Minä ja mun kokemukset
Jos joku lehdissä aina silloin tällöin ärsyttää, se on tämä: kirjoittajien liika keskittymineen omiin kokemuksiin ja niiden yleistämiseen maailmanlaajuisiksi tosiasioiksi. Fakta on, kun itse koin.
Kyösti Niemelän kolumni onnenonkijanaisista on tästä yksi viimeaikainen esimerkki, joka herätti keskustelua (Bluestocking-blogissa enemmän hyvää asiaa aiheesta, ellet ole vielä lukenut!) Vaikka kolumni ei tietenkään ole juttutyyppinä niin tiukkaan rajattu, niin jokin tällaisessa oman navan tuijottelussa ärsyttää. Oma kokemus nostetaan kaiken keskipisteeksi, josta käsin tehdään yleistyksiä maailmasta ja sen tilasta. Eikä Kyösti tietenkään ole ainoa; tietyllä tapaa koko oman olemassaolon ympärille keskittyvä sosiaalinen media ja blogit houkuttelevat samalla tavalla minäkeskeiseen ajatteluun. Meitä rohkaistaan jatkuvaan tunteiden ja kokemusten vatvomiseen, käsittelemiseen ja jakamiseen. Liian usein sitä itsekin on auliisti jakanut hyväätarkoittavia neuvoja, vaikka niitä ei olisikaan kaivattu. Vaikka toinen olisikin ihan erilaisessa tilanteessa kuin itse on.
On tärkeää ja hienoa, että ihmiset jakavat omia kokemuksiaan. Niistä voi löytää samaistumiskohtia eri tavalla kuin vaikka kuivista tilastoista. Joskus yksittäisen ihmisen esiin tuoma kokemus voi rohkaista muitakin puhumaan. Liian moni kokemus ei koskaan näe päivänvaloa, esimerkiksi kun puhutaan vaikka seksuaalisesta väkivallasta. Kokemus voi tietysti osua myös oikeaan, kun tarkastellaan isoa kuvaa. On myös tärkeää, että keskusteluun pyritään osallistamaan niin sanottuja kokemusasiantuntijoita sen sijaan, että äänessä olisivat (kärjistäen) aina samat keski-ikäiset, valkoiset asiantuntijamiehet.
Jokainen meistä on oman elämänsä asiantuntija. On kuitenkin usein myös niin, että rakennamme elämästämme tarinoita, tai narratiiveja, johon kaikki halutaan sujuvasti sovittaa. Täysin todellinen kokemus tulkitaan siitä kehikosta käsin, jossa se halutaan nähdä.
Kaupunkiini tehtiin islamistinen terroristi-isku, siispä kaikki muslimit ovat väkivaltaisia.
Deittailin naista, joka vaihtoi hyvätuloisempaan, siispä ero johtuu pienistä tuloistani. Naiset ovat ahneita.
Onnistuin, koska opettelin uskomaan itseeni. Siispä kuka tahansa voi onnistua, kuten minä.
En ole kokenut tai nähnyt seksuaalista häirintää, siispä sitä ei ole olemassa.
Alkaa kuulostaa vähän huolestuttavalta yleistämiseltä, eikö?
Mieleen tulevat myös joidenkin poliitikkojen ”näin nämä asiat koetaan” -hokemat, joissa kokemus tai tuntemus oikeuttaa itse itsensä, ikään kuin sen taustalle ei tarvittaisi laajempaa kuvaa. Siksi ainakin ammattitoimittajilta, -kolumnisteilta ja muilta mediavaikuttajilta (mielestäni myös bloggareilta, etenkin jos sitä tekee ammatikseen!) toivoisi joskus asettumista oman kokemuksen yläpuolelle. Voi nimittäin olla, että siihen ei aina voi luottaa. Aina minäkertojan paikka ei ole esillä.
Mitä mieltä te olette, tarkastelemmeko maailmaa liikaa omasta kokemuksesta käsin?