Nordic Noir -dekkarigenren naiskuva on ongelmallinen
Ei enää murhia maalaiskartanoissa!
Dekkarikirjallisuus on kehittynyt 70-luvulla kuolleen Agatha Christien jälkeen realistisempaan suuntaan. Siinä missä Christien kirjoja pystyivät lukemaan jopa pienet koululaiset, vie Nordic Noir yöunet aikuiseltakin.
Nordic Noir on pohjoismaissa syntynyt rikoskirjallisuuden genre. Tyylilajin katsotaan alkaneen vuonna 1992 Peter Høegin teoksen Lumen taju ilmestyttyä. Høegin kirjoittaessa etupäässä kaunokirjallisuutta, ilmestyi Nordic Noirin kentälle pian uusia tekijöitä kuten Harry Hole -sarjastaan tuttu Jo Nesbø, Stieg Larsson Lisbeth Salanderista kertovalla Millenium-trilogiallaan sekä tv-sarjat Rikos ja Silta.
Suomessa Nordic Noiria edustavat muun muassa Leena Lehtolainen ja Matti Rönkä. Uusimpana tekijänä estradille ilmestyy mainostoimistotaustainen Max Seeck, jonka myyntimiehen taidoilla hänen teoksensa Uskollinen lukija on tarkoitus filmata Hollywoodissa. Viimeksi suomalaiskirjailijoista tällainen kunnia annettiin Mika Waltarin Sinuhelle.
Nordic Noiria yhdistää yhteiskuntakritiikki ja raa’at rikokset, kieli on suoraa ja riisuttu turhista kielikuvista, poliisi ongelmallinen, yksinäinen susi. Maailma on Nordic Noirissa kylmä, paha paikka, jota paetaan rakastetun lämpöön – kunnes tämäkin surmataan.
Minulla onkin ongelma Nordic Noirin naiskuvan kanssa. Uhri on aina nainen, joka joko kalautetaan kuoliaaksi, tapetaan mahdollisimman raa’asti – tai sitten ainakin pidetään pahoin.
Ongelmallisin näistä kirjoittajista on avioparin salanimellä kirjoittama Lars Kepler, jossa naisia kidutetaan todella yksityiskohtaisesti, ennen kuin nämä rääkätään hengiltä. Päätin Keplerin viimeisimmän Peilimiehen luettuani, etten enää toiste Kepleriä lue.
Jospa hengestään pääsisi Nordic Noirissa välillä keski-ikäinen setämies? Valittaisiin joku mänspleinaava all male panel, jonka besserwisser-jäseniä aletaan murhaamaan yksi kerrallaan. Tämän teoksen lukisin ehdottomasti!
Aino Elina