi perheneuvola aika, ja itselläni hoitaja aika tässä lähi tulevaisuudessa, joten ehkä kysyn joltainn fiksummalta.

Nyt kuitenkin on taas kaikki ihan normaalisti ja hyvin. Pojut kattelee lasten ohjelmia ja itse valmistaudun tässä asiakkaan tuloon. Sitten me lähdetään Jyväskylään pulikoimaan Aalto Alvariin, se on meidän lemppari paikka viettää vapaata. Heti jääradan jälkeen.