Kun olin lukiossa, korkokengät olivat kovassa huudossa. Klompsottelin itsekin epämukavissa stiletoissa kouluun, kun maassa oli vielä lunta. Jokainen tottunutkin korkokengillä kävelijä tietää, miltä käveleminen tuntuu, kun on seisonut koroissa tuntikausia: päkiöihin sattuu niin paljon, että mielummin ei liiku yhtään mihinkään. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin korkojen vaihtaminen kulahtaneisiin hätäballerinoihin narikassa matkalla kotiin.

Totesin, että saa riittää. Elämä on liian lyhyt ja käveleminen liian mukavaa.

Miesten pukeutumista määrittelee mukavuus. Jopa frakissa voi juosta, tehdä kärrynpyörän, hypätä pyörän selkään ja pelastaa maailman. Koska pyöräilen töihin joka päivä, hermostun yhä useammin siitä, miten monet rytkyni eivät sovi juuri muuhun kuin kävelemiseen ja istumiseen. Hameet ovat liian lyhyitä tai liian pitkiä, liian tiukkoja tai liian liehuvia; lahkeet tarttuvat ketjuihin, kengät eivät pidä polkimilla. Ohitse viilettävillä pukumiehillä ei vaikuta olevan liikkumisen kanssa mitään ongelmaa.

Työelämässä naisiin kohdistuu edelleen paineita näyttää tietynlaiselta, etenkin mitä enemmän työnkuva kuuluu kategoriaan ”siisti sisätyö”. Lisäksi tutkimusten mukaan korkokenkiin pukeutunut nainen saa tuntemattomilta miehiltä ystävällisempää kohtelua. Kun PwC:n vastaanottovirkailija Nicola Thorp tuli töihin ilman korkoja, hänet lähetettiin kotiin. Suivaantuneena Thorp aloitti adressin, joka vaatii korkokenkien edellyttämisen kieltämistä. Korkokenkäpakko on myös Cannesin elokuvajuhlilla, jonka punaiselta matolta matalakorkoisiin kenkiin pukeutuneita naisia on passitettu kotiin. Se, että tällaisesta asiasta täytyy käydä keskustelua vielä 2010-luvulla, tuntuu absurdilta.

Mielikuva, jossa jakkupukunainen potkaisee kotioven suljettuaan kengät jalastaan ja huokaisee helpotuksesta, on voimakas. Korkokengät ovat pakottava uniformu, mutta kotona saa näyttää siltä, miltä haluaa. Silti koroissa kävelemistä tai niihin pukeutumista pidetään usein edelleen jonkinlaisena naiseuden merkkipaaluna: katsokaa vaikka House of Cardsin Claire Underwoodia, jonka kunnianhimo ja itsekuri materialisoituvat korkokenkiin ja istuviin kotelomekkoihin. Voimakas nainen johtaa maailmaa, mutta tekee sen korot jalassa. Hän ei ole ainoastaan pätevä ja älykäs, vaan myös miesten katseiden kohde. Hän on niin vahva, ettei edes vaatteiden ilmiselvä epämukavuus ole este. Hän ei ole mukavuudenhaluinen tai lössähtänyt.

Mukaviin kenkiin ja pukuihin pukeutuvasta vahvasta naisesta tulee helposti täti-kategoriaan lokeroitu äitihahmo, Muumimamma, jonka ulkomuodolle naureskellaan mediassa. Katsokaa vaikka, miten Angela Merkelin, Tarja Halosen tai Hillary Clintonin tyyliä on käsitelty. Naisena ei voi irtisanoutua tyyliä ja sukupuolta käsittelevistä keskusteluista. Mitä tahansa puet, se on kannanotto. Kyseessä on tyypillinen tilanne, jossa nainen häviää, jos ei pukeudu korkokenkiin, mutta toisaalta häviää myös pukeutumalla niihin. 

Feministinä kannatan vapautta valita, ja on sanomattakin selvää, että on okei tykätä korkeista koroista. Silti olen innoissani siitä, että kauppojen hyllyillä matalat kengät ovat korvanneet korkkarit ja mummopikkarit sivuuttaneet narulaput. Vaikka kuinka paljon koroilla kävelemistä harjoittelisikin, ne jalassa ei voi tehdä mitä tahansa. Tuntuu, että kengät hallitsevat minua, enkä minä kenkiä.

Enkä halua, että vaatteet määrittelevät sitä, miten voin toimia maailmassa.