Oma pukeutumistyyli on jotenkin aivan hukassa. Osasyynä on pitkään kestänyt kotona työskentely, jolloin päälle päätyvät ne vaatekaapin kauheimmat rytkyt (kunhan yläosa on asiallinen).

Päätin siis aloittaa vaatekaapin siivouksella ja vaatteiden läpikäynnillä. Minulla on paljon kivoja vaatteita, jotka eivät vain koskaan päädy päälle, ja sitten sellaisia, joita en käytä koskaan. Liian pienet ja liian isot vaatteet siirsin varastoon odottamaan. Kaksi muovipussillista lahjoitin Fidalle, muutaman laitoin myyntiin Zadaassa ja yksi muovipussillinen vaatteita päätyi rikkinäisinä poltettavaan jätteeseen.

Koska en osta nyt vaatelakkovuonna uusia vaatteita, on tultava toimeen sillä, mitä löytyy omista kaapeista. Haaveilen käyväni vaatelakon loputtua värianalyysissä, vaikka suunnilleen jo tässä vaiheessa tiedän, mitkä sävyt minulle sopivat. Tosin siskoni tiesi kertoa, että ihon sävyn mukaan tehty analyysi ei pidä loppuikää kutinsa, koska iho tummuu vanhentuessa. Minua kiinnostaisi tietää teidän lukijoiden kokemuksia värianalyysistä, joten anna palaa kommenteissa!

Vaatevalinnoissa puhutaan paljon ostamisesta niin sanottua ihanneminää varten. Oma ihanneminäni on nähtävästi kova tyyppi juoksemaan kokouksissa housupuku päällä. Näin siis vaikka todellisuudessa pukeudun töissä huomattavasti rennommin. Omistankin järkyttävät määrät farkkuja (osa mahtuu, osa ei), ja toisen mokoman mekkoja. Haluaisin olla tyylikäs, mutta koska olen mukavuudenhaluinen, puen päälle sen asukokonaisuuden, missä on helpointa olla. Housupuku päällä minulle tulee vain olo, että larppaan aikuisuutta. (But don’t we all?)

Lisäksi jossain vaiheessa käynnissä olleen hippikauden (ja tämäkin menee nuoruuden opiskeluvuosiin) seurauksena kaapistani löytyy jonkin verran hippihenkisiä puseroita ja mekkoja. Näin siitä huolimatta, etten tunne oloani mukavaksi pitsit ja röyhelöt päällä.

Ja asusteet, niitä en handlaa ollenkaan. ”Poistuessasi kotoa, ota ensin vielä yksi asuste pois” -neuvo ei päde minuun ollenkaan, koska minulla ei ole sitä yhtäkään asustetta (ellei sitten Suuntoa lasketa – ja tosiaankin, eihän se mikään silmänilo ranteessa ole).

90-luvun kertaustyylistä ollaan vähitellen siirtymässä kohti nollaria. Korkeavyötäröisiin housuihin tässä välissä tottuneena en enää laita lantiomallisia farkkuja päälleni – napapaidasta nyt puhumattakaan. Ja onneksi keski-ikäisen pukeutumisrepertuaariin ne eivät kuulukaan.

Olen konmarini lukenut ja kapselipuvustoon perehtynyt, mutta ongelma on pikemminkin siinä, etten tiedä mitä kaapista valita pitoon ja mitä poistoon. Joten laitan pelkästään vääränkokoiset säilytykseen (koska en ole niin yltiöoptimistinen, että olettaisin aina painavani saman verran), ja jatkan painimista sen asian kanssa, mitä valitsen aamulla töihin päälle.

Miten voi aikuinen nainen olla näin hukassa tyylinsä kanssa? Nuorena sentään olin tyylikäs – mitä tapahtui?

Onko vaatekriiseily sinulle tuttu juttu, vai onko tyylisi jo löytynyt?

Tällä hetkellä luvun alla on Anniina Nurmen Rakastan ja vihaan vaatteita. Kirjassa on paljon samaa kuin muista aiheesta viime aikoina lukemissani teoksissa. Kansainvälinen massavaatetuotanto on sekä ekologisesti kestämätöntä että polkee työntekijöiden oikeuksia. Tästä valaistuneena ajattelin vaatelakkoni loppuessa ostaa kierrätysvaatteita tai mahdollisimman eettisesti tuotettuja vaatteita. Yhden farkkuparin tuottamiseen kun kuluu se 10 000 litraa vettä, mikä vastaa yhden ihmisen noin 17 vuoden juomavesiä, eli enköhän minä ole jo uudet farkkuni ostanut. Seuraavaksi lukuvuoroon tästä aiheesta pääsee Rinna Saramäen Hyvänmielen vaatekaappi, jonka joitakin vuosia sitten jo luin. Lukusuosituksia otetaan mielellään vastaan!

Aino Elina

PS: Asutko Helsingissä itäisessä kantakaupungissa, kiinnostaisiko ohjattu salitreeni? Get Fit Bootcamp Elixia Redissä kaipaa lisää osallistujia. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan minulla on oma lehmä ojassa – olisin itse osallistumassa, mutta ryhmä toteutuu ainoastaan, jos minimissään kolme osallistuu.