Viime torstaina heräsin tasan kello 6.10 onnellisena siitä, että päivä oli viikon viimeinen arkipäivä ennen pääsiäistä. Päivän aikana juoksin asioilla ja kävin kävelyterapian aikana kävelemässä Vuosaaren rannoilla ja ilma oli jo niiiin ihanan keväinen. Tykkään siitä, että lokit ovat jo täällä, niiden ääni tuo kevään! Askeleita kerääntyi päivän aikana yhteensä huimat 25562 ja kilometrejä taas  peräti 18,93, mikä tosin on vielä monta kilometriä jäljessä askelennätyksestäni! Tämän kaiken juoksemisen lomassa yritin opiskella myös Englantia ja kuunnella luentoa työhyvinvoinnista. Ennen Kamppiin lähtöäni tein vielä pikasiivouksen, kunnes lähdin Lahdesta saapuvaa ystävääni vastaan. Olipa kivaa nähdä häntä pitkästä aikaa!

Hengailimme ulkona, kävimme asioilla ja lopulta päädyimme metrolla kotiin juomaan viiniä. Teimme toki myös pakastepitsaa uunissa, kuuntelimme musiikkia ja katsoimme sivusilmällä myös temppareita -sekä keskustelmimme ja vaihdoimme kuulumisia aina puolille öin saakka. Ja kivaa oli! Seuraavana päivänä heräsimme vähän kukonlaulun jälkeen kahdeksalta, nukuttuani yöllä kuin tukki. Aurinko paistoi jo ja kaverini kävi kuvaamassa parvekkeella meidän rauhoittavaa maisemaamme. Minua meidän parvekkeelta avautuva maisema ainakin rauhoittaa ja kesällä parvekkeella on varmasti kivaa viettää aikaa, seurustella, grillata, syödä, juoda tai lukea vaikka kirjaa. Tarvitsemme parvekkeelle tosin verhot, vaikka en vielä tiedä kuinka ne sinne ripustamme.  Ärsyttää nimittäin se, että kaikki naapurit ja alhaalla kadulla kulkevat ihmiset näkevät sinne niin hyvin.

Aamuyhdeksältä lähdimme metrolla kamppiin, jonka aikana päädyimme keskustelemaan syvällisesti eutanasiasta ja vanhuksista. Ja päädyimme myös siihen tulokseen, että haluaisimme saada nyt jo mahdollisuuden päättää eutanasiasta, jos päädymme vanhoina sänkykuntoon. Ei olisi mukavaa elämää olla tekemättä mitään, kun ei pysty enää puhumaan tai liikkumaan sängystään. Tai olisipa kamalaa menettää muistinsa.

Saatettuani kaverini turvallisesti bussiin, kävin hakemassa ärrältä kahvin mukaan ja kävelin jonkin aikaa Helsingin melko tyhjiä katuja kuvailemassa. Sen jälkeen suuntasin tieni Itiksen kautta kauppaan. Illalla sain viettää omaa laatuaikaa ihan yksinään! Odotin sitä jo innolla, mutta väsyneenä.

Lauantaina poikaystäväni saapui vanhemmiltaan kotiin ja hän oli järjestänyt mulle upean yllätyksen seuraavalle kahdelle päivälle! Sunnuntaina siis sain aivan ihanan yllätyksen, ensin hierontaa ja sen jälkeen mentiin kahdeksi yöksi Hotel Haveniin. Mikä ihana irtiotto arjesta, kesällä on ehdottamastii päästävä uudelleen johonkin! Nyt on paljon iloisempi ja latautuneempi mieli palata takaisin arjen pyörteisiin. Palvelu oli hyvää ja kokemus hieno, mutta kaikista parasta oli seura. Hän oli yllättänyt mut sushilla, herkuilla ja viinillä! Katsottiin myös tempparit ja rentouduttiin. Nyt voi aloittaa arjen latautuneella mielellä. Kuvia en kauheasti napsinut, mutta kokemus oli sitäkin parempi! Kävimme myös kylvyssä ja kävelemässä kauppatorilla. Katseltiin Diiliä ja hengailtiin vain ilman sen kummempia pläänejä. Oltiin vain ja rentouduttiin. Poikaystäväni on saanut tämänkin jäykkiksen rentoutumaan!! Meillä oli oikein mukavaa ja vitsikästäkin. Aamupala haettiin huoneeseen, eikä ravintolat olleet auki, mutta eipä sekään menoa haitannut juurikaan.

Aloitin viime viikolla viimeisen työharjoitteluni päiväkodissa ja tämä aika on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. 3-5 -vuotiaiden ryhmässä riittää menoa ja melskettä ja he osaavat myös jo haastaa ja testailla meikäläistä. Mun täytyy ehdottomasti kehittää omaa jämäkkyyttäni ja rajojen asettamista. On kuitenkin ihanaa huomata, miten hyvin lapset ovat ottaneet minut vastaan ja kuinka ihania, aitoja ja vilpittömiä he oikein ovatkaan. Aivan kuten aina ennenkin. Alkukankeudestani huolimatta tykkään lapsista, he ovat parasta työharjoittelussani ja toivon mukaan tämä kaikki vielä helpottaa ajan saatossa. He näyttävät kaikki tunteensa juuri sellaisenaan, niin hyvät kuin huonot. Se on upeaa, mitään ei tarvitse peitellä tai kieltää -ja niinhän sen pitäisi ollakin. Ja tietysti on hyvä muistaa, että lapset ovat erilaisia. Kaikki eivät välttämättä näytä helposti aitoja tunteitaan, kuten minä pikkutyttönä. Siinä tarvitaan aikuiselta suurta tarkkanäköisyyttä ja jokaisen lapsen persoonan tuntemista.

Mua häiritsee myös mun oma jännittäminen ja kankeus työkavereiden kanssa, haluaisin olla uusissa sosiaalisissa tilanteissa paljon parempi ja paljon puheliaampi. Mutta tässä kohtaa olisi tärkeää opetella ajattelemaan hieman myötätuntoisemmin itsestään, ja se taitaa olla itselle yksi ikuinen ongelma. Sitä kautta kuitenkin varmasti rentoutuisin, kun oppisin hyväksymään itseäni tällaisenaan, vähän hiljaisempana kuin muut. Ujo, introvertti ja erityisherkkä voi olla yhtä hyvä tällaisessa työssä, siinä missä se puhelias ekstroverttikin. Molemmat onnistuvat ja epäonnistuvat yhtälailla.

Työelämässä olisi mielestäni tärkeää myös puhua enemmän kaikesta. Myös niistä vaikeista aiheista, siinä kun ei ole mitään noloa käydä terapiassa tai olla vähän väsynyt. Itseä ainakin nolottaa edelleen sanoa jokaisessa uudessa työpaikassa heti kättelyssä, että käyn muuten terapiassa. Ja on valtavan noloa lähteä joka keskiviikko aikaisemmin töistä. Vielä näin kahden vuoden terapiassa käynnin jälkeenkin, vaikka juuri sen terapian avulla pyrin parantamaan mun työkykyäni tulevaisuudessa. Työnantajat hyötyvät mahdollisimman hyvinvoivista työntekijöistä.

Pitäisi myös kehua enemmän työkavereita ja lapsia! Liian usein palaute on negatiivista, mutta kehut unohtuu! Kerran eräs viisas työpaikkaohjaajani sanoi, että joka päivä jokaisesta lapsesta olisi löydettävä jotain hyvää, ja se täytyisi kertoa lapsille ja heidän vanhemmilleen. Sama voisi päteä meihin itseemme, olisi tärkeää löytää itsestään jotain hyvää joka päivä, eikä vain muistaa niitä epäonnistumisia.

Olisi tärkeää, että työpaikalla olisi turvallinen työilmapiiri, joka palvelee myös lasten hyvinvointia. Tai asiakkaiden. Työpaikan kehityskohteita saa ja pitää pystyä ääneen. Tai ainakin pitäisi, mutta pystyykö niin oikeasti tekemään kovinkaan monessa työpaikassa? Tai pystyykö omasta väsymyksestä tai loppuu palamisesta puhumaan avoimesti, ilman ikävää leimaa?

Kaikesta huolimatta harjoittelupaikkani on ollut mukava. Nyt se on vain itestä kiinni, miten kaikki menee! Katsotaan ja ehkä kirjoitan aiheesta myöhemminkin. Katsotaan!

Nyt ei muuta kuin pääsiäisen viettoon. Hyvää pääsiäistä kaikille!