Kun apua lastenhoitoon ei ole kummankaan perheen puolelta
Nämä on näitä asioita joista kirjoittamalla tai ääneen puhumalla saan ihmettelyjä osakseni ja kysytään, että miksi sitten asun niin kaukana, ja eikö Suomessa asuminen olisi helpompaa. Olisihan se varmasti tietyllä tapaa, mutta helpointahan se olisi asua Englannissa, varsinkaan kun Ryan ei suomea puhu. Päätös ulkomailla asumisesta tuntuu kuitenkin oikealta ja vaikka siinä onkin paljon hyvää niin on siitä huonoakin.
Raskausaikana taisin ensimmäistä kertaa alkaa miettimään millaista se elämä oikeasti tuleekaan olemaan kun oma perheeni asuu Suomessa ja Ryanin Englannissa. Miten me selvitään kun apua ei ole, ja mitä sitten jos joskus jotakin käy, mutta apua ei ole saatavilla. Asuminen kaukana ei ole aiemmin tuntunut pahalta, mutta kun perheenlisäystä oli tulossa tuli tietyllä tapaa syyllinen olo. Kuin veisin lapseltamme mahdollisuuden isovanhempiin ja isovanhemmilta mahdollisuuden molempien ensimmäiseen ja ainoaan lapsenlapseen. Tuntui väärältä ja pahalta ajatukselta, ettei lapsellamme tule olemaan ainoan ainutta isovanhempaa lähellä. Vaikka isovanhemmat eivät olekaan lapsen hoitajia eikä heitä ilmaisena hoitoapuna saisikaan ajatella, niin kyllä voin rehellisesti sanoa, että helpommin jättäisin poikani hoitoon joko omalle tai Ryanin perheelle kuin täysin tuntemattomalle hoitajalle, tai lapsettomalle ystävälle. Vaikka montaa hetkeä ei ole ollut milloin olisi ollut kiva kun olisi hoitajaan mahdollisuus niin muutamana hetkenä olisi ollut ihana. (omat kolmekymppiset nyt vaikka esimerkkinä)
On todella vaikeaa silloin kun Ryan lähtee työreissulleen ja minä jään yksin pojan kanssa. Vaikeinta oli kun hän oli useamman yön poissa ja itse hoidin kipeänä poikaa, joka oli tuolloin vain parin kuukauden ikäinen. Silloin itkin ja mietin miten helppoa olisi kun voisin soittaa ja sanoa, että ”tule hetkeksi auttamaan, minä en jaksa.”
Kun Ryan tekee pitkää päivää ja olen paljon yksin pojan kanssa ilman, että voin pyytää apua edes hetkeksi niin on se vaikeaa välillä. Toisaalta, kun lapsen tähän maailmaan pusaa niin onhan siitä itse vastuussa, mutta tuskin kukaan voi kieltää etteikö olisi käyttänyt juuri omia vanhempiaan apuna. Edes niin että olisivat pidelleet vauvaa hetken, että itse pääset ensimmäisinä viikkoina yksin suihkuun.
Hankalaa on silloin kun kuuntelen miten äitiryhmäläiset kertovat kuinka isovanhemmat ovat olleet mukana lapsen elämässä sitten syntymän, kuinka tulivat sairaalaan katsomaan ja kuinka vierailevat ja näkevät sen suuren kehityksen mitä heidän elämässään tapahtuu. On hankalaa kun kuulen miten vaikeina hetkinä juuri ne isovanhemmat ovat tulleet auttamaan ja kuinka eräänkin äitiryhmäläisen omat vanhemmat asuvat lähellä ja ovat aina auttamassa jos siihen on tarve. Kuulen myös paljon tarinoita joita kuuntelemalla mietin, että ehkä heillä on apua liikaakin, että olisiko se parempi välillä jos itse oppisi tietyt asiat tekemällä eikä aina apua pyytämällä, mutta jos on mahdollisuus niin kai sen moni hyödyntää.
Vaikeaa on silloin kun oikeasti olisi sen avun tarpeessa, mutta ei ole ketään kelle soittaa. Muilla perheellisillä täällä on juurikin ne omat lapset ja muilla ystävillä ei ole lapsia eivätkä osaa auttaa tai tekevät myöskin pitkää päivää töissä. Kun itse jouduin käymään lääkärissä ja ultraäänissä synnytyksen jälkeen niin olisi ollut kiva kun olisi ollut joku, joka olisi voinut vauvaa pidellä hetken sinä aikana. En myöskään kiellä, etteikö kahdenkeskinen aika Ryanin kanssa olisi silloin tällöin ihanaa.
Kaikista vaikeinta on tietää, ettei Luka tule tuntemaan isovanhempiaan eivätkä he häntä samoin kun jos olisi mahdollisuus nähdä edes pari kertaa vuodessa. Harmittaa ja tuntuu pahalta molemmin puolin.
Hei! Tiedän just mistä puhut. Tapasin mieheni Lontossa ja muutimme Uuteen Seelantiin kun esikoinen oli 1.5v ja Uudessa Seelannissa syntyi meidän kuopus. Uudessa-Seelannissa oli mieheni äiti, veli ja serkut, mutta minun vanhempani ovat Suomessa (ja meidän lapset ovat heidän ainoat lapsenlapset). Kyllä siinä mun sydän särkyi, joka kerta kun lapset sanoivat ”nähdään vuoden päästä (tai jotain)” mummille ja papalle. Neljä vuotta sitä kestin, mutta sitten muutimme Suomeen noin vuosi sitten. Täällä on taas omat vaikeutensa. Mieheni ei puhu suomea ja hänellä ei ole vieläkään töitä. Eli en tiedä kuinka kauan voimme täälläkään olla. Vaihtoehto on muuttaa taas Lontooseen. Mutta siellä ei taas ole kummankaan vanhempia, mutta on se sentään lähempänä kuin NZ. Ja kyllä – joskus katson kateellisena kavereita, joilla on molempien vanhemmat (ja ehkä vielä veljet ja sisaretkin ja lasten serkut) samassa kaupungissa. Mun ja mun miehen perheet eivät ole olleet koskaan yhdessä (edes meidän häissä) – aina on puuttunut joku – ja tuskin koskaan tulevat olemaankaan. Mutta olemme tottuneet selviytymään omin voimin. Suomessakin mun vanhemmat ovat Turussa (ja me asumme pääkaupunkiseudulla mun töiden takia). Aika miehen kanssa kaksistaan on harvinaista herkkua. 🙂
Kiitos kommentistasi 🙂 Ihana kun on muitakin suht samoissa tilanteissa meidän kanssa. Me ollaan myös pyöritelty ajatuksia millaista olisi jos asuisi juurikin Englannissa tai Suomessa, meillä tulisi varmasti samat vaikeudet Suomessa kuin teilläkin. Mies ei puhu suomea enkä usko että sitä oppisikaan kun ei kielipäätä ole luotu. Kyllä mulla on myös monet kerrat sydän särkynyt kun on miettinyt miten ei toinen ole tavannut sukulaisiaan tai toisinpäin. Monia tilanteita ollut ja varmasti tulee olemaan kun harmittaa, mutta kahdesta maasta kun on perhettä niin koskaan ei oltaisi molempien perheiden lähellä vaikka missä asuisi. Meillä ei myöskään perheet ole tavanneet joten ymmärrän hyvin tuonkin. Olen aina halunnut käydä NZ ja vaikka näin lähellä ollaankin niin vielä ei olla päästy käymään, toivottavasti jossakin vaiheessa. Tsemppiä teille sinne Suomeen ja päädytte mihin ratkaisuun tahansa niin varmasti oikea teidän perheelle ☺️