My week: huippuhetki ja ihan tavallista arkea
Tervetuloa mukaan seuraamaan täysin tavallista viikkoani, jolta ei kuitenkaan puuttunut tekemistä!
Liikun, jotta jaksaisin arjessa ja tulevassa vanhuudessa. Viikolla aika kuluu töissä ja treeneissä, ainoastaan viikonloppuisin ehdin tehdä jotain muutakin.
Kaikki kunnia niille, jotka vielä pyörittävät lastensakin menoja samalla – en ymmärrä, miten saatte aikanne riittämään, kun tällaisella lapsettomalla pariskunnallakin on hankaluuksia ehtiä tehdä kaikkea mitä pitäisi. Viikolla ruokapöytä valtautuu kaikesta mahdollisesta sälästä ja tiskiallas kuormittuu kipoista ja kupeista. Puoliso aloittaa imuroimaan asuntoa, mutta ei ehdi tehdä sitä kokonaan. Pyykinpesukone aloittaa kuolonkorahduksensa jossain vaiheessa kesken treenivaatteiden pesua ja pysähtyy, mutta suostuu vielä jatkamaan ohjelman loppuun (nähtävästi käyttämäni pyykkietikka, jossa on eteerisiä öljyjä ei sitten olekaan hyväksi koneelle, vaan pitäisi käyttää ihan vain väkiviinaetikkaa).
Yritän kävellä nyt joka päivä 10 000 askelta – osana päivistä noin 500 askelta jää uupumaan, mutta en anna sen häiritä. Tehty on parempi kuin täydellinen.
Maanantaina käy tunnin kävelyllä luonnossa ja lintsaan joogasta. Välillä taivaalta ripsii vähän vettä, mutta ilma on muutoin mitä parhain. Suihkun jälkeen lisään kosteisiin hiuksiin hiukan arganöljyä ja kasvoille kaktusseerumia. Olen tykästynyt etenkin jälkimmäiseen, joka lupaa olevansa vegaaninen vaihtoehto etanaseerumille.
Tiistaina käyn PT Saaran kanssa treenaamassa. Penkkipunnerruksessa nousee ennätys: 25 kg ja samoin ylätaljassa: 27,5 kg! Lähes tunnin sessio loppuu siihen, etten enää pysty tekemään enempää. Näen jo pilkkuja ja olo on todella hutera, joten treeniä edeltävä tankkaus selvästi epäonnistui tai sitten alkulämmittely oli vaan liian raskas.
Keskiviikkona käyn intervallijuoksemassa. Ibs-vatsani on oireillut työpäivän ajan ja ajattelen liikunnan auttavan, ja onneksi olen oikeassa. Suunnon kelloni ei toimi niin kuin pitäisi, ja näyttää aluksi aivan ihmeellisiä sykkeitä, joten putsaan anturin, minkä jälkeen kello toimii taas hyvin. Olen päättänyt käyttää tämän kellon nyt niin loppuun, että se lahoaa ranteeseen. Suunnon valikoimissa ei edes tällä hetkellä taida olla muita kuin hipaisunäytöllisiä kelloja kuntoilijoille – ja sellaista en halua. Tässä suunnitelmassa on tietty se mahdollinen lopputulos, että Suunnon laatu ei lahoa, ja tämä on nyt sporttikelloni siihen asti, mihin asti siihen saa päivityksiä. Otin tämän Suunnon (3) käyttöön lokakuussa 2020. Sitä ennen käyttämäni Fitbitit ja Polarit oikeasti rikkoutuivat käytössä nopeasti, joten olen ollut Suunnon kellon kestävyyteen tyytyväinen.
Torstaiaamuna käyn puntarilla, mikä on virhe, koska painoni on noussut. Olen sitä ikäpolvea, joka sai 90-luvun nuoruudessa kuunnella jatkuvasti painopuhetta, ja vaikka olen yrittänyt jättää Kate Moss tyylisen ”nothing tastes as good as skinny feels” ajatusmaailman taakse, vaikuttaa se yhä takaraivossa. Punnituksen jälkeen kokeilen kuitenkin parit farkut, jotka nyt menevät päälle ensi kertaa sitten kesäloman, ja yhdet jopa ihan mukavasti. Kai minun pitäisi siis seurata ympärysmittoja kilojen sijaan. Mutta ehkäpä en seuraa ollenkaan niin kauan kun vaatteet mahtuvat päälle. Illalla käyn PT Saaran vetämässä bootcampissa. Kävelen ennen tunnin alkua lähes 8 km reippaasti, joten tuntuu siltä, ettei paukkuja oikein riitä punttien nosteluun. Tällä kertaa bootcamp meneekin minulla himmailuksi. Kiva, että bootcampissa jatkaa aiemminkin siihen kanssani osallistunut mukava tuttu, jonka voimatasoja voin vain ihailla.
Ongelmana treeneissä on viime aikoina ollut pitemmän alkulämmittelyn vuoksi läpihikoillut vaatteet. Osassa treenitrikoita näytän kuin olisin pissinyt housuuni. Varatoppi onkin aina mukana, että voin vaihtaa ennen treeniä kuivaa päälle. Tällä hetkellä omistan kahdet trikoot, mitkä eivät näytä treenin jälkeen siltä, kuin olisin laskenut alleni: Gymsharkin ja Baran.
Perjantaina käymme illalla ystävien kanssa katsomassa Oopperayhdistys Operaation! punk-version Bizet’n Carmenista (Carmen suviyössä) Aleksanterin teatterissa. Näimme esityksen nyt puolisoni kanssa toista kertaa – edellinen kerta kun taisi olla jotain kuusi vuotta sitten Kanneltalossa. Matkalla ooppera on ehtinyt hioutua, ja osa esiintyjistäkin vaihtua, mutta oli se vain yhä todella viihdyttävä. Miesvauva Joose (José) ja koominen rockabillytähti Esko Millo (Escamillo) kisaavat kiljua trokaavan punkkari Carmenin rakkaudesta. Musiikiltaan ooppera oli uskollinen Bizet’n alkuperäiselle sävellykselle, mutta tapahtumien päivitys vuoteen 1979 toi esitykseen yllättävää potkua. Esitys oli pianon säestämä, ja kaikki kunnia pianistille, joka todella oli tehtäviensä tasalla! Esityksen näytökset Aleksanterin teatterissa päättyivät lauantaina, mutta jos niitä vielä jossain järjestetään, suosittelen ehdottomasti tämän Carmen-version katsomista!
Ystävä lauloi yhdessä roolissa, ja kävimme kaikki yhdessä syömässä traditionaalista ravintolaruokaa tarjoavassa Kannaksessa (menussa mm. oopperaleipä) esityksen jälkeen. Paikka oli yksi niistä harvoista, mihin sai vielä varattua kymmeneksi pöydän ruokaseurueelle. Sopraanoystävän mukaan Aleksanterin teatterin akustiikka on esiintyjille ongelmallinen, mutta onneksi se ei juurikaan kuulunut esityksessä. Vatsani ärsyyntyy joko raskaasta ruuasta tai ruuan kanssa nauttimastani oluesta. Vatsa on lähes joka päivä jonkin verran kipeä. Onneksi kipu ei kuitenkaan hidasta iltaa, ja saatamme ulkopaikkakuntalaiset ystävämme illan viimeiseen bussiin. Koska metro ei enää kulje, hyppäämme tavoistamme poiketen taksiin. Nuorempana kuljin taksilla harva se bileyö, nykyään käytän taksia vain käyttäessäni kissoja eläinlääkärissä. Ja tosiaan osasyy taitaa olla siinä, että bilekenkä on tippunut kyllä jalasta. Ja muutenkin kokoomuslaisimman keskustapolitiikon ikinä eli Anne Bernerin aikoinaan ajama taksiuudistus on mielestäni sekoittanut pakkaa liikaa. Hesarin taannoisen kolumnin mukaan ennen lakiuudistusta meillä oli Pohjoismaiden halvimmat taksihinnat, mutta uudistuksen myötä ne nousivat 40 prosenttia. Eli hinnan Bernerin uudistuksesta maksoivat kuluttajat.
Lauantaina vietämme hidasta aamua ja odotamme tuleeko sade vai ei, että pääsisimme luontoon kävelylle. Luen pikalaina-ajalla olevaa dekkaria ja rapsuttelen lukemisen välillä keskeyttäviä kissoja. Päätän aina, etten lue enää yhtään Lars Keplerin Joona Linna dekkaria, koska ne ovat niin vastenmielisen väkivaltaisia (etenkin naisia kohtaan), mutta aina kuitenkin tartun uusimpaan. Pitäisi myös lukea tiistaina kokoontuvaa lukupiiriä varten toinen kirja loppuun. Viime tapaamisemme peruuntui, joten tälle kerralle on kaksi kirjaa: Maylis de Kerangalin Sillan synty (jonka luin kesällä) ja Maarit Verrosen suhteellisen lyhyt Orionin vyö. Kokoonnumme kerran kuussa.
Sadetta ei koskaan tule, ja käymme Espoon Laajalahdella 8 km kävelyllä. Kävelyn jälkeen syömme S-marketin sushit, ja tipun täysin. Otan päikkärit, jotka muuttuvat yöuniksi. Tämän vuoksi blogi on tänään vähän myöhässä, mistä pahoittelut!
Aino Elina