Onko väärin kaivata omaa aikaa äitinä?
Rakastan äitinä oloa, mutta rakastan myös omaa aikaani sekä tarvitsen sitä. Tykkään käydä ulkona ja tavata ystäviä, mutta kaipaan myös sitä ihan omankeskistä aikaa kun ei tarvitse keskustella tai viihdyttää ja voi vain olla omissa ajatuksissaan. Viime päivinä on ollut hieman turhautuneet fiilikset sen suhteen ettei omaa aikaa enää ole samoin kuin ennen, eikä oma aika ole mikään itsestäänselvyys. Tottakai se on ihan ymmärrettävää äitinä, mutta kai sitä omaa tietynlaista vapautta saa myös ikävöidä ja kaivata? Ikävöin juuri sitä, että ovesta pääsi lähtemään vaikka sillä sekunnilla kun niin päätti, tai jokaisiin kissan ristiäisiin pystyi lähtemään jos siltä vain tuntui. Lisäksi ikävöin juuri sitä meidän kahdenkeskistä aikaa Ryanin kanssa ja treffejä. Sitä odotusta kun valmistautui treffeille ja oli aikaa laittautua. Istua alas yhdessä ja keskustella ajan kanssa kun ei ollut mihinkään kiire. Juoda muutama jos siltä tuntui. Syödä mitä halusi kun ei tarvinnut miettiä että mitä pystyy syömään yhdellä kädellä kun toisella kädellä pitelee poikaa.
Itselläni oli ensimmäinen kunnon mahdollisuus lähteä vähän tuulettumaan kun serkkuni avopuolisonsa kanssa oli täällä. Lähdinkin ja Ryanin jäädessä kotiin pojan kanssa oli itsellä pitkästä aikaa olo, että pääsee vähän tuulettumaan – juuri sitä mitä olen kaivannut. Ilta kuitenkin keskeytyi siihen kun poika huusi hysteerisenä, eikä kelvannut pullo, vaikka Ryan miten oli yrittänyt. Itseä harmitti kun tuli äkkilähtö kotiin ihan sen puolesta ettei sukulaisia näe todellakaan usein, saati ole mahdollisuutta vaihtaa kuulumisia ja nauttia paria juomaa, ja toisekseen Ryanin puolesta. Hänen soittonsa aikana kuulin miten poika todellakin oli hysteerinen ja miten turhautunut olo Ryanilla myös oli. En osaa edes kuvitella miten pahalta tuntuisi jos itsellä olisi olo etten voi omasta pojastani huolehtia kun hän ei suostu syömään, ja hysteerisenä huutaa toista vanhempaa. Se ei kuitenkaan ole pojan vika, hän on vauva ja tällä kertaa oli vain äitiä ikävä ja mikään muu ei kelvannut kuin äidin syli. Ja sinä sylissä oltiinkin sitten koko yö.
Samaan aikaan kuitenkin tuli taas se todellisuus ettei tästä enää niin vain mihinkään lähdetä, ja vaikka olisi mahdollisuus niin ei sekään välttämättä onnistu. Itseä harmittaa, että jos poika daddyn kanssa on näin niin ei meillä taida oikein olla mitään mahdollisuuksia häntä hoitoon saada edes hetkeksi. Minulla on kuun lopulla synttärit ja pojan ollessa silloin viiden kuukauden ikäinen olisi ollut ihana käydä vähän juhlistamassa kun on kuitenkin pyöreät synttärit tiedossa. En tiedä, olisiko helpompi jos olisi jommankumman vanhemmat lähettyvillä ja olisiko heistä apua, mutta kieltämättä on ollut hieman huono mieli itsellä kun miettii, että en pääse paria tuntia pidemmäksi aikaa yhtään mihinkään. En edes pitkälle lenkille yksin. Kuten jo kuitenkin mainitsin aiemmin, ei ole tietenkään pojan syy ja ymmärrän että olen äiti, mutta kai sen nyt uskaltaa myös ääneen sanoa ettei aina mene niin kuin toivoisi. Vanhemmuudesta kun ei saa vapaapäiviä eikä tarvitsekaan, mutta kyllä se oma aikakin olisi ihan hyväksi. Kun äiti voi hyvin näkyy se lapsessakin. Näin uskon. Haluan olla iloinen äiti enkä juuri sen oloinen, että vapaa ilta ei olisi pahitteeksi.
Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM