Rosa Meriläinen kirjoitti taannoin Hesarin kolumnissaan, miten hän ei ymmärrä häpeämusiikin (ns. guilty pleasure -musiikki) käsitettä ja tuli samalla kritisoineeksi muutenkin keskiluokkaista kulttuurista ylenkatsetta. Olin juuri edellisellä viikolla ostanut Suomalainen maku -teoksen, jossa joukko suomalaisia sosiologeja on perannut, kuten nimi lupaa, suomalaisten makua ja sitä, miten makurajat seuraavat myös muita sosioekonomisia rajoja, tai miten eivät seuraa. Kirja jäi keskeneräisenä Suomeen, koska laukkuni oli muutenkin liian painava (miten kaipaankaan nettiyhteyttä, vinyylilevyjä, useampia kenkiä ja kirjoja), mutta aihe jäi mietityttämään. Etenkin osittain ehkä siksi, että se osuu myös omaan nilkkaan.

Elämme maailmassa, jossa yhteiskunnan ylimmillä kerroksilla on valtaa määritellä se, mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä hyvänä makuna. Hyvä maku on eksklusiivista, eikä kaikkien saavutettavissa, ainakaan näennäisesti. Tällainen symbolinen vaikuttaminen on tietysti myös vallankäyttöä. Legitiimi maku osoittaa ihmisen paikan sosiaalisessa järjestyksessä tavalla, jota on vaikea nähdä jonkinlaisena sortorakenteena, toisin kuin vaikka taloudellista valtaa. Kulttuurinen pääoma on kuitenkin resurssi siinä missä rahakin, ja usein erilaisilla resursseilla on tapana kumuloitua samoille ihmisryhmille. Rahalla voi ostaa koulutusta, koulutus taas on kulttuurisen pääoman (eli sivistyksen) lähde ja samalla voi luoda myös sosiaalisia suhteita ihmisiin, joilla on vaikutusvaltaa, ja siten varmistaa ansaitsevansa rahaa myös myöhemmin. Kehä on valmis.

Paitsi luokkasidonnaista, maku on samaan aikaan myös jotain hyvin henkilökohtaista, mikä tekee siitä puhumisen niin vaikeaksi: kukaan tuskin oikeasti pitää tietystä musiikista vain siksi, että kokee siten kiinnittyvänsä tiettyyn sosiaaliseen luokkaan, vaan usein siksi, että kokee sen todellisuudessa ilahduttavana ja elämänlaatuaan lisäävänä kulttuurituotteena. Kuitenkin kasvatuksen ja ympäristömme vaikutuksesta pidämme usein sellaisista asioista, joita omassa luokassamme arvostetaan. Maku on erontekojen väline, ja hyvä maku vallankäytön väline. Joistakin asioista pitäminen on arvostettua, toisista ei. Jotkut kiinnostuksen kohteet ovat toisia arvokkaampia, vaikka hyvä maku voisi periaatteessa olla mitä vain. 

Syyllistyn itsekin jatkuvasti itsetuntoni pönkittämiseen naureskelemalla junttiudelle. On itse asiassa aika kurjaa katsoa peiliin ja myöntää se, sillä se ei osoita minun olevan kovin kypsä ihminen, mutta ehkä tästä voi suunnata ylöspäin. Kaikkein kyseenalaisinta on, jos hyvää makua aletaan pitää osoituksena älystä tai viisaudesta, tai että taiteen tai venäläisen klassikkokirjallisuuden ymmärtämiseen tarvittaisiin kykyjä, jotka eivät olisi kaikkien saavutettavissa. Sillä mitäpä muuta oman hyvän maun korostaminen ja toisten mieltymysten häpeällisinä pitäminen on kuin luokkaylenkatsetta epäsuoremmassa muodossa?

Jälleen kerran, kommenttikenttä on teidän! Vastailen minkä vajavaisilla nettimahdollisuuksillani kerkeän 🙂