Eilen kirjoitin miten Luka tuli heti kipeäksi aloitettuaan päiväkodin ja olen ollut töistä poissa ollakseni kotona hänen kanssaan. Aloin myös miettimään miten elämä on alkanut muuttumaan siitä kun aloitin töissä käymisen ja en ole ollut kotona pojan kanssa 24/7. Onhan se iso muutos ei sitä kieltämään. On syyllinen olo siitä etten ole kotona ja menetän päivisin paljon aikaa kun en ole kotona hänen kanssaan. Tuntuu, että päivät menevät hujauksessa ohitse ja ihan harmittaa että päivisin on vain ne hassut pari tuntia mitä pystyn Lukan kanssa viettämään.

Aamu toimet, päiväkotiin vieminen, töissä oleminen, kotiin palaaminen, ruoka, iltatoimet ja sama seuraavana päivänä..

Ei ole ollut paljon aikaa blogillekaan minkä varmasti moni on huomannut. Tykkään valtavasti kuitenkin blogistani ja tänne päivittelystä enkä halua tästä luopua. Uskon, että kun tästä tämä meno alkaa hieman muuttua enemmän rutiininomaiseksi ja itse tottuu uudenlaiseen rytmiin niin jaksaa taas panostaa hieman eri tavalla. Itse olen nimittäin ollut todella väsynyt jokaisena iltana töiden jälkeen ja meneehän siinä tottakai hetki että itse tottuu uuteen elämänvaiheeseen. Enkä minä valita, tykkään valtavasti uudesta työpaikastani eikä yhtenäkään aamuna ole ollut olo ettenkö haluaisi mennä töihin. Oikeastaan päinvastoin, illalla olen jo miettinyt seuraavaa päivää ja vähän innolla odottanut että mitä kaikkea on seuraavana päivänä tiedossa. Itse olen jotenkin sellainen, että kyllästyn todella nopeasti ja itselleni tämä on ollut todella suuri plussa etten ole huomannut mitään ärsytyksen tai kyllästymisen merkkejä työnkuvassani tai työpaikassani. Luulisin, että saan blogiinkin uudenlaista sisältöä kun elämä alkaa olemaan muutakin kuin vauvan kanssa kotona oloa.

Tottakai Lukaa on ikävä joka päivä, mutta on se myös helpompaa päivä päivän jälkeen. On tietyllä tavalla myös ristiriitaiset olot töihin paluusta. Toisaalta on jotenkin syyllinen olo kun palaan töihin ennen kuin poikani on yhden ja toisaalta on olo, että nyt oli aika palata. Äitejä kuitenkin syyllistetään todella paljon, on joko huono äiti kun on kotiäiti tai on huono äiti kun käy töissä. Mikään ei ole koskaan hyvä tai oikein, mutta mielestäni ei koskaan saisi ottaa itseensä muiden sanoja sillä itse kuitenkin aina tietää mikä omalle perheelle on parhaaksi.

Tottakai jokainen varmasti haluaisi viettää mahdollisimman paljon aikaa omien lastensa kanssa, mutta aina se ei ole mahdollista. On se sitten kiinni rahallisista syistä tai mistä tahansa. Vaikka me pärjättiinkin ihan hyvin ilman, että itse olin töissä niin haluan kuitenkin alkaa taas tienaamaan. Haluan, että saamme säästöön tietyn verran rahaa ja että pystymme miettimään myös tulevaisuuttakin hieman eri tavalla kun säästössä on rahaa. On se sitten asunnon ostoon tai johonkin muuhun. Totuus kuitenkin on, ettei yhden palkasta paljoa säästetä. Olen myös miettinyt, että jos meille joskus toinen lapsi tulee niin silloin olisi kivempi olla kotona hetki pidempään sillä kahdesta lapsesta hoitomaksut ovat todella kovat Sydneyssä, ja varmasti muuallakin. Mutta se nyt ei ole ajankohtaista meille kuitenkaan.

On ihana kun työpäivän aikana saa oikeasti käyttää aivojaan muuhunkin kun vauvan viihdyttämiseen, pystyy keskustelemaan aikuistenjuttuja ja sitten taas palata sen oman rakkaan lapsen luo. Mikään ei ole ihanampaa kuin on ollut erossa kokonaisen päivän ja pääsee halaamaan omaa rakasta lastaan. Onhan se töissä käyminen ja äitiyden yhdistäminen tuntunut hankalalta, en minä sitä kiellä. Mutta helpommmin se on kuitenkin lähtenyt käyntiin kuin mitä aluksi ajattelin. Näitä Lukan sairasteluita lukuunottamatta tietenkin. Totutteluahan tässä on, mutta päivä päivältä kohti sitä missä on hyvä.

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM