Taannoisella Nykin reissulla kävimme Metropolitan-museon valtavassa (näyttelyn kiertämisessä meni kolme tuntia….) ”China – Through the Looking Glass” -näyttelyssä, joka keskittyi Kiinan ja länsimaisten muotisuunnittelijoiden suhteeseen. Näyttely aiheutti minussa vähän ristiriitaisia tunteita: toisaalta ihailin upeita pukuja, kauniita qipao-mekkoja, näyttelyn toteutusta. Kaikkea sitä hengästyttävää väriloistoa ja käsityön määrää!
Toisaalta en tiedä, miten suhtautua tähän ”kulttuurien vaihtoon”. Länsimaisille suunnittelijoille Kiina ja kiinalaiset naiset ovat eksoottinen toinen: inspiraation lähteitä, ei muuta. Mieleen tuli orientalistiset stereotypiat eksoottisesta geishatytöistä, johon monet kaakkoisaasialaiset naiset edelleen törmäävät.
Kuva Ohion yliopiston opiskelijoiden kampanjasta, täältä. Kampanja synnytti aikoinaan myös varsin ikäviä vitsiversioita.
Kun nautit ulkomaisesta ruuasta, muttet halua naapuriisi maahanmuuttajia. Kun pukeudut ”intiaanipäähineeseen” festareille. Kun sari on hauska naamiaisasu. Kun jooga muuttuu perinteisestä, henkisestä liikuntamuodosta eliittilajiksi, joka ei ole enää sen alkuperäisten harjoittajien saavutettavissa. Länsimaat ovat täynnä esimerkkejä kulttuuriappropriaatiosta. Pidän itsekin esimerkiksi meksikolaisesta tai intialaisesta ruuasta, kimonoista, marokkolaisista matoista, joogasta. Keskustelu kulttuuriappropriaatiosta tekee minutkin kiusallisen tietoiseksi omasta tietämättömyydestäni.
Suomessakin on viime aikoina keskusteltu paljon monikulttuurisuudesta, mikä on tervetullutta. Elämme kulttuurien vuorovaikutuksessa, olemme aina eläneet, ja parhaimmillaan se rikastuttaa kaikkien elämää. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, että joku kiinnostuu japanilaisesta kulttuurista tai haluaa syödä meksikolaista ruokaa. Kun vaihto muuttuu vain yksisuuntaiseksi ”poimin sen, mistä tykkään, muut voitte pitää” -ajatteluksi, jossa kulttuurivaikutteita keräillään kuin paketteja supermarketin hyllyiltä, seurauksena voi olla ongelmia.
Kulttuuriappropriaatio kertoo valtasuhteista: valtakulttuurin edustajalla on mahdollisuus poimia vieraista kulttuureista kirsikat kakun päältä, pahimmillaan jopa rikastua muiden kulttuurin trivialisoimisella (kuten vaikka myymällä ”kimonohenkisiä takkeja”), mutta samalla esimerkiksi kieltää maahanmuutto tai vähemmistön edustajia toteuttamasta omaa kulttuuriaan. Historiallisesti vähemmistökulttuureja on pakkoassimiloitu valtakulttuuriin, yrityksenä saada ne katoamaan. Yhtäkkiä osa kulttuurin kuvastoa onkin kulutustavaraa.Meillä on valtaa nähdä toisille kulttuurisesti merkityksellinen, jopa uskonnollisesti tärkeä asu tai sen osa eksoottisena naamiaispukuna (burqa, bindit, sulkapäähineet).
Tuotteet synnyttänyt kulttuuri ei yleensä saa mitään krediittiä – voisin kuvitella, että ”hauskan intiaaniasun” on tehnyt jonkun muun sorretun ryhmän edustaja kaukana täältä. Esimerkiksi kun kutsumme Elvistä rock’n’rollin isäksi, syyllistymme kulttuuriappropriaatioon: rock syntyi bluesista, eikä sen takana todellakaan ollut Elvis (joka tosin itse kertoi varsin avoimesti musiikillisista vaikuttajistaan).
(Aloin pohtia esimerkiksi konseptia länsimaalaisista, ”hienostunutta” etnisvaikutteista ruokaa tarjoavista ravintoloista (esimerkiksi Tomi Björckin ravintolat). Etninen ruoka on ”inpsiraation lähde”, josta sitten länsimaisella midaan kosketuksella tehdään länsimaiseen makuun sopivaa, kallista fine diningia. Tuntuu hassulta, että hän rikastuu hyödyntämällä valittuja paloja kulttuureista, joita ei voi kutsua omikseen. En tiedä, tätä pohdin. Ja pidän Farangin ruuasta.)
Kulttuurivaihdon pitäisi olla nimen omaan vaihtoa: sen pitäisi hyödyttää niitä, jotka sen ovat synnyttäneet, ja heillä pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet nauttia sen hedelmistä. Ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten heidän kulttuuriaan muualla tulkitaan.
Kulttuuriappropriaatio levittää vääriä stereotypioita ihmisryhmistä, joiden elämään tällä kaikella on vaikutusta (kuten nyt vaikka niillä geishatyttöstereotypioilla). Kulttuuriappropriaatio on rasismia, vaikka tarkoitus ei olisikaan ollut tehdä mitään vihamielistä. Unohdamme myös minkälaista historiallista painolastia jotkut asiat kantavat mukanaan. Esimerkiksi Disneyn Pocahontas-elokuva on varsin ikävä, jos sitä ajattelee vähän pidemmälle. Kuvittele esimerkiksi elokuva juutalaistytöstä, joka rakastuu sankarilliseen natsiupseeriin. Häiritsevää? Sitä minäkin.
Usein kulttuuriappropriaatiosyytöksiä vastustetaan vetoamalla sananvapauteen tai siihen, että kukaan ei halua mitään pahaa. Että muovisella sulkapäähineellä kunnioitetaan kulttuuria, josta päähineen kantajalla ei yleensä ole aavistustakaan. Mutta jos vastakkain on oikeus pukeutua naamiaisasuun, koska se on hauskaa ja toisten ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa ilman trivialisointia ja rasistisia stereotypioita, valinta on varmaan aika helppo.
