Siltoja sukupolvien välille

Lauantaina makasimme yksiömme sängyllä kahden ystäväni kanssa ja joimme olutta. Kuuntelimme David Bowieta, jonka musiikkiin palasin toistuvasti syksyllä, kun kaikki tuntui vaikealta. Naureskelimme jutulle, jossa kaverimme oli vuosia sitten törmännyt Provinssirockin yhteydessä Davidiin hississä, jutellut niitä näitä. Hänellä ei tietenkään ollut hajuakaan, kuka tuo englantilainen, hassunnäköinen herrasmies oli.

David Bowie oli meidän sukupolvellemme ikuinen: hän oli ollut jo vuosikymmenet huipulla, kun me 90-luvun lapset synnyimme. Hän oli sen aikakauden artisti, joka loi kulttuurisia siltoja sukupolvien välille, ainakin minun ja vanhempieni sukupolvien.

 

L-homme-invisible_article_landscape_pm_v8.jpg

Bowie Pariisissa 1977. Kuva: Jean-Claude Deutsch. 

En tiedä, onko sellaisia artisteja enää. Muistan, miten, ollessani teini-ikäinen, kuuntelimme isän kanssa Led Zeppeliniä autossa. Ne hetket tuntuivat tärkeiltä, sillä jaoimme jotain yhteistä. Äidiltäni perin Simon & Garfunkelin vinyylin, jota hän kuunteli 70-luvulla. Bridge over troubled water -levystä on tullut minulle äärettömän tärkeä. En tiedä, jääkö omista tämän päivän suosikeistani jälkipolville mitään käteen. Ehkä vielä on liian aikaista sanoa. Kulttuurikenttä tuntuu kuitenkin koko ajan vain pirstaloituvan. Joskus kyynisyyden hetkellä kaikki tuntuu hetkelliseltä, pinnalliselta ja keinotekoiselta. Sellaisina hetkinä tuntuu, että David Bowien poismeno jätti aukon, jota on mahdotonta paikata. Suurten, sukupolvia yhdistävien artistien aika tuntuu olevan auttamattomasti ohitse.

Sain juuri ennen viikonloppua luettua Patti Smithin kirjan Just Kids, josta täällä Lilynkin puolella on kirjoitettu useammassakin blogissa. Kirja oli paitsi koskettava tarina Smithin ja Robert Mapplethorpen läpi elämän kestäneestä ystävyydestä ja rakkaudesta, myös elegia 1960- ja 1970-luvun taiteilijapiireille ja aikakauden tinkimättömälle palolle tehdä jotain uutta ja mullistavaa, anteeksi pyytelemättä. Juuri sellainen oman tiensä kulkija oli myös David Bowie. Outolintu, joka antoi äänen myös muille ulkopuolisuuden tunteen kanssa kamppaileville. Sellaisten esikuvien tärkeyttä itseään etsiville nuorille ei voi edes mitata.

Tällaisten tapahtumien kohdalla sanat vähän loppuvat kesken, omat ajatukset eivät koskaan tunnu tekevän oikeutta niiden kohteelle, joku muu luultavasti osaisi sanoa tämän paremmin. En kuitenkaan osannut olla kirjoittamattakaan. Ennen kaikkea halusin sanoa tämän: David Bowie jätti jälkeensä paljon, ja luultavasti tulen palaamaan hänen musiikkinsa pariin vielä uudestaan ja uudestaan, kun kaikki tuntuu vaikealta. Sitä ennen, kevyempinä hetkinä, toivon vain, että tanssilattialla soi Let’s dance. Jos törmäisimme nyt hississä, haluaisin sanoa vain: kiitos.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Lilas – République

Lilas. Kadun yli pyyhkivä tuuli nostaa vedet silmiin. Aurinko häikäisee, talvitakissa tulee kuuma, kun samaan aikaan Suomessa pakkasta on 30 astetta. Monena aamuna olen herännyt linnunlauluun ikkunan alla. Mietin keskustelua, jonka kävin edellisenä päivänä Firenzestä kotoisin olevan kaverin kanssa. Puhuimme siitä, miten Pariisissa niin harvoin törmää samoihin ihmisiin. Metrossa, lähikaupassa, rapussa. Samoja kasvoja ei koskaan näe kahdesti. Helsingissä tuntemattomistakin tulee tuttuja, koska heitä näkee niin usein.

Ulkona on taas liikennekaaos, joka ei taukoa koskaan. Torvet soivat, ranskalaiset autokuskit ovat aina valmiita protestoimaan. Kaikilla on kiire – ihmiset ovat metrossakin valmiiksi ovenkahvassa kiinni, että pääsisivät nopeammin ulos. Kävelen ihan liian hitaasti käydäkseni pariisilaisesta.

image.jpeg

Belleville, lokakuu 2015.

Rue de Belleville. Kävelen, en ota metroa. Haisee Pariisilta. Kulmakuppilan ikkunassa mainostetaan Lottoa, sivutiskillä myydään tupakkaa. Terassilla istuu aina vanhoja, samettihousuihin pukeutuneita miehiä, joilla on lätsät. Heidät voisi kuvitella puistoon pelaamaan petankkia. Tai sitten on kolmiraitaverkkareihin pukeutuneita nuoria miehiä. Vedettäviä ostoskärryjä. Ei kipparitakkeja ja tahrattomia kangashousuja, niin kuin keskikaupungilla. 

Boulevard de Belleville. Kiinalainen alue. Ikkunoissa onnenkissoja, ruokakauppojen ulkopuolella röykkiöittäin kiinankaaleja, sandaaleita, kiinalaishenkisiä sisustusesineitä. Ravintoloita toisensa jälkeen, yhden ikkunassa ranskalainen mies heiluttaa käsiään puheen tahtiin. Kävelytiet ovat turhauttavan kapeita. Kulmaan on avattu uusi trendikuppila, jossa istuu Apple-kansaa villapaidoissa. Kolmekymppiset luovan luokan edustajat ovat samanlaisia kaikkialla, kaiketi. 

Talojen seinissä on graffiteja, kaupoissa alennusmyynnit. Jollain on sylissään viisi patonkia, se ei ole vielä mitään. Tekisi mieli istua terassille, täällä ne ovat auki vuoden ympäri ja niillä istuu aina ihmisiä. En ole vieläkään istunut yksin terassilla kirjoittamassa muistikirjaan, Pariisi-kliseitä. Mietin Patti Smithiä Pariisissa. Olisinpa yhtä cool.

Place de la République. Aukion laidalla seisoo vanha herra täydellisessä trenssitakissa. Républiquen aukiosta on tullut Pariisin iskujen muistopaikka. Aukion keskellä seisovan patsaan ympärille on tuotu kortteja, kukkia, kynttilöitä, manifesteja. ”All together for peace” lukee yhdessä. Haluaisin herkistyä patsaan äärelle pohtimaan elämän hetkellisyyttä, mutta en osaa. Vieressä seisovan miehen muotistetson alkaa naurattaa, enkä osaa ajatella mitään vakavaa.

Jatkan eteenpäin, minua odotetaan jo toisaalla.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Höpsöä