Musiikkia musiikkia musiikkia

Meillä on aina kuunneltu paljon musiikkia. Ei hifistelty vinyylejä, jazzia tai progea, mutta musiikki on soinut aina. 

Aina Ultra Bran soidessa mieleen tulevat lapsena ikuiselta tuntuvat automatkat. Musiikkiin liittyvissä muistikuvissa on aina kesä, ja aina istutaan autossa (vaikka meidän perheessä ei kai erityisen paljon edes autoiltu; ehkä kesällä tavallista enemmän. Ja autossa soi aina musiikki). Vähän vanhempana matkoille pakattiin mukaan aina kannettava cd-soitin ja kasa levyjä. Lainasin kirjastosta Led Zeppeliniä ja pomin vanhempien hyllystä levyjä.

Teini-iässä hurahdin Japaniin, ja silloin musiikissa tärkeää oli lähennä kaikki muu paitsi musiikki: se, että irc-galleriassa kuului mahdollisimman moneen mahdollisimman obskuurin bändin faniryhmään, kävi jokaisen japanilaisen bändin keikalla musiikista riippumatta ja imitoi suosikkiartistien glitterin ja röyhelöntäyteistä pukeutumistyyliä. Se nyt jäi tietysti teini-ikään, mutta alakulttuurihäröilyssä oli oma viehätyksensä. Joskus edelleen kaipaan sitä skenessä pyörimisen yhteisöllisyyttä, että keikalle mennessä tiesi kolmasosan yleisöstä kasvoilta. Mutta keikoilla käyminen on jäänyt tavaksi niiltä ajoilta, eikä yhtäkään kesää ilman festareita ole ollut sitten lukioajan. Keikoilla on tullut rampattua ulkomaita myöten. Tänä kesänä Sideways, Hailuodolla järjestettävä Bättre Folk ja Flow kiinnostaa. 

Hienoimpiin hetkiin elämässä on lähes aina liittynyt musiikki jollain tavalla. Parhaat keikat ovat kokemuksena melkein uskonnollisia. (Tai no, en oikeasti tiedä, kun en ole koskaan ollut mitenkään hengellinen.) Mutta musiikki on henkireikä, terapiaa, tunnelmannostattaja, bileiden kohokohta ja lohduttaja. Soittaminen on ihan parasta (kuka perustaa mun kanssa sen bändin?), ja levyjä on tullut pitkästä aikaa ostettua kun hankin vuosi sitten vinyylisoittimen.

Vaikka joskus harmittelen sitä, etten ole lasiennostelupätemisessä pärjäävä, legitiimin musiikin trivian asiantuntija, niin sillä ei oikeastaan ole enää merkitystä. Keikalle ei tarvitse enää mennä esittämään. Viime viikonloppuna olin katsomassa häröä (=hyvää) suomirappia, ja luukutin Antti Tuiskua, jazzia ja Tom Waitsia sekaisin. Sellaista musiikkia, jolle olisin muutama vuosi sitten viitannut kintaalla. Hölmöä fakkiutua johonkin tiettyyn musiikkityyliin, kun jäisi muuten niin paljosta paitsi! Lakkasin myös puhumasta guilty pleasure -musiikista.

Musiikista teki mieli kirjoittaa, koska Radiohead, yksi lempparibändeistäni ikinä, julkaisi sunnuntaina uuden levyn. Kuunnelkaa (ellette ole jo kuunnelleet)! Hyvää musaa aurinkoisiin kevätpäiviin.

Koska melkeinpä mistään ei ole niin hauska puhua kuin musiikista, niin olisi hauska kuulla mitä siellä ajatellaan! Miten tärkeää musa teille on? 

Kulttuuri Musiikki Ajattelin tänään

Kehosta ja nälästä

Tänään vietetään Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivää. Tänä keväänä poikkeuksellisesti en ole lukenut yhtään laihdutusjuttua, enkä aloittanut yhtään dieettiä tai kuntokuuria. Harvinaista! Mutta edistystä, pikku hiljaa.

Olen pohtinut näin kevään ja bikinikriisikauden lähestyessä paljon sitä, miten naisia ohjataan suhtautumaan kehoonsa. Kehoa on jatkuvasti kontrolloitava: kuulosteltava, mitattava, arvotettava, kehitettävä. Kehon keskeneräisyyteen tyytyväisyys on tyytymistä, huolittelemattomuus on välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. On hassua, että kauneuteen varatun ajan käyttäminen mielummin johonkin muuhun on merkki siitä, ettei arvosta itseään tarpeeksi. Homssuinen nainen on masentunut tai väsähtänyt. Ylipainoisella ei ole kontrollia muistakaan elämänalueista.

woman-eating-salad.jpg

Naiset syövät iloiten ja huoletta vain salaattia. Yksin.

Ulkonäköön ja itsensä arvostamiseen liittyvät asiat tuntuvat kauhean helpoilta näin kirjoitettuna. Ja silti sitä yllättää itsensä tuntemasta itsensä vähän huonommaksi, kun hiukset ovat takussa, paidassa aamupalatahra, kynsilakka lohkeilee ja farkut kiristää. Keho ei koskaan tunnu olevan ja toimivan niin, kuin haluaisi. Sillä on oma tahto. Salilta ja rahkapurkista on helppo hakea kontrollintunnetta elämään ja kehoonsa, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Yritin joskus itsekin hakea elämänhallintaa kehon hallinnasta. Kipeäksihän siinä tulee.

Kaikki ne salilla kulutetut tunnit, ruokaan liittyvä ahdistus, herkkupöytää vältellen vietetyt illanvietot ja väliin jätetyt juhlat eivät ole sen arvoisia. Siksi en tule koskaan löytämään itseäni fitness-harrastuksen parista tai maratonryhmästä. Tiedän, että se menisi yli. Omaan nälkääni, ruokahaluuni ja ruokaan en kuitenkaan ole muodostanut ihan ongelmatonta suhdetta. Joskus mietin, miten ruoka- ja kehokeskeisellä aikakaudellamme kukaan voi. 

Luin kiinnostavaa artikkelia eräästä kirjasta. Se käsitteli naisten nälkää, jota on länsimaissa pidetty jonakin, joka vaatii jatkuvaa vahtimista. Naiskehon pitelemätön nälkä, halu tai himo on kuin luonnonvoima, joka vapauduttuaan on pysäyttämätön. Viktoriaaninen nainen ei syönyt seurassa juuri mitään, etenkään miesseurassa. Vatsassa kurniva nälkä taltutettiin juhlien jälkeen, salaa keittiön varjoissa, muiden katseilta piilossa.

Varmaan kaikki, jotka ovat keittiössä muilta salaa avanneet keksipurkin, tunnistavat itsensä tästä. Tai sen, että jokaisella aterialla on vähintään yksi nainen, joka toteaa ”otinpa paljon ruokaa” tai ”nyt söin kyllä ihan liikaa” ikään kuin tunnustaakseen julkisesti astuneensa (tai syöneensä) yli jonkin sopivan rajan. Tiedän, teen sitä itsekin. Ei pitäisi.

Siispä, kaikki kehojenne ja nälkänne kanssa komplekseja läpikäyneet: paljon hyvillä mielin syötyä jäätelöä viikonloppuunne!!

Puheenaiheet Ajattelin tänään