Itsekkäiden aika?

Viime aikoina olen lukenut yhä enemmän äänenpainoja ja keskustelua siitä, minkälaista on nykyajan välittäminen tai välittämättä jättäminen. On keskusteltu hyvän mielen kuplasta, kriittisestä ajattelusta tai siitä, miten sosiaalinen media tekee meistä narsisteja.

Miten oikealta kaikki se puhe tuntuukaan, intuitiivisesti. Me asumme yhä useammin yksin, elämme yhä itsenäisempää ja vapaampaa elämää, kirjoitamme ja keskustelemme itsestämme ja ruodimme tunteitamme ehkä enemmän kuin koskaan, julkisesti.

Tottahan sekin on, että jonkinlaista yli-innokasta introspektiota ja omien tunteiden ympärille käpertymistä ilmassa on aistittavissa. Maailma, jossa poliittisista tai eettisistä valinnoista tulee juuri sinun yksilöllisiä valintoja. On siirrytty aikaan, jossa yksilön valintojen kritisoiminen on yleisen kunnioituksen ilmapiirissä vaikea oikeuttaa. Itseensä käpertyminen voi johtaa siihen, että yhteiskuntavastuusta tai äänestämisestä ja maailman menon seuraamisesta tulee jonkinlaisen kansalaisvelvollisuuden sijaan yksilöllisiä elämäntapavalintoja. Puhutteleeko joku ehdokas juuri sinua? Tuleeko uutisten lukemisesta hyvä fiilis juuri sinulle? Sopiiko kasvispainotteinen ruokavalio juuri sinulle? Voi olla, että tulevaisuudessa poliittisten liikkeiden on vaikea löytää taakseen joukkovoimaa – kukaan kun ei tunnu olevan täysin sinut minkään liikkeen linjauksen kanssa. Ei ne pienimmät yhteiset nimittäjät, vaan ne erot.

Miksi otatatte itsestänne kuvia?! Kuva täältä.

Yksilöllistyminen ei kuitenkaan ole vain huono asia. Väitän, että siedämme paremmin erilaisuutta kuin koskaan aikaisemmin. Jokaisen oikeus olla sellainen kuin on ei varmasti ole saanut yhtä paljon kannatusta kuin nykyään, vaikka joku haluaisikin vielä sulloa ihmiset etnisyyden, sukupuolen tai seksuaalisuuden kaltaisiin, ahtaisiin laatikoihin. Kuten Saara Särmä ja Rosa Meriläinenkin heittävät, selfiet voi tulkita myös voimaannuttaviksi, oman yksilöllisyyden julistuksiksi. Harva meistä tuskin oikeasti haluaisi enää siihen pieneen pikkukylään, jossa kaikki kyllä olivat yhdessä, mutta myös tiesivät paljastamattakin toistensa asiat. Paine kuulua ryhmään tuntuu kuristavana tunteena siitä poikkeavan kurkulla. Yhteisöllisyys voi olla myös poissulkevaa, kontrolloivaa ja ahdistavaa. 

Yksilöllistymisellä, kuten monella muullakin ilmiöllä, on aina kaksi puolta. Asumme yhä useammin yksin, ja lähes joka kymmenes meistä on yksinäinen.  Toisaalta, nykyään voi ilmaista sukupuoltaan paljon moninaisemmin tai valita elämänpolkunsa useammasta vaihtoehdosta kuin vaikka isovanhempiemme vanhemmille oli mahdollista. Voimme entistä vapaammin valita, kenen kanssa vietämme aikaa. Toisaalta, kun ihmissuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen ja vapaavalintaisuuteen, on aina se riski, ettei tule valituksi. Ei kaikille ehkä löydykään puolisoa tai ystäviä, kun niitä ei enää ole automaattisesti lähellä. 

Paljon puhutaan siitä, että yksilöiden yhteiskunnassa ei kenelläkään riitä aikaa toisista huolehtimiseen. Kuitenkin, 40 prosenttia suomalaisista on kuluneen vuoden aikana tehnyt vapaaehtoistyötä, vaikka tavan tai perinteen kahleista vapautuneiden yksilöiden ei olisi pakko. Varmasti on paljon heitäkin, jotka haluaisivat tehdä, jos se olisi tehty helpommaksi. Ja jos olisi aikaa. Hurjan moni suomalainen huolehtii ikääntyvistä vanhemmistaan tai haluaisi ryhtyä omaishoitajaksi, jos se olisi vähemmän byrokraattista. Ovat etupäässä kuitenkin kiinnostuneita muista ihmisistä. Se vain ei aina näy ulospäin, leviä nettiin kuvina tai mietelauseina. Se vain on, ja muuttaa maailmaa.