Meillä on aina kuunneltu paljon musiikkia. Ei hifistelty vinyylejä, jazzia tai progea, mutta musiikki on soinut aina. 

Aina Ultra Bran soidessa mieleen tulevat lapsena ikuiselta tuntuvat automatkat. Musiikkiin liittyvissä muistikuvissa on aina kesä, ja aina istutaan autossa (vaikka meidän perheessä ei kai erityisen paljon edes autoiltu; ehkä kesällä tavallista enemmän. Ja autossa soi aina musiikki). Vähän vanhempana matkoille pakattiin mukaan aina kannettava cd-soitin ja kasa levyjä. Lainasin kirjastosta Led Zeppeliniä ja pomin vanhempien hyllystä levyjä.

Teini-iässä hurahdin Japaniin, ja silloin musiikissa tärkeää oli lähennä kaikki muu paitsi musiikki: se, että irc-galleriassa kuului mahdollisimman moneen mahdollisimman obskuurin bändin faniryhmään, kävi jokaisen japanilaisen bändin keikalla musiikista riippumatta ja imitoi suosikkiartistien glitterin ja röyhelöntäyteistä pukeutumistyyliä. Se nyt jäi tietysti teini-ikään, mutta alakulttuurihäröilyssä oli oma viehätyksensä. Joskus edelleen kaipaan sitä skenessä pyörimisen yhteisöllisyyttä, että keikalle mennessä tiesi kolmasosan yleisöstä kasvoilta. Mutta keikoilla käyminen on jäänyt tavaksi niiltä ajoilta, eikä yhtäkään kesää ilman festareita ole ollut sitten lukioajan. Keikoilla on tullut rampattua ulkomaita myöten. Tänä kesänä Sideways, Hailuodolla järjestettävä Bättre Folk ja Flow kiinnostaa. 

Hienoimpiin hetkiin elämässä on lähes aina liittynyt musiikki jollain tavalla. Parhaat keikat ovat kokemuksena melkein uskonnollisia. (Tai no, en oikeasti tiedä, kun en ole koskaan ollut mitenkään hengellinen.) Mutta musiikki on henkireikä, terapiaa, tunnelmannostattaja, bileiden kohokohta ja lohduttaja. Soittaminen on ihan parasta (kuka perustaa mun kanssa sen bändin?), ja levyjä on tullut pitkästä aikaa ostettua kun hankin vuosi sitten vinyylisoittimen.

Vaikka joskus harmittelen sitä, etten ole lasiennostelupätemisessä pärjäävä, legitiimin musiikin trivian asiantuntija, niin sillä ei oikeastaan ole enää merkitystä. Keikalle ei tarvitse enää mennä esittämään. Viime viikonloppuna olin katsomassa häröä (=hyvää) suomirappia, ja luukutin Antti Tuiskua, jazzia ja Tom Waitsia sekaisin. Sellaista musiikkia, jolle olisin muutama vuosi sitten viitannut kintaalla. Hölmöä fakkiutua johonkin tiettyyn musiikkityyliin, kun jäisi muuten niin paljosta paitsi! Lakkasin myös puhumasta guilty pleasure -musiikista.

Musiikista teki mieli kirjoittaa, koska Radiohead, yksi lempparibändeistäni ikinä, julkaisi sunnuntaina uuden levyn. Kuunnelkaa (ellette ole jo kuunnelleet)! Hyvää musaa aurinkoisiin kevätpäiviin.

Koska melkeinpä mistään ei ole niin hauska puhua kuin musiikista, niin olisi hauska kuulla mitä siellä ajatellaan! Miten tärkeää musa teille on?