Rasisti, minäkö?

Puuh. Kirjoitin eilen rasismista, mutta päädyin poistamaan kirjoituksen. En oikein osannut ilmaista siinä ajatuksiani. Lisäksi mitä enemmän lukee, sitä enemmän alkaa nähdä asioissa eri puolia ja kliseisesti harmaan eri sävyjä. Omasta mielipiteestään ei yhtäkkiä olekaan enää niin varma. Joskus asiat ovat niin monimutkaisia, ettei niistä oikein osaa olla mitään mieltä. En toki tiedä tarvitseeko ollakaan. Välillä ymmärrän todella hyvin ihmisiä, jotka uskovat järkähtämättömästi vain yhteen totuuteen. Se tekee asioista niin paljon yksinkertaisempia. Jos joskus ajatuskulkuni tuntuvat vähän epäjohdonmukaisilta, niin se johtuu toivottavasti siitä, että olen ehkä nähnyt asioissa muitakin puolia. Suomessa ei tarpeeksi arvosteta takinkääntöä! Omissa mielipiteissään ei pidä roikkua väkisin.

 Joskus myös asetan ehkä riman kirjoittamisessakin vähän turhan korkealle. Kirjoitan tätä tietysti omalla nimellä ja naamalla koska haluan seistä sen takana, mitä sanon, mutta kyllähän se vähän jänskättää jos joku sitten kaivaa nämä netistä vuosien päästä ja sanoo ”tätä mieltä sä sitte olit joskus!” Sen takia en ehkä aio puhua täällä mistään kovin henkilökohtaisesta, perheestä, tunteista tai sellaisesta. Tai ovathan mielipiteet toisille kovinkin henkilökohtaisia.

 

Anyway, Jari Tervon  eilinen kirjoitus herätti paljon ajatuksia ja kannatustakin ainakin omassa somefeedissäni. Aluksi itsekin teki mieli lyödä nyrkkiä pöytään, kerrankin oma turhautumiseni kaikenmaailman junttirasismiin sai sanallisen muotonsa valtakunnanmediassa. Mainittiin leijonapaidat ja lihaa syövät heteromiehet, tuo uhattu kansanjoukko, joka näyttäisi ainakin uutiskuvien perusteella olevan yliedustettuna viimeaikaisissa polttopulloiskuissa ja mielenosoituksissa. 

Toki on totta, että varsinkin äänekkään ilmauksensa kadulla saava arkipäivän rasismi varmasti usein kumpuaa kouluttamattomuudesta, huono-osaisuudesta, työttömyydestä tai jostain muusta. Siitä, että ihmiset ajattelevat kilpailevansa rajallisista resursseista muiden ihmisten kanssa (vaikka onko lapsille, vanhuksille tai vaikka niille veteraaneille koskaan kenenkään mielestä ollut tarpeeksi rahaa?) Tervon mukaan ihan vaan siitä, että on juntti. Selitykset eivät tietenkään pyyhi pois sitä, että tällainen on ehdottoman väärin ja suurin osa suomalaisista ei siihen syyllisty. Se on tärkeää muistaa.

Kuten Ilonpilaaja blogissaan kirjoittikin jo paljon minua paremmin, rasismin leimaaminen vain junttien hölmöilyksi on kuitenkin yksi syy siihen, miksi todellinen muutos on niin vaikeaa saavuttaa. Silloin ajattelemme, että rasismi typistyy kivien heittelemiseksi ja mesoamiseksi jossain lieksalaisen abc:n kahviossa. Se on vastuunvapautus meille, jotka identifioimme itsemme suvaitsevaisiksi. Todellisuudessa rasismi on kuitenkin kaikkialla tämän yhteiskunnan rakenteissa, ja me kaikki Suomessa kasvamme siihen, halusimme tai emme. Rakenteellinen rasismi on paljon enemmän, kuin nimittely kauppajonossa. Eikä hommaforum-tason kirjoittelukaan ole mikään junttien yksinoikeus: Jussi Halla-Ahokin on tohtori, ja aika moni muukin mielestäni avoimen rasistista agendaa ajava poliitikko on hyvinkin koulutettu. Heidän luulisi tietävän paremmin. Perussuomalaisia äänestävät eivät kaikki ole työttömiä itärajalta, vaan aika moni on koulutettu ja hyvätuloinen. He ovat ihmisiä, joilla on valtaa muuttaa politiikkaa, eivätkä ne päätökset todellakaan aina edesauta rasismin kitkemistä, päinvastoin. Ennakkoluulot eivät katso sosioekonomista asemaa. Salonkikelpoinen, takakireä rasismi on aika hiton paljon pelottavampaa, eihän sitä aina edes huomaa.

Pahimmillaan tietysti rasismin leimaaminen syrjäytymisvaarassa olevien puuhasteluksi ei palvele ketään, paitsi ehkä siitä tulee jollekulle parempi mieli. Se voi myös lietsoa vastakkainasettelua ja luokkavihaa, jota ei tarvita yhtään enempää. Tässä asiassa lupaan tsempata itsekin.

Puheenaiheet Ajattelin tänään Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

Havaintoja Kymijoen varrelta

Matkustin viikonlopuksi pois Helsingistä, Kymenlaaksoon. Tällaiselle punavuorelaiselle punaviininlipittäjälle tekee hyvää käydä jossain muuallakin joskus. Olen käynyt Atlantin toisella puolella ja Aasiassa, mutta en koskaan Oulussa. Nolottaa. Kouvolassa sentään useammankin kerran.

 

Naapuritaajamassa oli kuluvalla viikolla heitetty vastikään perustetun vastaanottokeskuksen ovelle polttopullo. Yritin etsiä merkkejä jostain pinnan alla kytevästä vihasta. Viikonloppuna mistään jännittyneestä tunnelmasta ei ollut tietoakaan. Autokerhon pihalla miehet kerääntyivät mittailemaan kavereiden kunnostettuja autoja. Oli varmaan tarjolla kahviakin. Lapsiperheet ajoivat kauppaan, mekin olimme liikkeellä perheautolla. Melkein tunsin sulautuvani joukkoon.

Automatkalla ei voinut olla huomaamatta, miten moni tila oli tyhjillään. Hyvinhoidettujen pihojen välistä pilkisti rapistuneita taloja, joiden kellastuneista pitsiverhoista näki, ettei niissä ollut asuttu aikoihin. Pohdin ääneen, kuinkakohan moni siellä asuu kahdenkymmenen vuoden päästä. Talon saisi kuulemma aika halvalla. Myyntihinnalla tuskin saisi Helsingistä yksiötäkään. Eivät kaikki (tietenkään) Helsinkiin haluakaan.

Vastaanottokeskus perustettiin entiseen ammattikouluun, ei sinne kai riittänyt opiskelijoita enää. Tai sitten säästetään. Lukioitakin on lopetettu. Joitakin vuosia sitten suljettiin tehdas, joka taisi viedä mukanaan paljon muutakin. Jalkapallojoukkue meni konkurssiin juuri äskettäin. Baareja oli sentään, ja teatterikin. 

”Mulla alkaa aina kuristaa kurkkua, kun on täällä”, sanoi alueelta kotoisin oleva matkakumppanini, kun tulimme Kouvolan keskustaan. Vähän harmaatahan siellä oli. Tuntui vähän helpommalta käsittää, miksi osa ihmisistä vastustaa muutoksia. Siellä tuntui, kuin joku olisi päättänyt konkretisoida suomalaisen rakennemuutoksen yhteen kuntaan. 

Tuntuu ironiselta, että Kouvolaa on kaiketi yritetty brändätä ”rakkauden kaupunkina”. 

Puheenaiheet Ajattelin tänään