Oodi Suomi-chicille!

Olen puhunut viime päivinä, oli se sitten kommenttiosioissa, whatsapp-keskusteluissa tai kahvilla kaverien kanssa, niin paljon viimeisimmistä uutiskohuista, että tankkini liittyen mihinkään vakavampaan on nyt tyhjä. Halusinkin tarttua vaihteeksi yhteen vähän kevyempään mielenkiinnon kohteeseeni: pukeutumiseen. Se ja yhteiskunnan epäkohdista puhuminen eivät onneksi sulje toisiaan pois.

Coco-Chanel.jpg

Coco Chanel, pariisilaisen tyylin ruumiillistuma. Kuva täältä.

Olen asunut nyt muutaman kuukauden muodin mekassa, universaalin tyylikkyyden alkulähteillä ja jokaisen mustasta pitävän muotifanaatikon ykköskohteessa, Pariisissa. Lähes kaikissa kaupunginosissa pyörineenä ja kaupungin syrjäkujia kolunneena haluaisin todeta vain tämän:

kaikki pariisilaiset pukeutuvat samalla tavalla.

Pariisittaria pidetään yleensä maailman tyylikkäimpinä ja pariisilaista je ne sais quoi’ta imitoidaan ympäri maailmaa. Muistan itsekin lukeneeni jonkin oppaan, jossa minua kehotettiin yllättäen pukeutumaan farkkuihin ja kauluspaitaan.  Ja totta, osaavathan pariisilaiset pukeutua. Ranskalaiset rakastavat klassikkovaatteitaan, ja joka toisella vastaantulijalla on farkut ja Adidaksen lenkkarit. Kipparitakkeja olen nähnyt enemmän kuin Eirassa konsanaan, ja tänään professorilla oli taas päällään raitapaita. Useammallakin varttuneemmalla opettajallani on duffelitakki. Vakosamettihousuja käyttävät muutkin kuin iäkkäät petankinpelaajat, mutta etenkin he. 

Pariisilaiset pukeutuvat tyylikkäästi perusväreihin, mutta pidemmällä tähtäimellä katukuva alkaa äkkiä näyttää kovin yksitoikkoiselta. Täällä ei koskaan näe rumia tuulipukuja tai kirkkaanvärisiä takkeja, eikä hämmentäviä vaateyhdistelmiä. Asia tuli mieleeni, kun ranskalainen ystäväni valitteli, ettei hän Pariisissa kehtaa pukeutua ihan niin kuin haluaisi. Itsekin huomasin vaihtaneeni alitajuisesti yhä enemmän mustaan. Raitapaitojakin on, kaksikin.

Suomessa ollaan aina tunnettu pientä tyylillistä alemmuudentunnetta suhteessa tuhkolmalaisiin tai pariisilaisiin, vähän niin kuin monella muullakin kulttuurin osa-alueella. Suomesta ei kuulemma tule hyvää ruokaa, eikä siellä osata pukeutua. Aina on pimeää. 

Pidän kovasti ranskalaisten tyylistä, mutta haluaisin vain sanoa tämän: Suomi on estetiikannälkäiselle pidemmän päälle paljon Pariisia kiinnostavampi paikka! On kaikkea mahdollista, rumaa ja kaunista, tyylikästä ja tyylitöntä. Kiitos-paitoja, verkkareita, hulluja muotiluomuksia, teinigootteja, korkokenkiä, terveyskenkiä, vihreitä, blondeja ja mustia hiuksia. Minimalismia, maksimalismia, kokopunaista, mustaa, kuosia. Toinen toistaan luovempia uusia merkkejä, joihin ei Pariisissa juuri törmää. Aina ei osuta nappiin, mutta ainakaan en koskaan miettisi kahteen kertaan värjäänkö hiukseni pinkeiksi tai pukeutuisinko sateenkaaren väreihin. Ainakin kesällä, kun mustat talvitakit on hylätty kaapin pohjalle, on kaikenlaisiin vermeisiin pukeutuneita helsinkiläisiä hauska katsoa.

Yllätyksellisyydestä meidän sietäisi olla ylpeitä! Pukeudutaan jatkossakin yhtä kreisisti kuin ennenkin. Mitä siitä, annetaanko sille arvoa maailman muotipääkaupungeissa.

Puheenaiheet Höpsöä Trendit

Kulttuurista ja sen tekijöistä

David Bowien kuolemaa seuranneina päivinä internet ja sosiaalinen media täyttyivät taiteilijaa kunnioittaneista kuvista, viesteistä ja muistokirjoituksista. Kirjoitin aiheesta itsekin Bowien isona ystävänä. Kaikki eivät kuitenkaan muistelleet artistia yhtä suurella lämmöllä.

Bowie kuuluu siihen samaan joukkoon 1970-luvun miespuolisia julkkiksia, joiden suhteita naisiin, tai tyttöihin, voi pitää vähintäänkin ongelmallisena. Lista kuuluisista miehistä, jotka ovat uransa aikana sekaantuneet alaikäisiin, pahoinpidelleet naisia tai syyllistyneet seksuaaliseen väkivaltaan, tuntuu olevan loputon. Woody Allen, Roman Polanski, Jimmy Page, John Lennon. David Bowie. Viimeisimpänä Bill Cosby, jonka epäillään uransa aikana huumanneen ja hyväksikäyttäneen useita naisia. Tämän saanut jatkua vuosikausia ilman, että sillä on ollut vaikutusta hänen uraansa. Asian tullessa julkisuuteen uhreja ei aluksi haluttu edes uskoa. Oikeuslaitos tuntuu suhtautuneen asiaan olankohautuksella. Julkkikset ovat lain edessä usein koskemattomia. Ja joka kerta tällaisen tiedon noustessa esiin, tunnemme vilunväristyksiä, sillä ongelmien yleisyydestä huolimatta ne tulevat aina yllätyksenä: hänhän oli niin lahjakas. Täydellinen.

***

Julkisuus sokaisee paitsi yleisön, myös tekijän itsensä. Kun on jatkuvasti ihailevien katseiden ja varauksettoman kannatuksen ympäröimä, hämärtyy käsitys oman toiminnan oikeutuksesta. Kulttuurimme asettaa jatkuvasti miespuoliset julkisuuden henkilöt jalustalle, jonne kritiikin ääni ei koskaan kanna. Samalla julkisuus ja suosio tuovat myös valtaa, jota voi käyttää omaksi edukseen ja joka voi myös rohkaista ja mahdollistaa rikollista käyttäytymistä. En tiedä, ymmärtääkö 13-vuotias bändäri, mitä on tekemässä. Huomattavasti vanhemman artistin pitäisi sen sijaan ymmärtää, että kyseessä on lapsi. 1960- ja 1970-lukujen päihdehuuruisina julkisuusvuosina se kuitenkin on tainnut monelta kuuluisuudelta unohtua. Alan tapa, mikä ei toki oikeuta mihinkään.

Tässä tullaan vaikean kysymyksen ääreen, joka kiusaa minua ajoittain. Voinko pitää taiteilijan tuotannosta arvostamatta häntä ihmisenä? Voiko kulttuurituotteen erottaa tekijästään, taidetta kun usein pidetään niin henkilökohtaisena? Kun kannan rahani elokuvateatterin kassalle mennäkseni katsomaan Woody Allenin elokuvaa, annanko samalla hiljaisen hyväksyntäni Allenin kyseenalaiselle käytökselle yksityiselämässä?

1316813559JimmyPage.jpg

Jimmy Page, nuoruuden idolini. Kuva täältä.

Riskinä on, että jatkamalla rikoksiin syyllistyneiden julkkisten fanittamista ja heidän teostensa puolustamista, saatamme osallistua sen kulttuurin edistämiseen, ylläpitämiseen ja normalisointiin, jossa seksuaalinen väkivalta ei ole rikos, tai jossa tietynlainen käyttäytyminen on sallittua, kun tekijä on ansioitunut taiteilija. Minun on helppo vaatia raiskaustuomion saanutta Matti Putkosta pois eduskunnasta tai olla kuuntelematta Chris Brownia, koska en menetä mitään. Mutta silti tuntuisi mahdottomalta luopua Beatles-levyistäni, koska rakkaudesta laulanut John Lennon pahoinpiteli ensimmäistä vaimoaan. Huomaan itsekin, että tämä on kaksinaismoralistista.

***

Näihin kysymyksiin on vaikea vastata, ja keskusteluissa tuntuu olevan kaksi eri kantaa: jotkut puolustavat oikeuttaan arvostaa taidetta erillään sen tekijästä, kun taas toiset ovat sitä mieltä, ettei ongelmallisten taiteilijoiden tuotantoon tulisi koskea ollenkaan. Samalla julkisuuden henkilöiden kiillotetut kuvat saavat harmaan sävyjä. Hekin ovat ihmisiä, jotka eivät ole yksinomaan hyviä tai pahoja. He käyttävät valtaansa väärin, menettävät malttinsa, käyttäytyvät huonosti tai kohtelevat muita ihmisiä kaltoin, ja heidän kuuluisi saada rikoksista sama tuomio kuin muidenkin. Toisaalta pahimpiinkin rikoksiin syyllistyneet ovat joskus luoneet jotain hyvää, jolla voi olla myös arvo sinänsä. On lisäksi vaikea määritellä, mikä on kulttuurintekijältä riittävän moraalista käyttäytymistä. Mihin raja pitäisi vetää? Ja kenelle tuomion asettaminen loppujen lopuksi kuuluu, ja minkä voi antaa anteeksi?

Julkisuuskulttuurissa on ollut ja on edelleen puolia, joiden pitää muuttua, ja ne ovatkin onneksi hiljalleen muuttuneet. Enää alaikäisiin sekaantumista tuskin ohitettaisiin olankohautuksella, ainakin toivon niin. Siihen asti ei auta kuin kohdata ihailunsa kohteet sellaisina, kuin he ovat, ja kieltäytyä asettamasta ketään yksityishenkilönä muiden yläpuolelle. Melkein kaikkien rakastetuimpien kulttuurituotteiden taustalta kun löytyy ongelmallisia ihmisiä. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä