Oodi Helsingille

Kohta vierähtää käyntiin viimeinen viikko Helsingissä vähään aikaan.

Tuntuu hassulta. Olen matkustanut paljon, mutten koskaan ollut kovin kauaa poissa kotikaupungistani. En ole koskaan asunut muualla. Kävin kouluni kahdella kielellä ja kuvittelin olevani kovinkin kosmopoliitti, mutta ketä tässä huijaan: ulkomaille lähteminen jännittää. Olen tosin poissa vain hetken, niin vähän aikaa että entisen kodin osoite tuskin ehtii pyyhkiytyä muistista. 

IMG_4923.PNG

Eiranranta, Pohjoisranta, Merihaka ja Kivinokka kesällä 2015. MERI!

Teininä vihasin Helsinkiä. Tunsin oudoissa vermeissäni oloni kotikaupungissani kovin ulkopuoliseksi, ja Helsinki ei tuntunut tarjoavan alaikäiselle mitään. Ei päässyt baariin ja kahviloistakin heitettiin pois kuuden jälkeen. Kävin nuorisotalolla kerran, enkä mennyt toiste. Se oli ihan kiva, mutta ei tuntunut omalta. Haaveilin maailman suurkaupungeista ja suunnittelin suuntaavani heti lukion jälkeen ulkomaille opiskelemaan. 

Unelmoin edelleen suurkaupungeista, mutta jostain syystä jossain vaiheessa Helsinki ei enää ollutkaan niin kurja paikka. En tiedä johtuiko se täysi-ikäistymisestä vai siitä, että Helsinki on vain herännyt henkiin viime vuosina. On ravintolapäivää, kiinnostavia uusia festareita, kivoja kauppoja ja kahviloita, salapaikkoja, ja se meri. Maailman kauneinta saaristoa. Tuulee ihan aina, mutta sekin tuoksuu mereltä. Onhan tämä pieni paikka, jossa törmää tuttuihin halusi tai ei, mutta ihana! En rakasta Helsinkiä niin paljon, ettenkö voisi kuvitella asuvani jossain muuallakin joskus, mutta aika paljon kuitenkin. Helsinki on koti. Tänne tunnen kuuluvani, ainakin nyt. 

Tom Waits laulaa I never saw my home town until I stayed away too long, mutta itselleni riitti vain, että kasvoin aikuiseksi. Odotan jännityksellä, miltä kotikaupunki tuntuu, kun viivyn poissa vähän kauemmin.

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Vielä ehdit: 22 tapausta asunnottomuudesta

Sain blogin kautta vinkkiä Lauri Erikssonin asunnottomuutta käsittelevästä näyttelystä Kaapelitehtaalla, ja ajattelin vinkata siitä teillekin! Näyttely on vielä ensi viikon loppuun asti avoinna Turbiinisalissa, ja sisäänpääsykin on ilmainen. (Blogit (sekä oma että muiden) onkin osoittautunut aika hyväksi vinkkipankiksi, kiitos vaan!)

kaapeli_tied_uusi.jpg

Asunnottomuuden päivää vietetään taas pian, 17.10. Suomi on ainoita Länsi-Euroopan maita, joissa asunnottomuutta on systemaattisesti onnistuttu vähentämään: 1980-luvulla luvut pyörivät yli parissakymmenessä tuhannessa. Nykyään asunnottomia arvioidaan koko Suomessa olevan noin 7500, joista suurin osa asuu suurissa kaupungeissa, etenkin pääkaupunkiseudulla. Noin yhdeksän kymmenestä asunnottomasta on miehiä, ja heistä monilla on jo niin paljon erilaisia ongelmia, ettei normaali elämä yhteiskunnassa ole välttämättä enää mahdollista. Jokainen heistä ansaitsisi kuitenkin katon päänsä päälle ja oikeuden elää ihmisarvoista elämää. Helsingissä lähes kestämätön asuntotilanne on kuitenkin iso ongelma, ja aiheuttaa myös asunnottomuutta. Enää ei välttämättä edes palkka riitä vuokran jälkeen kaikkien juoksevien kulujen kattamiseen. 

Eriksson on kuvannut näyttelyynsä kymmenen asunnottomuudesta kärsinyttä ihmistä. Kuvissa ei ole mitään kurjuudella retostelua, vaan heidät esitetään ihan omina itsenään ilman mitään alleviivausta. Eriksson on lisäksi kysynyt muotokuviensa malleilta kymmenen kysymystä, jotka avaavat aika paljon. Haaveillaan terveydestä, on parisuhteita, harrastuksia ja unelmia, vaikka osalla takana on hyvin rankka elämä ja asumista kadullakin. Toisaalta vastauksissa kerrotaan paljon myös yksinäisyydestä: osa kuvatuista ei pitänyt yhteyttä enää keneenkään. Paras ystävä saattoi olla asumisyksikön kerrosvastaava. Pitäisi aina itsekin muistaa se, että useimmat meistä haaveilevat ja arvostavat kuitenkin pohjimmiltaan aika samanlaisia asioita; sen aina unohtaa, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Satuin näyttelyyn aika hyvään aikaan, sillä alkamassa oli juuri parin tunnin keskustelu, jota itse valokuvaaja oli vetämässä. Keskustelemassa oli viisi lähes koko työuransa asunnottomuuden parissa tehnyttä ihmistä, niin käytännön työssä kuin hallinnon puolellakin. Puhuttiin perustulosta, asunnottomuuden syistä ja siitä, miten pitkään asunnottomia ihmisiä autetaan elämän alkuun. Itsetunnon rakentaminen vie aikaa, jos on monta vuotta tuntenut itsensä arvottomaksi. 

Näyttelyn jälkeen ei kovin herkästi tee mieli valittaa Ruusulankadun tapaisen asumisyksikön perustamisesta omaan naapuriin. Suosittelen lämpimästi! Esimerkiksi huomenna 1.10. paikan päällä on klo 18-20 Erikssonin vetämää keskustelua muotokuvista, varmasti mielenkiintoista. 

Kulttuuri Suosittelen