Trollit jauhottivat pääministerin

Onko kyse journalismin lopusta vai jaosta kriittisiin konservatiiveihin tai kannustaviin feministeihin ja miksi meidän pitäisi ottaa kantaa siihen, mitä eliitti tekee?

Pääministeri Sanna Marin.
Pääministeri Sanna Marin 28.10. 2021 saamelaisten totuus- ja sovintokomission työn aloittamisesta kertoneessa tiedotustilaisuudessa. © Laura Kotila | valtioneuvoston kanslia.

Jos et ole asunut maakuopassa tätä viikkoa, olet varmaankin kuullut pääministeri Sanna Marinin bilevideosta.

Julkaistulla videolla kuului joidenkin mielestä sana ”jauhojengi”, ja media tarttui tähän hanakasti, ja julkisti somesta peräisin olevan tiedon täytenä totena. Tämä siis siitä huolimatta, että kyseessä oli netin varjoisilta poluilta verkkosivusto Peikkoluolasta (en ole niin rauhaani kyllästynyt, että julkaisisin tässä verkkosivun oikean nimen) lähtöisin oleva maalitus, jossa haluttiin nostaa aihetunniste jauhojengi suosituksi Marinin videoista syntyneestä keskustelussa Twitterissä.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat julkaisi tiedon totena, mistä se lähti leviämään kansainväliseen mediaan. Myöhemmin Hesari muokkasi uutisestaan sen pois, mutta ei lisännyt uutiseen sitä tietoa, että sitä olisi muokattu, ja jättänyt alkuperäistä versiota verkkoon, että kaikki olisivat pystyneet tarkistamaan, mitä jutussa on muokattu ja milloin. Näin toimii ulkomainen laatumedia, mutta suomalaisissa journalistin ohjeissa tätä vaatimusta ei ole. Asiaa avaa hyvin Longplayn Anu Silfverbergin kirjoittama perjantainen pohdinta uutiskirjeessä aiheesta.

https://twitter.com/suviauvi/status/1560508020421009408?s=21&t=_hUGCBqsQN_jfXTxw8a1Bg

Ja vähän aikaa sitten ilmestyi Katleena Kortesuon Journalismin kuolema -teos, jossa Kortesuo väitti suomalaisen median kohtelevan Marinia silkkihansikkain. Yeah right! Tämän silkkihansikkain käsittelyn ansiosta pääministeri pakotettiin huumetesteihin, vaikka hän korosti: ”Olen tanssinut, laulanut, juhlinut, tehnyt laillisia asioita.”

https://twitter.com/tero_hoo/status/1560298117559369729?s=21&t=_hUGCBqsQN_jfXTxw8a1Bg

Media tarttui Marin-kohuun hanakasti ja pääkirjoituksissa tuomittiin niin pääministerin harkintakyky kuin kyky tehdä päätöksiäkin. Happamia sanoi kettu, voisi tässä vaiheessa sanoa. Vaikuttaa siltä, että median setämiehiä tuntui ärsyttävän valtavasti se seikka, että toisin kuin edellisten päättäjien ollessa kyseessä, heitä ei ollut kutsuttu mukaan hauskanpitoon. Videoita tästä tapaamisesta ei tietenkään olisi, koska setämiehet eivät viesti kavereilleen videoin. Että Marin kehtasikin valita setämiesten parjaamat ja köykäisiksi katsomat somevaikuttajat kaveripiiriinsä, eikä heitä! Kaikki tämä, vaikka heillä olisi ollut tarjolla palju, makkaraa ja hyviä neuvoja!

Netin jakolinja kohussa oli selvä: Marinin valintoja kritisoineet konservatiivit ja kohun seksismiksi julistavat feministit.

Entä jos kyseessä olikin taitava harhautus ja SDP:n imagon kertaheitolla nuorentaminen? Samalla viikolla uutisoitiin siitä, että puolue kannattaa päästöoikeuksien lisäämistä ilmastokriisin keskellä. Missä keskustelu tästä? Entä translaista tai saamelaisten ihmisoikeuksista? Onko se jotenkin oleellisesti parempaa, että köyhää painetaan alas piikkikorolla eikä lakerikengällä? Tämä Mikä meitä vaivaa -Instagram postaus avaa hyvin asiaa.

https://twitter.com/riikkamarip/status/1560009707192029186?s=21&t=_hUGCBqsQN_jfXTxw8a1Bg

Toivoisin, että poliittisessa keskustelussa keskusteltaisiin meihin kaikkiin liittyvistä päätöksistä, eikä keskustelu nahistuisi vain siihen, miltä asioiden pitäisi näyttää, poliitikkojen mediakuvasta ja medianhallintataidoista poliittisten päätösten sijaan. Haluan politiikan takaisin politiikkaan!

Aino Elina

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Ei mikään ikäkriisi, vaan tyylikriisi

Oma pukeutumistyyli on jotenkin aivan hukassa. Osasyynä on pitkään kestänyt kotona työskentely, jolloin päälle päätyvät ne vaatekaapin kauheimmat rytkyt (kunhan yläosa on asiallinen).

Minä lempiverkkareissani.
Minä ensimmäisenä koronavuonna lempiverkkareissani. Valitettavasti pesin jo nämä samettiset lökärit pilalle, koska samettia ei saisi pestä. Asu Nanso.

Päätin siis aloittaa vaatekaapin siivouksella ja vaatteiden läpikäynnillä. Minulla on paljon kivoja vaatteita, jotka eivät vain koskaan päädy päälle, ja sitten sellaisia, joita en käytä koskaan. Liian pienet ja liian isot vaatteet siirsin varastoon odottamaan. Kaksi muovipussillista lahjoitin Fidalle, muutaman laitoin myyntiin Zadaassa ja yksi muovipussillinen vaatteita päätyi rikkinäisinä poltettavaan jätteeseen.

Vaatekaapin sisältö: sinistä, pilkkuja ja raitaa.
Vaatekaappini sisältö: sinistä, pilkkuja ja raitaa.

Koska en osta nyt vaatelakkovuonna uusia vaatteita, on tultava toimeen sillä, mitä löytyy omista kaapeista. Haaveilen käyväni vaatelakon loputtua värianalyysissä, vaikka suunnilleen jo tässä vaiheessa tiedän, mitkä sävyt minulle sopivat. Tosin siskoni tiesi kertoa, että ihon sävyn mukaan tehty analyysi ei pidä loppuikää kutinsa, koska iho tummuu vanhentuessa. Minua kiinnostaisi tietää teidän lukijoiden kokemuksia värianalyysistä, joten anna palaa kommenteissa!

Minä turbaani päässä.
Tämä ihana turbaani on jäänyt kaappiin, koska en osaa käyttää sitä. Turbaani Rubylea.

Vaatevalinnoissa puhutaan paljon ostamisesta niin sanottua ihanneminää varten. Oma ihanneminäni on nähtävästi kova tyyppi juoksemaan kokouksissa housupuku päällä. Näin siis vaikka todellisuudessa pukeudun töissä huomattavasti rennommin. Omistankin järkyttävät määrät farkkuja (osa mahtuu, osa ei), ja toisen mokoman mekkoja. Haluaisin olla tyylikäs, mutta koska olen mukavuudenhaluinen, puen päälle sen asukokonaisuuden, missä on helpointa olla. Housupuku päällä minulle tulee vain olo, että larppaan aikuisuutta. (But don’t we all?)

Minä mekossa.
Töissä housupuvun sijaan päälle päätyy mukava, joustava mekko tai farkut ja joku yläosa. Mekko muistaakseni henkkamaukalta.

Lisäksi jossain vaiheessa käynnissä olleen hippikauden (ja tämäkin menee nuoruuden opiskeluvuosiin) seurauksena kaapistani löytyy jonkin verran hippihenkisiä puseroita ja mekkoja. Näin siitä huolimatta, etten tunne oloani mukavaksi pitsit ja röyhelöt päällä.

Minä skoolaamassa ravintolassa sininen hippimekko päällä.
Tämä sinikuvioinen hippimekko päätyi kaapissani jo vuosia olleena päälle ensi kerran pari viikkoa sitten. Tämä on ostettu intianbasaarimaisesta liikkeestä Turusta.

Ja asusteet, niitä en handlaa ollenkaan. ”Poistuessasi kotoa, ota ensin vielä yksi asuste pois” -neuvo ei päde minuun ollenkaan, koska minulla ei ole sitä yhtäkään asustetta (ellei sitten Suuntoa lasketa – ja tosiaankin, eihän se mikään silmänilo ranteessa ole).

Minä viininpunaisessa mekossa.
Kuten kuvasta näkyy, en taida asustamista. Mekko on Voglian.

90-luvun kertaustyylistä ollaan vähitellen siirtymässä kohti nollaria. Korkeavyötäröisiin housuihin tässä välissä tottuneena en enää laita lantiomallisia farkkuja päälleni – napapaidasta nyt puhumattakaan. Ja onneksi keski-ikäisen pukeutumisrepertuaariin ne eivät kuulukaan.

Olen konmarini lukenut ja kapselipuvustoon perehtynyt, mutta ongelma on pikemminkin siinä, etten tiedä mitä kaapista valita pitoon ja mitä poistoon. Joten laitan pelkästään vääränkokoiset säilytykseen (koska en ole niin yltiöoptimistinen, että olettaisin aina painavani saman verran), ja jatkan painimista sen asian kanssa, mitä valitsen aamulla töihin päälle.

Minä kauluspaidassa ja kynähameessa.
Tiistaina kävin konttorilla, jolloin päälle päätyi tämä asukokonaisuus. Paita on By Piasin ja hame Elloksen.

Miten voi aikuinen nainen olla näin hukassa tyylinsä kanssa? Nuorena sentään olin tyylikäs – mitä tapahtui?

Minä poseeraamassa meren äärellä mokkatakki päällä.
Jotenkin en osaa enää yhdistellä vaatteita ollenkaan. Mustat legginsit eivät tottavie sovi tämän asun kanssa ja muutenkin tämä on ihan fashion disaster ja trainwreck. Takki Topshop, ostettu ehkä kolme vuotta sitten.

Onko vaatekriiseily sinulle tuttu juttu, vai onko tyylisi jo löytynyt?

Tällä hetkellä luvun alla on Anniina Nurmen Rakastan ja vihaan vaatteita. Kirjassa on paljon samaa kuin muista aiheesta viime aikoina lukemissani teoksissa. Kansainvälinen massavaatetuotanto on sekä ekologisesti kestämätöntä että polkee työntekijöiden oikeuksia. Tästä valaistuneena ajattelin vaatelakkoni loppuessa ostaa kierrätysvaatteita tai mahdollisimman eettisesti tuotettuja vaatteita. Yhden farkkuparin tuottamiseen kun kuluu se 10 000 litraa vettä, mikä vastaa yhden ihmisen noin 17 vuoden juomavesiä, eli enköhän minä ole jo uudet farkkuni ostanut. Seuraavaksi lukuvuoroon tästä aiheesta pääsee Rinna Saramäen Hyvänmielen vaatekaappi, jonka joitakin vuosia sitten jo luin. Lukusuosituksia otetaan mielellään vastaan!

Aino Elina

PS: Asutko Helsingissä itäisessä kantakaupungissa, kiinnostaisiko ohjattu salitreeni? Get Fit Bootcamp Elixia Redissä kaipaa lisää osallistujia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan minulla on oma lehmä ojassa – olisin itse osallistumassa, mutta ryhmä toteutuu ainoastaan, jos minimissään kolme osallistuu.

Muoti Ajattelin tänään Päivän tyyli Trendit