Miksi rakastan karaokea

Sunnuntain kevennykseksi kyseenalainen tunnustus: rakastan karaokea. Perjantai-iltana päädyimme tuttuun kruununhakalaiseen kellarimurjuun, jossa olen laulanut kaverin kanssa Moon Riverin muistamatta kappaleesta muuta kuin kertosäkeen. Tunsin oloni huomattavasti mukavammaksi kuin viileissä yökerhoissa, joihin en koskaan oikein tunne kuuluvani, vaikka haluaisin. 

Karaoke_JuusoWesterlund_0018.jpg.CROP.original-original.jpg

Kuva: Juuso Westerlundin Karaokekansa-projektista.

Suomalaiset ovat karaokehullua kansaa: täällä on ihan normaalia nousta lavalle ja laulaa taustanauhan päälle ikivihreitä. Monen mielestä se on ehkä kornia ja noloa, eikä ainakaan coolia. Mielestäni se on päin vastoin huikeaa! Karaokekuppilassa kaikilla on mahdollisuus loistaa (tai ainakin tuntea loistavansa) ja olla hetken huomion keskipisteenä. Aplodeja tulee suorituksesta kuin suorituksesta. Saat nousta lavalle vaikka et olisikaan täydellinen. Paikalle voi tulla verkkareissa, puvussa tai paljeteissa, eikä ketään oikeastaan kiinnosta. Ei ketään edes kiinnosta osaako laulaa. On uskomatonta, miten usein sisäänpäinlämpiäviksi ja jäyhiksi kuvatut suomalaiset voivat esiintyä niin estoitta. Suomessa hävetään vähän kaikkea, mielummin vähätellään kuin luullaan liikoja. Karaokelavalla ei hävetä eikä pyydellä anteeksi. 

Olen aina ollut vähän sellainen suihkulaulaja, joka rakastaa laulamista, mutta ei uskalla avata suutaan julkisesti. Karaokeharrastus ei varmasti vaikuta miltään elämänviisauksien lähteeltä, mutta minut se on opettanut sietämään muiden mahdollista arvostelua. Se hetki, kun ei yhtäkkiä enää välitäkään siitä, mitä muut ajattelevat, on esiintymisjännittäjälle ja muiden tuomitsevia katseita pelkäävälle parasta terapiaa. 

Kesällä kävimme New Yorkissa paikallisessa räkälässä, jossa oli tarjolla halpaa juotavaa, ilmaista pizzaa, jukebox ja tietysti karaokea. Tunnelma paikassa oli varsin hyvä, mutta jokin puuttui. Tuntui, että olisin astunut Idols-esikarsintaan: jokainen lavalle astellut oli paitsi oikeasti erinomainen laulaja, myös hyvä esiintymään. Yhtäkkiä oma vuoro alkoikin jännittää. Tuntui, että Atlantin tuolla puolen laulamisen ja esiintymisen oikeus on vain heillä, jotka oikeasti osaavat. Lauloimme varmaankin nuotin vierestä rallienglanniksi, mutta tunteella. ”You guys killed it!” sanoi joku puolivillaisesti kun lähdimme. Minä vain ajattelin, etteivät he tiedä, mistä karaokessa on oikeasti kysymys.

Kulttuuri Suosittelen Höpsöä

Varokaa vaaraa!

Yle uutisoi taannoin, miten seksuaalikulttuurin erot maiden välillä voivat altistaa seksuaaliselle väkivallalle, kun suomalaiset tavat eivät ole kaikille selviä.

On tietysti hyvä, että seksuaalikulttuurista puhutaan avoimesti ja kiihkottomasti. Jotenkin kummassa asia tuntuu kuitenkin menevän siihen, että kaikkia tietyltä alueelta tulevia ihmisiä pidetään potentiaalisina seksuaalirikollisina, kun selvästi hyvin monella ihan kantasuomalaisellakin on vaikeuksia kunnioittaa toisen oikeutta sanoa ei. Rasistisia kommentteja, feminismivihaa ja ”toivottavasti sinut raiskataan” -heittoja netissä levittävät muuttuvat ihan yhtäkkiä raivokkaiksi naisten oikeuksien puolustajiksi, kun kyse on maahanmuuttajataustaisista miehistä. Samaan aikaan Suomessakin elää kulttuuri, jossa naisen pukeutuminen tai päihtymystila ovat teon vakavuutta lieventäviä asianhaaroja varsin monen mielestä. Naisia ohjeistetaan välttämään tiettyjä paikkoja, pukeutumaan tietyllä tavalla ja käyttämään maltillisesti alkoholia. Uhrin syyllistäminen elää vahvana kyllä ihan suomalaisessakin yhteiskunnassa, mikä saa monet uhrit häpeämään ja jättämään rikosilmoituksen tekemättä. Rape culture elää jopa yliopistomaailmassa. Ja olisi hyvä muistaa, että suurin osa maahanmuuttajista ei edelleenkään syyllisty mihinkään rikolliseen. Heidän leimaamisensa on kyseenalaista.

 

Kulttuurieroilla on varmasti merkitystä ja toki seksuaalikulttuurista tulee puhua, vähän niin kuin mistä tahansa muustakin tapakulttuurin osa-alueesta jos halutaan auttaa ihmisiä kotoutumaan. Kuitenkin varsinkin Ylen jutussa tuntui olevan vähän sellainen pohjavire, jossa seksuaaliväkivalta on juuri ulkomaalaistaustaisten ongelma. Jos joku on kotoisin Lähi-Idästä, raiskauksen selittävä tekijä on tietysti naisia polkevassa kulttuurissa, mutta samanlaista yhteyttä ei haluta nähdä kantasuomalaisten miesten ja raiskausten välillä. Naisiin kohdistuva väkivalta on ihan liian yleistä myös länsimaissa ja se heijastuu jopa populaarikulttuuriin. Merkittävä osa raiskauksista tapahtuu lähisuhteissa, ja tekijänä on kantasuomalainen mies, eivätkä parisuhteissa tapahtuvat teot todellakaan kovin usein tule viranomaisten tietoon. Miksi nämä miehet eivät selvästikään ole integroituneet ”suomalaisiin arvoihin”? Miksi yhä ihan liian moni pitää drinkkien tarjoamista baarissa tai jonkun mukaan lähtemistä merkkinä suostumuksesta tai ajattelee, että parisuhteessa toisen velvollisuus on suostua?

Haluaisinkin siis kiihkotonta keskustelua, jossa ei puhuttaisi raiskausten ehkäisemistä yksisilmäisesti kotoutuspolitiikkana, vaan siitä, että ongelma koskee ihan meitä kaikkia. ”Rape culture” ei ole mikään ulkomailta tuleva kauhistus, vaan osa myös suomalaista yhteiskuntaa: esimerkiksi rodullistetut naiset kohtaavat kantasuomalaisten miesten taholta ihan uskomatonta käytöstä. Miesten, joiden ainakin Ylen jutun perusteella pitäisi kunnioittaa kaikkien omaa tilaa. Ihan jokaiselle tulisi tehdä selväksi, että ei on aina ei, eikä mikään temppu esittää ”vaikeasti tavoiteltavaa”. Tai pikemminkin, että toisen suostumus pitäisi aina varmistaa – hiljaisuuskaan ei ole vielä suostumuksen merkki.

En itse ainakaan kaipaa puolustusta miehiltä, jotka seuraavassa lauseessa ovat valmiita lähettämään ”suvakkihuorat” tai ”kukkahattutädit” tuntemattomien raiskattaviksi tai ajattelevat feminismin ”menneen liian pitkälle”. Päin vastoin, feminismi ei ole vielä tarpeeksi pitkällä.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä