Itsekkäiden aika?

Viime aikoina olen lukenut yhä enemmän äänenpainoja ja keskustelua siitä, minkälaista on nykyajan välittäminen tai välittämättä jättäminen. On keskusteltu hyvän mielen kuplasta, kriittisestä ajattelusta tai siitä, miten sosiaalinen media tekee meistä narsisteja.

Miten oikealta kaikki se puhe tuntuukaan, intuitiivisesti. Me asumme yhä useammin yksin, elämme yhä itsenäisempää ja vapaampaa elämää, kirjoitamme ja keskustelemme itsestämme ja ruodimme tunteitamme ehkä enemmän kuin koskaan, julkisesti.

Tottahan sekin on, että jonkinlaista yli-innokasta introspektiota ja omien tunteiden ympärille käpertymistä ilmassa on aistittavissa. Maailma, jossa poliittisista tai eettisistä valinnoista tulee juuri sinun yksilöllisiä valintoja. On siirrytty aikaan, jossa yksilön valintojen kritisoiminen on yleisen kunnioituksen ilmapiirissä vaikea oikeuttaa. Itseensä käpertyminen voi johtaa siihen, että yhteiskuntavastuusta tai äänestämisestä ja maailman menon seuraamisesta tulee jonkinlaisen kansalaisvelvollisuuden sijaan yksilöllisiä elämäntapavalintoja. Puhutteleeko joku ehdokas juuri sinua? Tuleeko uutisten lukemisesta hyvä fiilis juuri sinulle? Sopiiko kasvispainotteinen ruokavalio juuri sinulle? Voi olla, että tulevaisuudessa poliittisten liikkeiden on vaikea löytää taakseen joukkovoimaa – kukaan kun ei tunnu olevan täysin sinut minkään liikkeen linjauksen kanssa. Ei ne pienimmät yhteiset nimittäjät, vaan ne erot.

snaps.jpg

Miksi otatatte itsestänne kuvia?! Kuva täältä.

Yksilöllistyminen ei kuitenkaan ole vain huono asia. Väitän, että siedämme paremmin erilaisuutta kuin koskaan aikaisemmin. Jokaisen oikeus olla sellainen kuin on ei varmasti ole saanut yhtä paljon kannatusta kuin nykyään, vaikka joku haluaisikin vielä sulloa ihmiset etnisyyden, sukupuolen tai seksuaalisuuden kaltaisiin, ahtaisiin laatikoihin. Kuten Saara Särmä ja Rosa Meriläinenkin heittävät, selfiet voi tulkita myös voimaannuttaviksi, oman yksilöllisyyden julistuksiksi. Harva meistä tuskin oikeasti haluaisi enää siihen pieneen pikkukylään, jossa kaikki kyllä olivat yhdessä, mutta myös tiesivät paljastamattakin toistensa asiat. Paine kuulua ryhmään tuntuu kuristavana tunteena siitä poikkeavan kurkulla. Yhteisöllisyys voi olla myös poissulkevaa, kontrolloivaa ja ahdistavaa. 

Yksilöllistymisellä, kuten monella muullakin ilmiöllä, on aina kaksi puolta. Asumme yhä useammin yksin, ja lähes joka kymmenes meistä on yksinäinen.  Toisaalta, nykyään voi ilmaista sukupuoltaan paljon moninaisemmin tai valita elämänpolkunsa useammasta vaihtoehdosta kuin vaikka isovanhempiemme vanhemmille oli mahdollista. Voimme entistä vapaammin valita, kenen kanssa vietämme aikaa. Toisaalta, kun ihmissuhteet perustuvat vastavuoroisuuteen ja vapaavalintaisuuteen, on aina se riski, ettei tule valituksi. Ei kaikille ehkä löydykään puolisoa tai ystäviä, kun niitä ei enää ole automaattisesti lähellä. 

Paljon puhutaan siitä, että yksilöiden yhteiskunnassa ei kenelläkään riitä aikaa toisista huolehtimiseen. Kuitenkin, 40 prosenttia suomalaisista on kuluneen vuoden aikana tehnyt vapaaehtoistyötä, vaikka tavan tai perinteen kahleista vapautuneiden yksilöiden ei olisi pakko. Varmasti on paljon heitäkin, jotka haluaisivat tehdä, jos se olisi tehty helpommaksi. Ja jos olisi aikaa. Hurjan moni suomalainen huolehtii ikääntyvistä vanhemmistaan tai haluaisi ryhtyä omaishoitajaksi, jos se olisi vähemmän byrokraattista. Ovat etupäässä kuitenkin kiinnostuneita muista ihmisistä. Se vain ei aina näy ulospäin, leviä nettiin kuvina tai mietelauseina. Se vain on, ja muuttaa maailmaa.

Kommentit (2)
  1. Yksilöllisyys on hyvä, yksilöityminen huono – tällä tarkoitan sitä, että kaikesta tehdään yksilön valinta ja vastuu. Vapaaehtoistyö on hyvä asia, mutta sitä parempi olisi yleinen hyväksyntä yhteisvastuusta: siitä, että meidän kaikkien tehtävä on huolehtia kaikista esimerkiksi sosiaaliturvan kautta sen sijaan, että saisimme itse valita keitä autamme.

    Tutkimusten mukaan nuoret eivät enää allekirjoita yhteisvastuun ajatusta vaan korostavat nimenomaan yksilövastuuta – se ei tarkoita, etteivät he välittäisi kenestäkään muusta kuin itsestään, mutta todennäköisesti he välittävät lähinnä itsensä kaltaisista ihmisistä. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys eivät mitenkään sulje toisiaan ulkopuolelle, mutta yksilöityminen ja yhteisöllisyys sulkevat. Länsimaisen yhteiskunnan hehkuttama yksilöllisyys nimittäin ainakin minulle näyttäytyy lähinnä tarpeena klikkiytyä samalla tavalla yksilöllisten ihmisten kanssa, ei kaikkien ihmisten erilaisuuden, yksilöllisyyden ja tasa-arvoisuuden kunnioittamisena.

    1. Hyviä pointteja, kiitos kommentista! 🙂 Joskus tosin pohdin, onko kyse rinnakkaisista, mutta erillisistä ilmiöistä (yksilöllistyminen ja yksilöityminen) vai saman ilmiön eri puolista? Eli tuottaako yksilöllistyminen samaan aikaan myös itsekkyyttä?

      En usko, että siinä on mitään uutta, että ihmiset tuntevat solidaarisuutta ennen kaikkea joko heitä kohtaan, jotka tuntevat henkilökohtaisesti tai sitten heitä, jotka ovat samanlaisia tai kuuluvat samaan ryhmään… Suomessa sosiaalinen solidaarisuus rakentui ja rakentuu ainakin osittain kuvitellun samanlaisuuden varaan. Yhteiskunta sieti vain vähän erilaisuutta, mutta toisaalta varmasti hyvinvointivaltio piti paremmin huolta ihmisistä. 

      Mutta mulla on vahva usko nuoriin!:) Toivon, että tulevaisuudessa me ollaan entistä avarakatseisempia mutta ojennetaan samalla myös auttava käsi sitä tarvitsevalle.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *