Moni kotimainen vastuullinen vaatemerkki on nyt vaikeuksissa. Onko syy epäeettisesti ostavien kuluttajien vai lainsäädännön?

Viime aikoina on uutisoitu kotimaisten vaatemerkkien ahdingosta. Ylen taannoisen artikkelin mukaan suurin osa suomalaisista vaatevalmistajista keskittyy kotimarkkinoihin. Tekstiili-, vaate- ja muotialan yritysten järjestö Suomen tekstiili ja muoti ry:n mukaan kotimarkkinoilla kasvun raja tulee vastaan jo 2–10 miljoonan euron liikevaihdossa. Monen kotimaisen vaatevalmistajan tulisikin panostaa verkkokauppaan ja ulkomaisiin asiakkaisiin viisaan kasvun varmistaakseen.

Usea kotimainen muotimerkki on vedonnut tänä vuonna asiakkaisiinsa, jotta nämä ostaisivat brändin tuotteita, ja näin auttaisivat sen pahimman yli. Hätämyynnin ovat järjestäneet muun muassa entisen pääministerin Sanna Marinin suosima Uhana, kotimaisesta villasta piponsa valmistava Myssyfarmi ja Hálo. Toimintansa lopettivat kokonaan niin Arela kuin vastuullisten tuotemerkkien vaateliike Nudge. Vaatealaa ovat kurittaneet sekä koronakriisi että Ukrainan sota.

Elämme aikaa, jolloin sekä käsitys massatuotettujen vaatteiden laadusta että niiden hinta on jatkanut laskuaan. Kuluttajat on totutettu muutaman euron hintoihin, vaikka silloin tuote ei kestä pitkää käyttöä huonojen materiaaliensa ja kehnon valmistuksensa vuoksi, ja se on lisäksi valmistettu epäeettisesti ihmisoikeuksia polkien. Nykyään kuluttaja hukkuu tavaraan. Aikaisemmin vaatteita arvostettiin, koska niitä ei ollut varaa ostaa paljoa. Vaatteita tehtiin paljon myös itse. Kotimainen vaatetuotanto menestyi Neuvostoliiton kanssa solmittujen kauppasopimusten ansiosta ja ala työllisti Suomessa monia. Nyt monen vastuullisen vaatemerkin vaatteet tehdään muualla Euroopassa, koska halpoihin hintoihin tottunut kuluttaja ei ole valmis maksamaan kotimaisen työn hintaa.

Samalla kulutus on siirtynyt yhä enemmän second hand ja kierrätysmyymälöihin. Moni kuluttamisesta ahdistunut on jonkin asteisessa ostolakossa. Toiset puolestaan kuluttavat harkitummin nousseiden korkojen ja hintojen myötä. Onko vastuullisten tuotemerkkien säilyminen siis pelkästään kuluttajien vastuulla? En ole tätä mieltä. Mielestäni tarvitsemme lainsäädäntöä ja kannustimia ohjaamaan kulutusta eettisempään suuntaan, kotimainen kuluttaja kun on yleensä vähän liiankin hintatietoinen.

Hyviä uutisia onkin tulossa EU:sta, jossa valmistellaan tällä hetkellä lainsäädäntöä tavoitteenaan se, että vuonna 2030 kaikki EU:ssa myytävät tekstiilit olisivat kierrätettäviä, korjattavia ja kestäviä. Tämän lisäksi muutoksia on tulossa siihen, mitä tekstiilille tapahtuu elinkaarensa loppupäässä. Tällä hetkellä EU:ssa syntyvistä 12 miljoonasta tonnista tekstiilijätettä vain viidennes kierrätetään oikein ja loppu päätyy kaatopaikoille tai poltettavaksi.

En ostanut yhtään mistään kotimaisten vaatemerkkien hätämyynnistä, koska en löytänyt mitään sellaista, mitä olisin tarvinnut. Eettinen kuluttaminen kun voi sekin olla turhaa kuluttamista. Lisäksi osallistun viiden vaatteen vuosi -haasteeseen, jossa saan ostaa vain viisi uutta vaatetta tai asustetta vuodessa. Tunnen kuitenkin jonkinlaista epämääräistä syyllisyyttä, koska kuulun kohderyhmään – vaikka ei tietenkään pitäisi! Ei ole minun vastuullani, kaatuuko joku kotimainen vastuullinen tuotemerkki vai ei. Toisaalta sitten on turha valittaa, jos pienemmän kotimaiset vaatebrändit katoavat tarkan markan kuluttajien vuoksi.

Kirjoitettuani tämän illalla treenin jälkeen törmäsin vielä LinkedInissä alpakkaneuleyritys Alpan markkinointijohtajan Lauri Hilliahon julkaisuun, jossa tämä totesi, että ratkaisuna yrityksille on 1) myydä itsekin käytettyjä vaatteita ja 2) rummuttaa laatua vastuullisuuden ja kotimaisuuden sijaan. Varsinkin jälkimmäisessä kuluttaja on nykyään – totuttuaan nykyisten vaatemarkkinoiden huonoon laatuun – vähän pihalla laadun tunnistamisessa, minkä vuoksi kuluttajaa kannattaa opettaa, mistä laadun tunnistaa.

Nähtävästi tämä lähestymistapa toimii, koska Alpa avaa suurimman kivijalkaliikkeensä Helsingin Aleksanterinkadulle.

Aino Elina

Kuvat Unsplash ja oma arkisto.