Turhat tavarat

Tänä vuonna (vai oliko se jo viime vuoden puolella?) koko Suomi alkoi KonMari-kirjan innoittamana marittaa (vihaan tätä sanaa, mutta käytän sitä nyt kun se tuntuu käyttöön vakiintuneen :D). Kaikki ryntäsivät innolla tyhjentämään kaappejaan vaatteista, joita ei ole käyttänyt tai astioista, joita ei ole aikoihin kaivettu kaapeista. En ole kirjaan tarttunut, enkä tuskin tartukaan. Jokin sen ideologiassa vähän ahdistaa: ei onni oikeasti löydy kaappeja siivoamalla. Jos jokainen, täysin käyttökelpoinen ja tarpeellinenkin tavara on heivattava kierrätykseen, mikäli se ei tuota iloa, suurin osa meistä voisi varmaan kuskata kaiken kirppikselle.

Olen aina ollut innokas paitsi hankkimaan tavaroita, myönnetään, myös luopumaan niistä. Lapsena halusin sisustaa huoneeni hevosaiheisilla jutuilla: kun muutaman vuoden päästä heppaintoilu sai jäädä, lähtivät myös tavarat. Teininä, kun innostuin japanilaisiin mekkoihin pukeutumisesta, lahjoitin kaikki vanhat vaatteeni kaverille – äiti ei kauheasti päätöstäni arvostanut, ja itsekin taisin vähän katua jälkeenpäin.

Myöhemmin, kun innostuin kirpparien ja kierrätyskeskusten rekkien kaivelemisesta, olen vuokrannut säännöllisesti kirpputoripöydän myydäkseni pois ne kirppislöydöt, joille ei ollutkaan käyttöä. Olen kasvanut yltäkylläisyydessä ja voinut myös materian muodossa panostaa moneen hetkelliseen innostukseen ja toisaalta myös luopua tavarasta.

Tulee vähän syyllinen olo: miksi en ole antanut tavaralle tarpeeksi arvoa? 

Kirjakaappi isoenon tekemä, peili isovanhemmilta, ompelulaatikko isoisoäidin vanha. Kimonotakki pariisilaiselta kirppikseltä.

Emme arvosta tavaraa tarpeeksi, ja toisaalta tuntuu, ettei halpa, heikkolaatuinen tavara ole aina edes arvostuksen arvoista. Nykyaikana monet Suomessa ovat elävät niin vaurauden keskellä, että tavaraa on myös varaa heittää pois. Sitä on yksinkertaisesti liikaa: jotkut ihmiset kuulemma muuttavat isompiin asuntoihin saadakseen tarpeeksi säilytystilaa. Yltäkylläisyyden keskellä tavarasta luopuminen on suorastaan modernia hengellisyyttä: osoitus siitä, että osaa asettua materian yläpuolelle. Siisteys yhdistetään usein moraalisuuteen: siisti, tyhjä koti ja pinoihin viikatut kauniisti vaatteet kertovat jotain myös ihmisestä itsestään. 

Joskus kuitenkin mietin, heitetäänkö tavaraa vähän liiankin kevyin mielin roskikseen tai kierrätyslaatikkoon. Muutama vuosi sitten äiti kysyi, josko haluaisin käyttöön kuvassa näkyvän, mummin vanhan mokkanahkatakin. Kieltäydyin, ja taisin kehottaa äitiä kuskaamaan kaikki muutkin mummin vanhat vaatteet kierrätyslaatikkoon.

Sittemmin olen käyttänyt kyseistä mokkatakkia useat kerrat ja vaikka kuinka monilla vuosijuhlilla pukeutunut mummin tai äidin vanhaan mekkoon. Olen perinyt mummiltani pyörän, vanhemmilta, isovanhemmilta tai isoisovanhemmilta huonekalut ja useimmat astiat. Olen ollut kiitollinen siitä, että suvussani ollaan oltu jossain määrin haluttomia heittää sillä hetkellä tarpeettomilta tuntuvat tavarat pois. On tiedetty, että tämä on niin hyvä ja tarpeellinen, että sen joku vielä jonain päivänä haluaa – mutta toisaalta kaappeihin on säilötty myös kamaa, jota kukaan ei koskaan haluakaan. Mutta on ihana käyttää vaatteita, joilla on tarina: kuka tietää, ehkä juuri tämä vaate oli äidillä tai mummilla päällä jossain tosi jännässä tilanteessa. Vastaava vintage-vaate löytyisi ehkä kirpputorilta, mutta tunnearvoa ei voi ostaa.

Tavara ei ole kaikki kaikessa, mutta sen arvo pitäisi palauttaa. Pidetään tavaroista huoli – rakastetaan ja vaalitaan niitä ehkä seuraavillekin sukupolville! Toivon, että joskus joku nuorempi voi pitää säilyttämääni ja arvostamaani esinettä isossa arvossa.