Jo pitkään olen heittänyt mainospostin suoraan eteisen nurkkaan, keräyspaperille tarkoitettuun laatikkoon. Vilkaisematta – olen todennut olevan parempi niin. Milloin kultasepänliikkeet pursuavat mitä upeimpia sormuksia, vaateliikkeet tarjoavat alennusseteleitään, Tiimari suloista tilpehööriä. Joka kerta keksin jotain, mitä minun on aivan pakko saada.

Pyrin hillitsemään materialistisuuttani jonkun verran omantuntoni takia, vaikka luulin, ettei shoppailemiseen sellainen yllä. Suurempi syy tosin on se, etten enää keksi päteviä tekosyitä, miksi minun pitäisi saada sitä, tätä ja tota tasaisin väliajoin. Mies kun muutenkin marmattaa, että täytän asuntoamme huippuvauhtia mitä ihmeellisemmällä roinalla (viimeksi jouduin perustelemaan, mihin tarvitsen tyhjiä pahvilaatikoita). Ei, en ole tekemässä salamuuttoa, vaan saatan niitä tarvita. Inhoan pehmeiden pakettien paketointia, eikös siinä ole erinomainen syy pahvilaatikoiden säilytykseen, vai mitä? 

No kuitenkin, tein tällä viikolla virheen. En kotonani, vaan kylässä mummuni luona. Liiterin mainos oli siinä tyrkyllä, minä aikani kuluksi vain selasin. En muutenkaan sieltä mitään osta, enkä mielelläni edes kyseiseen kauppaan jalallani astu, en uskonut tekeväni poikkeusta. Kunnes, siinä se oli! 

Puinen laatikko, 34 osaa. Kaikki tarvittava yhdessä laatikossa, ja hinta, eihän se edes maksanut mitään. Tätä en selittelisi, hakisin vaikka salaa tarpeen vaatiessa. Kyllä minäkin osaan maalata, tähän mennessä se on ollut vain siitä kiinni, ettei minulla ole ollut välineitä. Nyt minulla tulisi olemaan akryylivärisetti, josta olisin todella ylpeä! 

Inhoan päivää ennen tarjousten alkamista jaettavia mainoksia. Jouduin miettimään hankintaani yön yli. Näin itseni jo maalailemassa upeita maisemia, kesällä roudaisin laatikon mökille ja tallentaisin upeaa järvinäkymää. 

Danke schön – mainosta naureskellen astuin kauppaan. Taiteilijan oli tehtävä uhrauksia. Etsin, ehdin jo pettyäkin tulleeni liian myöhään. Ihan kuin kaikki muutkin muka yhtäkkiä hinkuivat aloittaa uuden harrastuksen 2010-luvun Picassona. Kassalla tuhahdin, kun vanhempi rouvashenkilö kiilasi ohitsemme kalsariostoksineen. Oliko hänellä muka yhtä kiire sovittamaan uusia kainaloon asti ulottuvia ”pikku”housuja kuin minulla tekemään taidetta?

Kotona läväytin laatikon heti auki olohuoneen lattialle. Kahlasin läpi pari naistenlehteä löytääkseni mieluisen aiheen. ”Liian vaikee, liian värikäs, liian monimutkainen, liian ööh, jotain”. Loppujen lopuksi aloin luonnostella paperille paria perhosta. 

Tuntia myöhemmin edessäni oli kymmenen sotkuista paperia, täynnä epämääräisiä viivoja ja värityksiä. Yhdellä niistä saattoi kyllä olla kaksi perhosta, mutta lajike taisi olla uusi tai taiteilijaa vaivasi värisokeus. Tämänhän piti olla helppoa?! Tyytyväinen olin ainoastaan siihen, että olin suostunut ikuistamaan taiteelliset tuotokseni piirustuspaperille, enkä hankkinut kalliita kangaspohjia. 

Sisukas kun olen, aion huomenna jatkaa uraani. Ehkä osaisin piirtää yön pimeässä metsässä? Tai edes tikku-ukkoja?

Onneksi aina voin hankkia värityskirjan ja väritellä kuvia hienoilla akryyliväreilläni.