Se antaa paljon, se myös ottaa paljon. Kun itku tulee,  se kestää suunnilleen kaksi päivää putkeen.  Ja se itku voi tulla ihan mistä vaan! Siinähän sitä sitten ollaan silmät turvonneina joka paikassa. Toisaalta, myös innostus vie mennessään ja silloin on vaikea keskittyä enää mihinkään muuhun. Muiden tunteet tarttuu kuin pahimman laatuinen virus, vastustuskykyni on olematon.

Miellytän. En ole osannut huolehtia rajoistani tai sanoa ei. Työ kuormittaa sosiaaliset akut tyhjiin. Palautuminen vie aikaa yksin. Nautin yksinolosta. Luonnosta. Eläimet on mun parhaita ystäviä.  Keskittyminen moneen asiaan hälinässä, saa pasmani sekoamaan, silloin ei onnistu mikään ja kaikki unohtuu.

Kahden kesken osaan kuunnella ja haluan kyllä olla empaattinen muille. Mutta en ole helposti armollinen itselleni, sisäinen ääneni ruoskii ja moittii mua jatkuvasti. Oikeastaan niitä sisäisiä ääniä on päässäni noin miljoona. Välillä ne huutelevat toinen toistensa päälle, enkä saa niistä mitään selvää. Omien ajatusten perässä on välillä vaikea pysyä. Ajattelukin vie voimat,  todella. Vaikka ulkoisesti olen vähäneleinen ja ilmeetön, kaikki kuhina käy aivoissani. Aivoillani taitaa olla ADHD. 

Olen tunnollinen, välillä liiankin. Joskus riittäisi vähempikin, ilman että viilaa sitä pilkkua. 

Voisiko sitä joskus pysähtyä, hetkeksi. Parasta olisi olla miettimättä edes minuutti! Joskus näen valtavasti kauneutta ympärilläni, mutta aina ei vaan jaksa. Aina ei tarvii ajatella positiivisesti, saa myös ärsyttää. Sekin menee kyllä ohi, sitten nautin taas. Ainakin hetken.