Korvaamattomuuden harha

Kukaan ei ole korvaamaton, totean itsekseni samalla kun teen vapaa-ajalla töitä.

Olen aivan liian tunnollinen – etenkin tässä palkkaluokassa. Olin tällä viikolla maanantaina ja tiistaina flunssan vuoksi pois töistä. Edeltävänä sunnuntaina tein kuitenkin yli 4 tuntia ylitöitä, että pystyisin olemaan alkuviikon pois. Jos olisin ollut ilman lisätyötä pois, olisi seurauksena ollut kaaos, joka olisi kaatunut suoraan tiimiläisteni niskaan. Ja en halunnut tehdä sitä heille.

Tätä kirjoittaessani on lauantai alkuilta, ja tähän mennessä olen käyttänyt vapaa-aikaani jo tuntikausia sen edestä, että otan kiinni sairastamalla menettämääni aikaa. Samaan aikaan suhtaudun työhöni ja siinä onnistumiseen intohimolla.

Olen aina ollut tunnollinen, etenkin jos ryhmätyö tai joku muu yhteinen projekti on vaarassa kusta, jos en tee hartiavoimin töitä. Aikaisemmin yksityisellä puolella työskennellessäni en aina tuntenut tällaista tunteen paloa suorittamiseen. Illuusiot karisevat nopeasti, kun joudut tekemään arvojesi vastaista työtä, ja kirjoittamaan puffeja tuotteille, joita pidät vuoden turhakkeina. Etenkin mieleeni on jäänyt pienten lasten vanhemmille suunnattu täiden tainnuttaja, jonka oli tarkoitus sähköllä tainnuttaa lasten päätäit. Niin kuin kuka hyvänsä vanhempi tietysti haluaisi sähkölaitteen joka tzäppää lähellä lapsen ihoa täin kanttuvei. Uskon yhä, että täi shampoo ja -kampa ovat parempia – ja turvallisempia aseita lapselle kuin sähköinen, Kiinassa valmistettu härveli.

Kaiken lisäksi olen yhä puolikuntoinen. Peruin kaikki viikonlopun menot, ja en ole laittanut nokkaani ulos sitten sairastuttuani viime keskiviikkona. Vähemmästäkin tulee mökkihöperöksi! Lisäksi pelkään nyt, että introverttina kuormitun liikaa siitä, kun seuraavan kerran menen ihmisten ilmoille – esimerkiksi ensi tiistaina meillä on luvassa yksikön kehittämispäivä. Osaanko enää edes käyttäytyä ulkomaailmassa? Toisaalta kiva nähdä kaikkia elävässä elämässä pitkästä aikaa, toisaalta tapahtumapaikalta ei noin vain pääse pois, jos kuormittuu liikaa (meillä on kimppakyyti).

Puolisoni puolestaan on ihmisten ilmoilla suorastaan massahurmaaja, joka saa uusia tuttavuuksia helposti ja vaivattomasti samalla kun minä ahdistun verkostoitumisesta ja minglailusta. Viestin parhaiten kirjallisesti, joten hoidankin työasiani mieluiten sähköpostitse. Saatan myös antaa itsestäni kylmän kuvan, koska olen pahimman laatuinen asiapirkko. En mielelläni puhu puolitutuille asioistani. But believe me, I’m not stuck up, only socially awkward! Kohtalotovereita?

Aino Elina