Priorisoin työssä jaksamisen

Aikaisemmin koin tekeväni urallani intohimotyötä suurella sydämellä. Tämä sai minut kuitenkin piiskaamaan itseni jaksamisen äärirajoille. Illalla nukkumaan mennessä uudet ideat pongahtivat päähäni jatkuvalla syötöllä ja stressasin mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa. Lopulta en saanut enää unta ilman jokailtaista pitkää rentoutusharjoitusta.

Kävin rauhallisessa joogassa, mutta en voinut olla katsomatta kelloani. Yritin meditoida ohjatusti, mutta koko ajan vain mietin, milloin tämä sessio oikein loppuu. Kävin jatkuvasti ylikierroksilla.

Jalkani ylhäällä jooga-asennossa, jalassa villasukat.
Villasukat ovat anopin taidonnäyte. Nyt pystyn jo rauhoittumaan joogaan.

Työ oli intohimoni, mutta suhtautumistani muuttamalla paransin jaksamistani. Aloitin antamalla aikaa levolle ja palautumiselle, jopa tylsistymiselle, ja priorisoin vapaa-ajan (kuten tunteiden hallintaan apunani käyttämäni salitreenin). Muita iloja tuottavia tapoja ovat niin kehonsa liikuttaminen, hurmioituminen taiteesta tai luonnosta, omien tunteiden käsitteleminen kirjoittamalla ja rauhoittuminen älylaitteista lukemaan sohvannurkkaan. Aloin myös asettamaan rajoja: valitettavasti pyytämäsi asia ei tällä aikataululla onnistu. Toisin sanoen opettelen (yhä) sanomaan ei. Rajojen asettaminen ei ole itsekästä, vaan (minullekin) ensiarvoisen tärkeää jaksamisen kannalta. Minulta et saa neuvoja rajojen asettamisessa, se on aivan helvetin hankalaa. Mutta silti yritän tehdä sitä nykyään parhaani mukaan. Kuin opetella kieltä, mitä en vielä täysin osaa.

Selfie vaatesäilytyksen edessä töissä.
Kuva keskiviikolta toimistolta kun olin jo lähdössä kotiin.

Lisäksi pyrin suhtautumaan itseeni lempeästi, olemaan itseni paras ystävä, enkä jatkuvasti piiskaamaan itseäni uusiin ennätyksiin. Ja ketä vastaan edes kilpailen? Olen armollinen itseäni kohtaan. En edes tiedä mistä tämä palo täydelliseen suoritukseen tulee, ehkä siitä, että epäilen itseäni ja kykyjäni. Tämä siis siitä huolimatta, että olen työelämässä huomannut, että ne itseään eniten korostavat ja omaan erinomaisuuteensa typertyvät tyypit ovat juuri niitä, jotka ovat parhaimmillaankin vain keskinkertaisia.

Kuvassa Akseli Gallen-Kallelan teos.
Tämä Akseli Gallen-Kallelan teos Ester von Christiersonista on nyt viimeistä viikonloppua esillä Ateneumissa Gothic Modern -näyttelyssä.

Tietty työ on minulle yhä tärkeää, mutta ei enää kaikkeni. Minä olen paljon muutakin, kuin se mitä tapahtuu aamuyhdeksän ja viiden välillä. Intohimo muuttuu helposti perfektionismiksi ja jatkuvaksi suorittamiseksi.

Jos suhtaudut työhösi liian intohimoisesti, etkä aseta rajojasi, mahdollisuutesi uupua töissä on ääretön.

Alkava auringonlasku värittää talvista metsämaisemaa.

Suosittelen lämpimästi terapiaa kaikille, joilla on samanlaisia tuntemuksia. Minua se on auttanut.

Aino Elina

Hyvinvointi Oma elämä Työ Ajattelin tänään

Massakaudelta tasapainoon

SV: Painopuhe

Tänä vuonna täytän loppuvuodesta pyöreitä vuosia. Tämä saa minut miettimään elämänlaatuani, ikääntymistäni ja sitä, miten voin itse vaikuttaa elämäni ehtoopuoleen. Yksi tärkeimmistä päätöksistä, mitä olen tehnyt, on tavoitteellinen treenaaminen. Käyn salilla sen vuoksi, että saan ajatuksiani tuuletettua hektisen työpäivän jälkeen. Lisäksi uskon, että viettämäni tunnit salilla auttavat valmistautumaan siihen etuoikeuteen, jonka toivon saavuttavani eli vanhenemiseen toivottavasti vaivattomasti.

Auringonnousu salin ikkunassa, etualalla kahvakuulateline.

Sain kimmokkeen liikkua eri tavalla kuin ennen (eli panostaa punttitreeniin, en hikirääkkiin), kun läheiseni vanhenivat ja sain karusti huomata, miten käy, jos kehostaan ei pidä huolta. Ikääntyvä keho voi olla todella, todella hauras. Käyn nostamassa raskasta rautaa, koska tällä hetkellä läpikäymissäni vaihdevuosissa naisten lihasmassalla on taipumus vähentyä. Sisareni totesikin, että itsensä hyvässä kunnossa pitäminen voisikin olla yksi lähimmäisenrakkauden muoto – näin sukulaiset eivät joudu kantamaan huolta lähes liikuntakyvyttömästä vanhuksesta.

Viime vuosina olen kasvanut silmissä. Halusin kasvattaa lihaksiani ja lähdin tavoitteellisesti massakaudelle. Painoni nousi 59 kilosta 67 kiloon, mikä oli odotettua, mutta samalla tunsin kehoni vieraaksi.

Viime vuoden huhtikuussa päätin vähentää syömisiäni maltillisesti, vain 100–200 kilokalorilla aikaisemmasta noin 2200–2300 kilokalorista päivässä. En halunnut luopua herkuista tai tuntea kituuttavani. Minun ruokaympyrääni kuuluu niin suklaa kuin pizzakin. En aio enää koskaan laihduttaa äärimmäisillä kitukuureilla, mutta toisaalta ruuan lappaminen massakaudella sai minut usein tuntemaan itseni täydeksi kuin turusen pyssy.

Kuvassa messinkinen omena ja lasi smoothieta.
Kun ruoka ei meinannut mennä alas, tein siitä juotavaa. Join tätä proteiinismoothieta viimeksi tänään.

Olen ottanut itsestäni kuvia, sillä välillä tuntuu, ettei mitään tapahdu – tai että muutos on niin hidasta, ettei sitä edes huomaa. Totuus on kuitenkin toinen: kehoni vahvistuu koko ajan, vaikka vaa’an numero ei pienenisikään.

Kuvassa edistyskuva, ylhäällä kuva selästäni viime huhtikuussa ja alhaalla viikko sitten tammikuussa.

Yksi mielekkäämpi esimerkki edistyksestäni on leukojen vetäminen. Nyt saan jo neljä leukaa yli tangon vain kevyen kuminauha-avustuksen avulla! Minulle se on iso saavutus ja muistutus siitä, että tärkeämpää on se, mitä keho tekee kuin miltä se näyttää.

Minulle liikunta on keino varmistaa, että keho kantaa minut vaivattomasti myös tulevina vuosikymmeninä. Jokainen (syvästi inhoamani) kyykky, (rakastamani) maastaveto ja jokainen hengästyttävä toisto on satsaus siihen, että pystyn myös vanhana liikkumaan ilman fyysisiä rajoitteita oman näköistäni elämää.

Jännitän hauista violetissa treenipaidassa ja harmaissa trikoissa.
Kuva tämänaamuisen treenin jälkeen. Olen ollut vähän flunssassa, niin otin varovasti.

Aino Elina

Hyvinvointi Hyvä olo Liikunta Ajattelin tänään