Vain baskeri puuttui!

Jo pitkään olen heittänyt mainospostin suoraan eteisen nurkkaan, keräyspaperille tarkoitettuun laatikkoon. Vilkaisematta – olen todennut olevan parempi niin. Milloin kultasepänliikkeet pursuavat mitä upeimpia sormuksia, vaateliikkeet tarjoavat alennusseteleitään, Tiimari suloista tilpehööriä. Joka kerta keksin jotain, mitä minun on aivan pakko saada.

Pyrin hillitsemään materialistisuuttani jonkun verran omantuntoni takia, vaikka luulin, ettei shoppailemiseen sellainen yllä. Suurempi syy tosin on se, etten enää keksi päteviä tekosyitä, miksi minun pitäisi saada sitä, tätä ja tota tasaisin väliajoin. Mies kun muutenkin marmattaa, että täytän asuntoamme huippuvauhtia mitä ihmeellisemmällä roinalla (viimeksi jouduin perustelemaan, mihin tarvitsen tyhjiä pahvilaatikoita). Ei, en ole tekemässä salamuuttoa, vaan saatan niitä tarvita. Inhoan pehmeiden pakettien paketointia, eikös siinä ole erinomainen syy pahvilaatikoiden säilytykseen, vai mitä? 

No kuitenkin, tein tällä viikolla virheen. En kotonani, vaan kylässä mummuni luona. Liiterin mainos oli siinä tyrkyllä, minä aikani kuluksi vain selasin. En muutenkaan sieltä mitään osta, enkä mielelläni edes kyseiseen kauppaan jalallani astu, en uskonut tekeväni poikkeusta. Kunnes, siinä se oli! 

Puinen laatikko, 34 osaa. Kaikki tarvittava yhdessä laatikossa, ja hinta, eihän se edes maksanut mitään. Tätä en selittelisi, hakisin vaikka salaa tarpeen vaatiessa. Kyllä minäkin osaan maalata, tähän mennessä se on ollut vain siitä kiinni, ettei minulla ole ollut välineitä. Nyt minulla tulisi olemaan akryylivärisetti, josta olisin todella ylpeä! 

Inhoan päivää ennen tarjousten alkamista jaettavia mainoksia. Jouduin miettimään hankintaani yön yli. Näin itseni jo maalailemassa upeita maisemia, kesällä roudaisin laatikon mökille ja tallentaisin upeaa järvinäkymää. 

Danke schön – mainosta naureskellen astuin kauppaan. Taiteilijan oli tehtävä uhrauksia. Etsin, ehdin jo pettyäkin tulleeni liian myöhään. Ihan kuin kaikki muutkin muka yhtäkkiä hinkuivat aloittaa uuden harrastuksen 2010-luvun Picassona. Kassalla tuhahdin, kun vanhempi rouvashenkilö kiilasi ohitsemme kalsariostoksineen. Oliko hänellä muka yhtä kiire sovittamaan uusia kainaloon asti ulottuvia ”pikku”housuja kuin minulla tekemään taidetta?

Kotona läväytin laatikon heti auki olohuoneen lattialle. Kahlasin läpi pari naistenlehteä löytääkseni mieluisen aiheen. ”Liian vaikee, liian värikäs, liian monimutkainen, liian ööh, jotain”. Loppujen lopuksi aloin luonnostella paperille paria perhosta. 

Tuntia myöhemmin edessäni oli kymmenen sotkuista paperia, täynnä epämääräisiä viivoja ja värityksiä. Yhdellä niistä saattoi kyllä olla kaksi perhosta, mutta lajike taisi olla uusi tai taiteilijaa vaivasi värisokeus. Tämänhän piti olla helppoa?! Tyytyväinen olin ainoastaan siihen, että olin suostunut ikuistamaan taiteelliset tuotokseni piirustuspaperille, enkä hankkinut kalliita kangaspohjia. 

Sisukas kun olen, aion huomenna jatkaa uraani. Ehkä osaisin piirtää yön pimeässä metsässä? Tai edes tikku-ukkoja?

Onneksi aina voin hankkia värityskirjan ja väritellä kuvia hienoilla akryyliväreilläni. 

Kulttuuri DIY Suosittelen

En enää ikinä rakastu.

Lause on hyvin tyypillinen petettyjen suusta. He vannovat luottavansa tästä lähin ainoastaan itseensä, toisen sukupuolen edustajat asetetaan pannaan ja intoudutaan julistamaan ikuista selibaattia. Kuukauden kuluttua sama ihminen on silmin nähden onnellisen näköinen uuden ihastuksensa seurassa. 

Ihmisellä on tarve rakastua ja ihastua, elää parisuhteessa ja perustaa perhe. Tästä tarpeesta poikkeavat aiheuttavat kummastusta ja ihmettelyä; odotetaan, että he tulisivat järkiinsä. Kuitenkin on niitä, joille tämä pakkomielle parisuhde perheestä on mennyt liian pitkälle. 

Eräs ei-enää-niin-hyvä tuttuni elää parisuhteesta. Hän perustaa parisuhteen toisen perään, kipeistä menneisyyden tapahtumista huolimatta hän luottaa miehiin, alkaa seurustella, menee kihloihin. Ensimmäisestä vastoinkäymisestä hän eroaa, jättää asian selvittämättä. Kahden viikon kuluttua facebook kertoo hänen palanneen yhteen samaisen miehen kanssa, oli taustalla mitä tahansa. Tarpeeksi monen eron jälkeen hän luovuttaa ja etsii uuden ”uhrin”. 

Millaisessa tilanteessa ihmiselle saa sanoa päin naamaa, ettei parisuhde/elämäntilanne/elämäntapa ole hyväksi hänelle. Että hänen tulisi hieman jarruttaa, eli tässä tapauksessa tutustua mieheen ennen kihlautumista, ennen asunnon vuokrasopimuksen päättämistä tai miehen muuttolaatikoiden purkamista. Ja kenellä tällaiseen yksityiseen tilaan on oikeus puuttua? En minä koe olevani oikea ihminen ”kouluttamaan” vanhempaa ihmistä, hänhän on kokenut enemmän kuin minä. Kariutuneita avioliittoja, purkautuneita kihlauksia, hänellä todella on kokemusta. Hyvänpäivän tuttuudesta johtuen en tiedä tapausten taustoja, ja saisin vain syytöksiä niskaani, mikäli kehottaisin häntä rauhoittumaan ja luottamaan itseensä. 

Sillä eikö tässä kaikessa pohjimmaisena ole tunne, ettei ole ihminen ilman toista ihmistä? Vasta kun rakastaa itseään, voi rakastaa toista. Vanha sanonta voi hyvinkin pitää paikkansa. Menepä vain tällaista toiselle toitottamaan, kun ei ole keinoja opettaa toista rakastamaan itseään. Samoin kuin tätä kirjoittaessani mietin, miksi edes sanon näitä asioita ääneen, jos en osaa ratkaista asiaa. Tungen nenäni vain sellaiseen paikkaan, mihin se ei kuulu. 

Ehkä tahtoisin vain tämän ihmisen ymmärtävän, että hän ei voi ajatella vain itseään. Siinä, missä hyvänpäivän tutut eivät millään voi pysyä perässä hänen parisuhdepäivityksissään ja alkavat ehkä jo pikkuhiljaa pitää touhua naurettavana, hänen lapsensa kärsivät jo toden teolla. Enhän minäkään muuten asiasta olisi moksiskaan. Mutta ne lapset ovat toisen kirjoitukseni aihe, kunhan vain saan muotoiltua sanani oikein. Lapset eivät he kuulu vain sivulauseisiin, vaan ansaitsevat oman otsikkonsa. 

 

Suhteet Rakkaus Syvällistä